1960-luku: liikuntaa kaikille rakentuvassa hyvinvointivaltiossa

Suuri yhteiskunnallinen murros kiihtyy. Teollisuus ja palvelut nousevat maa- ja metsätalouden rinnalle suurimmiksi elinkeinoiksi. Kaupungistuminen vauhdittuu, mutta enemmistö väestöstä asuu edelleen maaseudulla. Suomi siirtyy 40-tuntiseen sekä viisipäiväiseen työviikkoon. Julkinen palvelutuotanto kasvaa. Talouskasvu lisää kulutusmahdollisuuksia. Ruumiillinen työ vähentyy.

Urheilu saa rinnalleen monipuolistuvan liikuntakulttuurin ja koko kansan kuntoliikunnan. Liikunnasta tulee osa yhteiskuntapolitiikkaa. Liikuntaongelmien uskotaan ratkeavan rationaalisella suunnittelulla. Liikunta saa oman paikkansa valtionhallinnossa ja valtio kasvattaa rooliaan liikunnan edistämisessä. Liikuntatieteellistä tutkimusta aletaan tukemaan aktiivisesti ja alan tiedekunta perustetaan Jyväskylään (1968). Kunnallinen liikuntahallinto järjestäytyy koko maan kattavaksi. Kuntien tehtävät laajenevat kilpaurheilun tukemisesta laaja-alaisiin liikuntapalveluihin.

Vuosikymmen on vammaisliikuntajärjestöjen organisoitumisen aikaa. Toimintansa aloittavat Sotainvalidien Urheiluliitto (1960), Näkövammaisten Keskusliiton urheilutoimikunta (1962) ja Suomen Invalidien Urheiluliitto (1964). Vuosikymmenen lopulla järjestöt suunnittelevat yhdistymistä, mutta vammaisuuden kirjo tekee siitä liian haastavaa.

Kiljavan kuntoutuskurssi 1960-luvulla. Kuva: VAU ry:n arkisto.

Kilpa- ja harrasteliikunnan välillä ei ole selvää eroa. Kaikki kilpailevat yhdessä järjestöjen urheilupäivillä. Toiminta on vuosikymmen alussa vielä pientä (noin 500 harrastajaa), mutta kasvaa, erikoistuu ja ammattimaistuu vuosikymmenen edetessä.

Hiihtomestaruuskilpailut. Kuva: VAU ry:n arkisto.

Ensimmäisiin paralympialaisiin Roomassa (1960) osallistuu Suomesta kolme kilpailijaa, jotka saavuttavat yhden mitalin. Kehitysvammaisten kilpailutoiminta alkaa vuosikymmenen lopussa hiihdossa ja yleisurheilussa. Vammaisurheilu ei saa juurikaan media-aikaa eikä arvostusta.

Vammaiset ja vammattomat urheilevat pääosin omissa porukoissaan. Urheilujärjestöillä ei ole valmiutta ottaa vastaan erityisryhmiin kuuluvia. Myöhemmin toimijoiksi tulevat mukaan kansanterveysjärjestöjen ”liikuntaosastot”.

Julkishallinto ei tuota juurikaan erityisryhmien liikuntapalveluita. Valtio tukee lähinnä taloudellisesti vammaisliikuntajärjestöjä. Kunnissa toiminta on vasta käynnistymässä.

Keskustelu tasa-arvosta nostaa esille erityisryhmien oikeuden harrastaa liikuntaa. Ensimmäisten liikuntapoliittisten neuvottelupäivien (1967) julkilausuman mukaan liikuntakulttuurin on tarjottava tasavertaiset palvelut kaikille. Liikuntatieteellinen Seura järjestää ensimmäisen valtakunnallisen seminaarin erityisryhmien liikunnasta (1969).

Lahja Hämäläinen kilpailemassa kelkkahiihdossa vuonna 1966/1967. Kuva: VAU ry:n arkisto.

Vuosikymmenen lopulla erityisryhmistä alkaa muodostua uusi liikuntapalveluiden kohderyhmä. Erityisryhmien liikunta vakiintuu käsitteenä ja tulee osaksi julkisen vallan toimenpiteitä.

Tietoa historianäyttelystä

Historianäyttely pohjautuu Sami Kääriäisen ja Anni Laakson soveltavan liikunnan kurssityöhön 2018, Jyväskylän yliopisto.

Keskeiset lähteet:

• Outi Kaurala ja Anu Väärälä: Erityisestä kaikille avoimeen liikuntaan. Suomalaisen erityisliikunnan juuret ja kehittyminen. Jyväskylän yliopisto 2010.
• Leena Kummu: Kummajaisesta huippu-urheiluksi. Suomen vammaisurheilun historia 1960–2005. Jyväskylän yliopisto 2006.
• Linjoja liikuntaan vuodesta 1920 (teksti Teijo Pyykkönen). Valtion liikuntaneuvosto 2010.

Yhteistyössä:
Liikuntatieteellinen Seura, Jyväskylän yliopisto, Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry ja opetus ja kulttuuriministeriö.