Tietoa soveltavan liikunnan kohderyhmästä

Soveltavalla liikunnalla (erityisliikunnalla) on tarkoitettu perinteisesti sellaisten henkilöiden liikuntaa, joilla on vamman, sairauden tai muun toimintakyvyn heikentymisen tai sosiaalisen tilanteen vuoksi vaikea osallistua yleisesti tarjolla olevaan liikuntaan. Käytännössä määritelmällä on tarkoitettu vammaisten, pitkäaikaissairaiden ja toimintakyvyltään heikentyneiden iäkkäiden liikuntaa.

Perinteisen määritelmän perusteella on laskettu karkea arvio soveltavan liikunnan potentiaalisesta tarpeesta Suomessa. Vuosikymmeniä tämä arvio on ollut noin 20 prosenttia väestöstä eli noin miljoona ihmistä.

Tarkkaa arviota on kuitenkin vaikea antaa, sillä osa ihmisistä lukeutuu useampaan määritelmän sisältämään väestöryhmään (kuvio 1). Ulkopuolelta käsin ei voida myöskään tarkasti määritellä, milloin jokin vamma tai pitkäaikaissairaus haittaa yksilön liikkumista niin paljon, että henkilön liikunta vaatii soveltamista.

Soveltavan liikunnan potentiaalista tarvetta voidaan laskea myös sairaus- ja vammaryhmittäin. Osaamme arvioida, kuinka paljon Suomessa on esimerkiksi näkö- tai kuulovammaisia, kehitysvammaisia, reumasairaita, MS-tautia sairastavia jne. Näin laskettuna päästään samaan noin 20 prosentin väestöosuuteen (Liikenne- ja viestintäministeriö 2017).

Törmäämme kuitenkin samoihin haasteisiin kuin perinteisessä tavassa, kuten väestöryhmien päällekkäisyyksiin. Lisäksi jätämme huomioimatta henkilöt, jotka ovat toimintakyvyltään heikentyneitä korkean iän myötä ja ilman yksittäistä, diagnosoitua sairautta.

Toistaiseksi paras tapa arvioida soveltavan liikunnan potentiaalista tarvetta on tarkastella väestön toimintakykyä ja toimintarajoitteita. Toimintakyky voidaan jakaa fyysiseen, kognitiiviseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Näin vältymme tiettyyn pisteeseen asti väestöryhmien päällekkäisyydeltä ja pääsemme paremmin käsiksi niihin ihmisiin, joiden liikunta voi vaatia soveltamista.

Vähintään 13–14 prosentilla väestöstä toimintarajoitteita

Suomessa on kartoitettu toimintakykyä erilaisissa väestötutkimuksissa ja kyselyissä lähinnä fyysisten ja kognitiivisten toimintarajoitteiden (näkeminen, kuuleminen, liikkuminen, kognitio) näkökulmasta. Tästä näkökulmasta toimintarajoitteisiksi voidaan laskea vähintään noin 700 000–750 000 ihmistä eli noin 13–14 prosenttia väestöstä (kuvio 2). Toimintarajoitteisten osuus väestöstä vaihtelee ikäryhmittäin.

Perusopetuksen lapsista ja nuorista 14–15 prosentilla oli jokin itseraportoitu vakava toimintarajoite vuosina 2016–2017 (Kwok ym. 2016, Kouluterveyskysely 2017). Näistä luvuista puuttuvat kuitenkin erityiskoulua käyvät lapset ja nuoret, joita kyselyt ja tutkimukset harvoin tavoittavat.

Paremman arvion toimintarajoitteisten lasten ja nuorten määrästä tarjoaa tieto siitä, kuinka moni on saanut suunnitelmallista tukea oppimiseensa. Yhteensä 16,4 prosenttia perusopetuksen oppilaista sai tehostettua tai erityistä tukea syksyllä 2016 (OKM 2017). Tosin tehostetun tai erityisen tuen ulkopuolellakin olevilla lapsilla ja nuorilla voi olla lieviä rajoitteita.

Toimintarajoitteisten määrä näyttäisi tippuvan työikään tultaessa: Työikäisistä (25/29–64 vuotiaista) noin 5–6 prosentilla oli näkemiseen, kuulemiseen, liikkumiseen tai kognitiiviseen toimintakyyn (muistaminen tai keskittyminen) liittyvä vakava rajoite. Lievästi toimintarajoitteiseksi arvioi itsensä reilut kymmenen prosenttia (Nurmi-Koikkalainen ym. 2017, Eurostat 2015).

Työikäisten luvuista puuttuvat muun muassa laitoksissa asuvat, joten todellisuudessa toimintarajoitteisia on enemmän. Toimintarajoitteisten osuus väestöstä näyttää kuitenkin olevan pienempi työikäisissä kuin lapsissa ja nuorissa. Siitä ei ole kuitenkaan tietoa, onko kyseessä eri tutkimuksiin ja luokitteluihin liittyvistä eroista, tosiasiallisesta tilanteesta vai molemmista.

Vakavasti toimintarajoitteisten osuus väestöstä kasvaa selvästi ikääntymisen myötä, kun esimerkiksi erilaiset sairaudet ja vammat lisääntyvät. Ikääntyneistä (65 vuotta täyttäneet) arviolta noin kolmanneksella on vakava toimintakyvyn rajoite (Nurmi-Koikkalainen ym. 2017, Eurostat 2015). Ikääntyneiden tutkimuksista ovat monesti ulkopuolella muun muassa laitoksissa ja ulkomailla pysyvästi asuvat ikääntyneet.

Toimintakyky huomioitava kaikessa laajuudessaan

Edellä toimintarajoitteisten määrää arvioitiin lähinnä fyysisen ja kognitiivisen toimintakyvyn rajoitusten perusteella, joista on olemassa väestötason tutkimustietoa. Toimintakyky on kuitenkin tärkeää ymmärtää kaikessa laajuudessaan ja huomioida myös psyykkisen sekä sosiaalisen toimintakyvyn rajoitteet.

Esimerkiksi mielenterveyshäiriöt heikentävät yksilön toimintakykyä ja aiheuttavat eri sairausryhmistä eniten työkyvyttömyyttä Suomessa. Sosiaaliset rajoitteet ovat puolestaan jääneet toistaiseksi vähemmälle huomiolle perinteisten soveltavan liikunnan toimijoidenkin parissa. Psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn rajoitteista ei ole kuitenkaan suoranaista väestötason tutkimustietoa vaan rajoitteita kokevien määrää joudutaan arvioimaan erilaisilla yksittäisillä sovelletuilla mittareilla.

Psyykkisen toimintakyvyn osalta on käytössä melko paljon erilaisia mittareita. Esimerkiksi kahdeksanvuotiaista pojista 12 prosenttia ja tytöistä neljä prosenttia oli käyttänyt mielenterveyspalveluita vuonna 2005 (Sourander ym. 2008). Itse raportoitua masennusta on noin 380 000:lla 20 vuotta täyttäneistä (Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2017 B). Vakavia masennus- ja ahdistusoireita oli 30 vuotta täyttäneistä miehistä vajaalla kuudella ja naisista reilulla seitsemällä prosentilla vuonna 2011 (Koskinen ym. 2012).

Sosiaalinen toimintakyky sisältää ihmisen vuorovaikutussuhteet, aktiivisen toimijuuden sekä osallistumisen yhteisöissä ja yhteiskunnassa (Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2018). Kyse ei ole vain yksilön ominaisuudesta vaan ihmisten kokemien vuorovaikutusongelmien syynä voivat olla myös heitä ympäröivän yhteisön asenteet ja sukupolvien väliset erot. (Koskinen ym. 2012).

Väestön sosiaalista toimintakykyä voidaan arvioida myös erilaisilla mittareilla. Esimerkiksi reilulla viidellä prosentilla 30–74-vuotiaista on ainakin jonkin verran vaikeuksia asioiden hoitamisessa yhdessä muiden kanssa ja/tai asioiden esittämisessä vieraille ihmisille. 75 vuotta täyttäneissä jo noin viidennes miehistä ja neljännes naisista kokee vastaavia vuorovaikutusongelmia (Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2017 B).

Lapsista ja nuorista vajaa kymmenen prosenttia kokee itsensä pitkäaikaisesti eli yli 1,5 vuotta yksinäiseksi. Noin viisi prosenttia 30–74-vuotiaista kokee itsensä melko usein tai jatkuvasti yksinaiseksi. 75 vuotta täyttäneistä reilut kymmenen prosenttia kokee itsensä melko usein tai jatkuvasti yksinaiseksi (Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2017 B).

Kun huomioidaan toimintakyky kaikessa laajuudessaan, toimintarajoitteisia on arviolta vähintään 15 prosenttia väestöstämme, mutta määrä voi kasvaa lähes 20 prosenttiin eli noin miljoonaan henkilöön (kuvio 3). Tällöin oltaisiin samansuuntaisessa arviossa, kuin mihin on päädytty aikanaan soveltavan liikunnan ja erityisliikunnan perinteisellä määritelmällä (vammaiset, pitkäaikaissairaat ja toimintakyvyltään heikentyneet iäkkäät).

Tarkemman arvion tekemistä toimintarajoitteidenkin osalta haittaa se, että osalla väestöstä on rajoitteita monilla toimintakyvyn osa-alueilla (kuvio 3). Toimintakyvyn osa-alueet näyttävät myös kietoutuvan toisiinsa. Esimerkiksi iäkkäiden yksinäisyyden taustalla on huono terveys ja toimintakyky, mikä selittänee myös vuorovaikutusongelmia. (Koskinen ym. 2012). Pienimmällä 15 prosentin arviolla ollaan kuitenkin melko varmalla pohjalla, ja vastaava luku on saatu myös kansainvälisissä tutkimuksissa (World Health Organization 2011).

Hyvinvointia uhkaavat tekijät kasautuvat

Toimintarajoitteisten henkilöiden toimintavalmiutta voivat heikentää toimintakyvyn rajoitteiden lisäksi monet muut tekijät, kuten taloudellinen tilanne ja työttömyys. Toimijuuden haasteet ja hyvinvointia uhkaavat tekijät näyttävät kasautuvan samoille henkilöille.

Tuoreiden tutkimusten mukaan toimintarajoitteisilla nuorilla äidin koulutustaso on keskimäärin alhaisempi kuin muilla nuorilla. Vanhempien työttömyys oli yleisempää toimintarajoitteisilla nuorilla ja perheen taloudellinen tilanne on heikompi kuin muilla nuorilla. Toimintarajoitteisilla nuorilla on vähemmän osallisuuden kokemuksia ja lähes kolminkertainen todennäköisyys kohdata syrjivää kiusaamista verrattuna muihin nuoriin (Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2017 C).

Samansuuntaisia haasteita on myös aikuisilla. Esimerkiksi toimintarajoitteisten aikuisten koulutusaste on muuta väestöä heikompi, työttömien osuus oli lähes kaksinkertainen muihin työikäisiin nähden ja elämänlaatu koetaan selvästi huonommaksi kuin muun väestön keskuudessa (Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2017 C).

Kaikki nämä tekijät yhdistettynä toimintarajoitteeseen voivat vaikuttaa siihen, että liikkuminen tai liikunnan harrastaminen on liikuntarajoitteisella haastavampaa ja lopulta myös vähäisempää kuin muulla väestöllä. Näin näyttää myös käyvän.

Tutkimusten mukaan toimintarajoitteiset liikkuvat ja harrastavat liikuntaa vähemmän kuin muu väestö vaikka liikuntasuositukset ovat pääsääntöisesti samat, on henkilöllä toimintakyvyn rajoituksia tai ei. Esimerkiksi kolmannes toimintarajoitteisista ei juuri osallistu liikunta- ja ulkoiluharrastuksiin, kun muussa väestössä näin raportoi joka kymmenes. Sama ilmiö on havaittu myös muiden harrastusten osalta (Nurmi-Koikkalainen ym. 2017).

Yhteistyö ja moniammatillisuus korostuvat

Toimintarajoitteisten henkilöiden polku liikkumaan voi rakentua monista osista: (1) tiedosta liikunnan sopivuudesta itselle ja sopivista liikuntamahdollisuuksista, (2) kulkemismahdollisuuksista tai kuljetuspalveluista liikkumaan, (3) apuvälineistä ja avustajista, (4) esteettömistä olosuhteista sekä (5) itselle soveltuvasta liikuntatarjonnasta. Jos yksikin osa polusta pettää, liikunnan harrastaminen voi vaikeutua merkittävästi tai jäädä vain haaveeksi.

Toimintarajoitteisten liikuntapolku on useiden hallinnonalojen vastuulla, oli kyse valtiosta tai kunnista (kuvio 4). Liikuntapalvelut voivat vastata tiedottamisesta ja tarjonnasta, sote-palvelut avustajista ja apuvälineistä sekä yhdyskunta- ja ympäristöpalvelut kulkemisestä ja olosuhteista. Ratkaisevaa ei ole vain liikunta-alan ammattilaisen toiminta vaan yhtä tärkeää voi olla se, mitä ratkaisuja tekevät esimerkiksi sosiaalityöntekijät, liikennesuunnittelijat tai kaupunginpuutarhurit.

Mitä vähemmän liikkuvista ja mitä toimintarajoitteisimmista ihmisistä on kyse, sitä tärkeämpää on siis tarkastella liikkumisen ja liikunnan edistämistyössä yksilöiden elämäntilanteita ja sitä enemmän merkitystä on muiden hallinnonalojen kuin liikuntahallinnon ratkaisuilla.

Tämä korostaa moniammatillisen ja eri hallinnonalojen välisen yhteistyön tärkeyttä toimintarajoitteisten liikunnan edistämisessä. Mukaan tarvitaan laaja joukko eri hallinnonaloja, eri alojen ammattilaisia ja erilaista osaamista, jotka kokevat yhteisvastuuta liikkumisen ja liikunnan edistämisestä. Tarvitaan yhdessä työskentelyä ja verkostoja, vuoropuhelua sekä tiedon ja osaamisen jakamista.

Artikkeli perustuu Valtion liikuntaneuvoston selvitykseen Valtio soveltavan liikunnan ja vammaisurheilun edistäjänä (Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2018:2) ja sen taustamateriaaliin, joista löydät lisätietoa aiheesta.

Aartikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehdessä 2–3/2018. Artikkelin pdf-versio.

LÄHTEET:

  • Eurostat. 2015. Distribution of persons aged 16 and over by selfreported long-standing limitations in usual activities due to health problems, 2015 (%).
  • Koskinen, S. Lundqvist, A. Ristiluoma, N. (toim.). 2012. Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa 2011. Terveyden ja hyvinvoinninlaitos.
  • Kouluterveyskysely. 2017. Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen internetsivut, thl.fi/kouluterveyskysely/tulokset.
  • Kwok, N. Rintala, P. Saari, A. 2016. Toimintakyvyn ja –rajoitteiden yhteydet liikunta-aktiivisuuteen ja paikallaanoloon. Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa. LIITU-tutkimuksen tuloksia 2016. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2016:4.
  • Könkkölä, K. 2017. Teoksessa Tieto ja tietotarpeita vammaisuudesta – analyysia THL:n tietotuotannosta. THL työpapereita 38/2017.
  • Liikenne- ja viestintäministeriö. 2017. Liikenteen ja viestinnän digitaaliset palvelut esteettömiksi. Toimenpideohjelma 2017–2021. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 8/2017.
  • Nurmi-Koikkalainen, P. Ahola, S. Gissler, M. Halme, N. Koskinen, S. Luoma, M-L. Malmivaara, A. Muuri, A. Sainio, P. Sääksjärvi, K. Väyrynen, R. 2017. Tieto ja tietotarpeita vammaisuudesta – analyysia THL:n tietotuotannosta. THL työpapereita 38/2017.
  • Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2017. Vaativa erityinen tuki esi- ja perusopetuksessa. Kehittämisryhmän loppuraportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:34.
  • Sourander, A. Niemelä, S. Santalahti, P. Helenius, H. Piha, J. 2008. Changes in psychiatric problems and service use among 8-year-old children: a 16-year population-based time-trend study.
  • Terveyden ja hyvinvoinninlaitos. 2017 B. Aikuisten terveys-, hyvinvointi- ja palvelututkimus ATH.
comments powered by Disqus