Yksilölliset liikuntavasteet – totta vai tarua?

Uusi asia ei kuitenkaan ole se, että sekä yksittäisen liikuntasession että pidemmän säännöllisen treenijakson jälkeen mitatut vasteet voivat olla hyvinkin erilaisia tarkastellaanpa joko perusterveitä liikunnan harrastajia tai eri potilasryhmiä. Näistä ilmiöistä erinomaisia vaikuttavuuden näyttöjä ovat esimerkiksi professori Claude Bouchardin ja työryhmän julkaisut 1980-luvulta, joissa kaksostutkimuksissa osoitettiin perimän olevan yhteydessä kunnon yksilöllisiin muutoksiin. Professori Sarianna Sipilä työryhmineen toi esiin 1990-luvulla seniorinaisilla kestävyys- ja voimaharjoittelun yksilöllisiä vasteita lihassolutasolla. Omissa töissämme 2000-luvulla havaitsimme lihasvoimaharjoittelun parantavan kestävyyskuntoa tutkittavilla, joilla kestävyysharjoittelu ei tuottanut tulosta.

Ilmiö on siis jo kauan sitten tunnistettu. Vaan miten voi selittää sen, miksi treenikaverin kunto samanlaisella harjoittelulla nousee 40 prosenttia ja minulla ei tapahdu mitään muutosta? Yleisesti ottaen on toki tärkeä muistaa, että jos lähtötaso on vaatimaton, niin kunnon kohentaminen on helpompaa kuin hyväkuntoisella.

Tutkimusmetodiikan kehittyessä on päästy yhä tarkemmin analysoimaan mahdollisia taustatekijöitä, jotka vaikuttavat yksilöllisiin liikuntavasteisiin. Esimerkiksi elimistön stressitila voi estää kunnon nousun tavoitteellisen harjoittelun aikana. Koko perimän laajuiset kartoitukset ja massiiviset biopankkiaineistot avaavat todennäköisesti jatkossa liikuntavasteiden biologisia prosesseja kokonaisvaltaisemmin ja saattavat auttaa yksilöllistämään liikuntaharjoittelua tarkemmin.

Mutta ymmärryksen lisääminen ilmiöstä ei yksin riitä, vaan kysymys kuuluu: onko meillä perusteet ohjelmoida liikuntaohjelma, joka tuottaa halutun vasteen juuri sinulle? Varmuutta ei ole. Tutkimuksissa liikuntaohjelmat ovat määrätyn mittaisia ja niissä on toki lähtökunnon ja terveystilan mukaan vakioitu yksilöllistä liikunta-annoksen viikkovolyymiä ja erityisesti tehoa. Mutta variaatioita voi olla lukemattomia niin liikuntalajin, annoksen kuin tehonkin suhteen. Unella, levolla, palautumisella ja ravinnolla on varmasti myös merkitystä. Arvelen, että tulevaisuudessa tutkimuksissa paneudutaan vielä tarkemmin harjoittelujakson keston vaikutuksiin. Jos esimerkiksi kahdeksassa viikossa ei synny toivottua muutosta, niin harjoittelua jatketaan vaikka neljä viikkoa ja katsotaan tuottaako pidempi treenijakso paremman vasteen.

Oma väitöskirjani 21 vuotta sitten käsitteli autonomisen hermoston toiminnan yhteyttä kunnon muutokseen. Kirjoitin myös yksilöllisistä harjoitusvasteista Liikunta & Tiede lehdessä 2–3/2009. Vaikka maailma ei ole vieläkään valmis, niin paljon positiivista on tapahtunut. Tiedämme, että vaikka ei kunto juurikaan nousisi, niin esimerkiksi verenpaine saattaa laskea huomattavasti tai hyvän kolesterolin määrä nousta. Liikuntaharjoittelun jaksottaminen autonomisen hermoston toiminnan (stressin) mittauksilla, johtaa parempaan vasteeseen verrattuna liikuntasuosituksen mukaiseen harjoitteluun.

Olemme samalla polulla liikunnan yksilöllisessä ohjelmoinnissa kuin esimerkiksi sopivan verenpainelääkityksen löytämisen kanssa. Jos resepti ei toimi, niin muutoksia pitää tehdä. Sopiva konsepti löytyy kokeilemalla – mielellään liikunnan iloa unohtamatta.

ARTO HAUTALA
fysioterapian ja kuntoutuksen apulaisprofessori
Jyväskylän yliopisto
Liikuntatieteellinen tiedekunta
LTS:n varapuheenjohtaja
arto.j.hautala@jyu.fi

Hautala, A. Samanlainen harjoittelu – yksilöllinen harjoitusvaste. Liikunta & Tiede 2–3/2009.