Voittaako seksi jälleen?

1990-LUVUN TALOUSAHDINKO ohjasi kehumaan kuinka oma toimintasektori tuottaa yhteiskunnallista hyvää ‒ suorastaan silkkaa rahaa. Liikuntaväki ehti tuottavuuspuheen eturintamaan: ”Markka liikuntaan tuo neljä takaisin.” Sittemmin on esitelty toinen toistaan kovempia tuottavuuskertoimia: esimerkiksi sijoitukset kansalaisopistoihin, työhyvinvointiin, mainontaan, yliopistoihin ovat laskelmien mukaan liikuntainvestointeja kannattavampia.

Tuottavuuskisa nuupahti, kun Väestöliitto jokunen vuosi sitten löi pöytään hirmutuloksen: euro seksuaali- ja lisääntymisterveyteen tuo 120 euron tuoton. Seurantatietoa ei ole miten tämä tieto muutti kansalaisten harrastustottumuksia.

Liikunta- ja urheilutoimijoille on selvää, että hävityn kilpailun jälkeen treenataan eikä luovuteta. Lajiakin voi vaihtaa. Niinpä tuottavuuspuhe on vaihdettu kustannuspuheeksi. UKK-instituutin mukaan liikkumattomuus ja paikallaanolo aiheuttavat Suomessa vuosittain kolmen miljardin euron kustannukset.

Ja taas löytyy peesaajia ‒ ja jotka taas panevat paremmaksi: lihavuuden aiheuttamista sairauksista koituu yhteiskunnalle vuosittain yli viiden miljardin euron lisäkustannus, kirjoittaa Pertti Mustajoki (tervepaino.fi 12.1. ja HS 21.1.). Oletettavaa on, että muiltakin sektoreilta kustannuslaskelmia tullaan esittämään: saanemme lukea kuinka riittämättömät panostukset mielenterveyteen, syrjäytymisen ehkäisyyn, varhaiskasvatukseen, koulutukseen, työllisyyden hoitoon jne. aiheuttavat yhteiskunnalle vuosittain niin ja niin paljon lisäkustannuksia.

Jännittävää nähdä voittaako myös tämän pelin seksi: ”riittämättömän tai epätyydyttävän seksielämän vuotuiset kustannukset kohoavat jopa ...”. Ja jos voittaa, mitä siitä seuraa? Lisäävätkö kansalaiset yhteiskuntavastuullista käyttäytymistään? Eli sen sijaan, että ihmiset avaisivat kuntosalien ovia ja sulkisivat jääkaappien ovia, he vetäytyvätkin maakuuhuoneisiinsa intiimiin kanssakäymiseen? Väestöliitto vauhdittaisi tämänkaltaista aktiviteettia silläkin perusteella, että lakanoiden välissä voi edistää myös liikkumista ja laihtumista. Ja jos panostusta seksiin lisättäisiin, niin pitkällä aikavälillä Suomen väestörakenne voitaisiin taas kuvata pyramidilla. Eikä työn tekijöiden löytäminen olisi enää vain maahanmuuton varassa.

KUSTANNUSPUHEELLA ON TOKI myös vakava puolensa, mutta kevään eduskuntavaalien jälkeen sen saama huomio taitaa hiipua samoin kuin kävi tuottavuuspuheelle. Laskelmien uskottavuus ei vakuuta. Jo se, että eri toimialat perustelevat omilla laskelmillaan oman sektorinsa lisäpanostustarpeita, antaa kilpailijoille eväät epäilyyn. Uskottavuutta lisäisi riippumattomien asiantuntijoiden käyttö.

Kansansairauksien kustannukset voidaan laskea monien sektoreiden toimialueille samanaikaisesti. Esimerkiksi liikapaino aiheuttaa samoja sairauksia kuin liikkumattomuus, muistuttaa Mustajoki.  Sekä liikkumattomuus että lihavuus lisäävät terveydenhuollon kustannuksia, heikentävät työn tuottavuutta jne. Esillä ei ole laskelmia miltä osin esimerkiksi liikkumattomuutta ja lihavuutta tulisi tarkastella yhdessä ja miltä osin erikseen? Toisaalta niiden tarkastelun erottamiseen ei ehkä kannata kovin innokkaasti edes pyrkiä?

Liikkumattomuus ja lihavuus ovat monien muiden hyvinvointiin liittyvien ilmiöiden tapaan ns. pirullisia ongelmia, joihin kytkeytyy ristiriitaisia tulkintoja, keskinäisriippuvuuksia ja keskenään kilpailevia selitysmalleja. Liikkumattomuuden tai lihavuuden mysteerien ratkaisemista on vaikea pilkkoa osiin tai rajata hallintokohtaisesti.

Holistista lähestymistä (kokonaisuuden näkökulmaa) saanemme vielä odottaa, sillä toimintaa ohjaavan hallinnon siiloutuminen on lujassa. Ministeriöillä ei ole yhteistä poikkihallinnollista tietopohjaa ilmiöistä eikä kannustinta jakaa omia budjettivarojaan hallinnonalojen väliseen yhteiskehittämiseen. Hallinnossa esiintyy reviirikiistoja sekä osaoptimointia oman hallinnonalan hyväksi.

ERI SEKTOREIDEN TOIMIJAT joutunevat jatkamaan keskinäistä kilpailua (ja nokittelua) kilpailuvaltiossa, kuten Suomea on alettu hyvinvointivaltion sijaan entistä ahkerammin kutsua.  Ja kilpailussa jotkut voittavat ja toiset häviävät. Liikkumattomuus ja lihavuus saattavat kevään hallitusneuvotteluissa olla ”sukulaisuudestaan” huolimatta kilpailevia hallitusohjelmaehdokkaita, vaikka ”ei tietenkään ole mitään järkeä lähteä kiistelemään siitä, kumpi – liikkumattomuus vai lihavuus – on pahempi haitta ihmisille ja maan taloudelle” (Mustajoki).

Kun hallinto ohjaa kustannuksilla kerskailuun ja pakottaa kilpailuun, toimijat ovat monin tavoin ahtaalla, mutta eivät onneksi umpikujassa. Sen sijaan, että esimerkiksi liikuntajärjestöt alistuvat hallinnon rajoihin, voivat ne itse suunnata toimintaansa ilmiöpohjaiseen yhteistyöhön eri sektoreiden toimijoiden kanssa. Toistaiseksi liikkumattomuutta on haluttu ratkoa lähinnä yhdellä tavalla: tarvitaan lisää rahaa liikunnalle. Näyttöjä siitä, että pelkkä rahan lisääminen liikuntasektorille olisi ratkaisu väestötason liikkumattomuuteen, on vähän. Rahalla saa lisää liikuntaa, mutta ei välttämättä lisää liikkujia.

Liikkumisen, syömisen ja seksin säätelyssä kansalaisilla on suuri vastuu ja vapaus. Toki voimavarat vastuunottoon vaihtelevat. Ihmiset valitsevat elintapansa ympäristönsä asettamissa rajoissa. Yhteiskunnan tukea tarvitaan. Ehkä ei kuitenkaan sellaista, jossa keskitytään muistuttamaan kuinka kustannuksia keräävää ja yhteiskunnan taakkaa kasvattavaa kunkin elämäntapa on. Jos liikkumiseen, syömiseen ja seksiin liittyvät ilon tunteet viedään, ei terveyskään maistu.

Teijo Pyykkönen
teijo.pyykkonen(at)gmail.com

Kirjoittaja työskenteli Liikuntatieteellisessä Seurassa vuosina 1985–2017 muun muassa tutkimus- ja julkaisupäällikkönä.