Urheiluun rahaa yrityksiltä – valtion varat nousevalle polvelle ja toipilaille

Blogisarja liikunnasta ja urheilusta: osa 3/4

Huippu-urheilu on usein isoa bisnestä ja se houkuttelee myös yksityistä sponsorirahaa. Ruotsissa urheiluun kohdistuva sponsoriraha oli vuonna 2019 Sponsor Insightin mukaan 510 M€, Norjassa 377 M€ ja Suomessa 162 M€. Tuoreet luvut ovat hyvin samankaltaiset kaikissa Pohjoismaissa. Korona pienensi sponsorointia, mutta nykytaso on hieman vuotta 2019 korkeampi, Suomessa 169 miljoonaa euroa.

Ehkä kiinnostavampaa on kuitenkin vertailla väestön halukkuutta lahjoittaa rahaa huippu-urheiluun, mikä kertoo myös sen arvostuksesta. Suomalaisista 20 prosenttia oli 2017 valmistuneen tutkimuksen mukaan valmis lahjoittamaani varmasti huippu-urheiluun. Keskimääräinen lahjoitussumma oli 30 euroa. Australiassa ja Britanniassa lahjoitushalukkuus on samalla tasolla kuin Suomessa. (Jarmo Mäkinen, Suomalaisten huippu-urheilukäsitykset kansainvälisessä vertailussa: Onko Suomi sittenkin urheiluhullujen maa? Liikunta & Tiede 5/2017).

Alankomaalaisista alle kymmenen prosenttia olisi valmis tekemään lahjoituksen ja silloinkin vain muutaman euron huippu-urheiluun. Prioriteetit vaikuttavat olevan Alankomaissa toisenlaiset. Asuessani maassa osallistuin moniin juoksu- ja urheilutapahtumiin, joihin ilmoittautuessa oli lähes aina mahdollisuus lahjoittaa rahaa lääketieteellisen tutkimuksen tai hoidon tukemiseen. 

Esimerkiksi Amsterdamin maratonin yhteydessä pystyi antamaan rahaa Amsterdamin yliopistollisen sairaalan syöpäkeskukselle, jolle esimerkiksi vuonna 2021 juoksijat lahjoittivat yhteensä yli 660 000 euroa. Keskus on voinut investoida näillä rahoilla mm. uusiin tutkimuslaitteistoihin. Suomessa on perustettu urheilusäätiöitä, mutta niihin lahjoitettujen varojen määrä on ollut pettymys. Joko raharikkaat ovat harvassa tai ihmisillä on toisenlaiset prioriteetit. Valtio jatkoi kuitenkin vastinerahakautta, ilmeisesti urheiluväen hyvän lobbauksen seurauksena.

Hyvinvointitalous mahdollisuus Suomelle

Pitäisikö meidän urheiluihmisten, sen sijaan, että vaatisimme aina lisää rahaa liikuntaan ja urheiluun valtiolta, miettiä sitä, miten tämä elämänalue voisi auttaa Suomea vähentämään velkaantumista, ja tuoda jopa lisätuloja valtiolle. Mielestäni pitäisi. Suomen talous on kriittisesti riippuvainen hyvää tulosta tekevistä ja globaalisti toimivista vientiyrityksistä, ja tutkimustoiminnassa tehtävistä innovaatioista. Suomesta onkin noussut maailmanmaineeseen yltäneitä yrityksiä, kuten syketeknologiayritykset Polar, Suunto, Firstbeat Technologies ja tuoreimpana Oura. Mainita voi myös esimerkiksi kokkolalaisen edistyksellisiä kuntosalilaitteita tekevän HUR-yrityksen.

Hyvinvointitalous on Global Wellness Instistute -järjestön mukaan maailmanlaajuisesti 5 600 miljardin euron bisnes, josta liikunnan osuus on noin 1 000 miljardia. Kokonaissumman ennustetaan nousevan 8 500 miljardiin vuoteen 2027 mennessä. (The Global Wellness Economy Reaches a Record $5.6 Trillion—And It’s Forecast to Hit $8.5 Trillion by 2027). Suomella on oiva paikka haukata tästä kokonaisuudesta hyvä siivu itselleen, jos vain niin haluamme. Se vaatii kuitenkin innovatiivisia yrityksiä ja tukea niiden pyrkimyksille. Kaikki nojaa pätevään, koulutettuun työvoimaan ja kansainvälisyyteen. (Liikunta)tuotteiden ja palveluiden tulisi myös olla vakaalla pohjalla vastuullisuuden ja etenkin mahdollisten terveysväittämien suhteen. Tämän vuoksi valveutunut ja tutkimusorientoitunut henkilöstö tai tiivis tutkimusyhteistyö yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten kanssa on tärkeää.

Mitä huippu-urheilijat voisivat tehdä?

Mitä suomalaiset huippu-urheilijat tekevät tai voisivat tehdä, jotta heidän tukensa olisi yhteiskunnallisesti edelleen perusteltua? Huippu-urheilu on suurelta osin viihdettä ja toimii myös pitkälti yritystoiminnan lakien mukaan. Siksi se kiinnostaa myös sponsoreita, jotta he saisivat lisää näkyvyyttä ja sitä myöten liikevaihtoa. Kiinnostavuus määrittää, mihin yritysten tuki ohjautuu.

Urheilijoiden pitäisi eräänlaisina viihdeartisteina pystyä entistä useammin itse rahoittamaan oma urheilunsa. Valtion tukea tulisi kohdistaa yhä selvemmin lasten ja nuorten ja vasta huippua tavoittelevien urheiluun. Yhtä lailla kohteena olisi oltava tavallisten kansalaisten ja etenkin eri tavoin sairastavien ihmisten (terveys)liikuttaminen. Monet kansansairaudet alkavat kehittyä jo nuorena. Liikunnan ehkä kiistattomimmat ja perustelluimmat hyödyt liittyvät juuri monien sairauksien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Liikunnan rooli suomalaisessa terveydenhuollossa on kuitenkin lapsenkengissä ja kaukana lähes kaikkien muiden Euroopan maiden tilanteesta. Tilanteen korjaaminen vaatii selkeitä lisäpanostuksia. Tarvitaan myös liikuntavaikutuksiin koulutettuja terveydenhuollon ammattilaisia auttamaan potilaita parantumaan sairauksistaan.

Liikunnan rooli ja mahdollisuudet potilaiden hoidossa on Suomessa pitkälti laiminlyöty. Tilanteen korjaaminen pitäisi nostaa tärkeimmäksi kehitys- ja panostuskohteeksi liikunnan saralla. Valtion liikuntarahoitusta olisi siirrettävä voimakkaasti huippu-urheilusta sairaiden hoitoon liikunnan avulla. Asialla on suuri merkitys, sillä sairaanhoitokustannukset haukkaavat leijonanosan valtion budjetista.

Liikunta ei ole yksilötasolla välttämättä mikään ihmeentekijä, mutta sillä on tutkitusti osoitettu olevan hyviä vaikutuksia lähes kaikissa sairauksissa, nimenomaan osana muuta varsinaista lääketieteellistä hoitoa. Liikunnan lisääntyminen voisi tuoda myös huomattavia säästöjä, jos potilaiden hoitotarve vähenee. Hyvinvointialueilla on 1,4 miljardin vuosittainen rahoitusvaje. Samaan aikaan huippu-urheilun tukea on kasvatettu runsaasti. Toki siihen käytetyt budjettivarat ovat verraten pieni osa valtion taloudesta. Kyse on kuitenkin myös signaalista, mihin varoja ohjataan. Valtion budjetti on aina nollasummapeliä, eli euro toisaalle on aina pois muualta. Poliitikkojen arvovalinnat sanelevat, mitä he pitävät tärkeänä ja mitä eivät.

Toimijoiden työnjakoa olisi muutettava

Asiaa ei myöskään helpota se, että lähes kaikki liikunta-asiat on keskitetty opetus- ja kulttuuriministeriöön, vaikka terveydenhuoltoon liittyen niiden pitäisi olla hyvin vahvasti myös sosiaali- ja terveysministeriön agendalla. En ole nationalismin ystävä, mutta rahoituksen siirtäminen sairauksista parantavaan liikunnalliseen hoitoon toisi rahat myös vain suomalaisia hyödyttäviksi.

Valtioiden, Suomi mukaan lukien, tulisi entistä tarkemmin miettiä kuinka suurin panostuksin ja millaisena renkinä ne haluavat toimia kansainvälisten urheilujärjestöjen rahantekokoneistossa. Esimerkiksi Kansainvälisen olympiakomitealle kertyy olympiadin aikana tuottoja noin kahdeksan miljardia, ja kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA teki Qatarin MM-kisoista voittoa yli seitsemän miljardia euroa. Molempien liittojen korruptiosta ja muista hämäristä toimista on uutisoitu runsaasti vuosien mittaan.

Kaikkien liikunta ja urheiluasioiden keskittäminen toiminee hyvin esimerkiksi kovimpien urheilijoiden valmennuskeskustoiminnassa, jotka on keskitetty suurimpiin kaupunkeihin. Järjestely ei kuitenkaan mahdollista riittävää ”kilpailua” erilaisten näkemysten ja linjausten välillä, kuten esimerkiksi harrasteliikunnan ja huippu-urheilun välillä. Esimerkiksi tutkimustoiminnassa yhteistyö ja riittävä paikallinen kriittinen massa osaajia on tarpeen, mutta yliopisto- ja yritysmaailmassakin eri paikoissa toimivat tahot sparraavat myös luontaisesti toisiaan yhä parempiin tuloksiin.

Keskittämistä on pitänyt virheenä myös ministeri Lauri Tarasti, joka juhlapuheessaan Liikuntatieteellisen Seuran 90-vuotisjuhlassa Jyväskylässä syyskuussa 2023 haikaili Nuoren Suomen ja Valon perään. Vaikka Olympiakomiteaa ja sen puheenjohtajaa Jan Vapaavuorta on viime aikoina syytetty huippu-urheilun ”unohtamisesta”, niin Tarasti kirjoittaa tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sanatarkasti, että juuri ”liikunta on jäänyt orpolapsen asemaan uudessa Olympiakomiteassa”. Tapahtunut keskittäminen oli Risto Niemisen ja Harri Syväsalmen kuningasidea, jolla Suomen urheilumenestys käännetään nousuun. Nyt niitetään sitä mitä on kylvetty. Samalla piti ratkaista suomalaisten liikkumisongelma. Ei voi kuin Ihmetellä, että perinteiltään ja lähtökohdiltaan huippu-urheilun etuja ajavalle järjestölle on annettu Suomessa niin paljon valtaa ja rahoitusta. Se on sama kuin valtio tukisi EK:ta tai SAK:ta valtiollisesti, ja etupäässä vielä vain niiden parhaita työntekijöitä. Korporatismi elää ja voi edelleen hyvin Suomessa.

Ällistyttävin asia löytyy kuitenkin valtion liikuntalaista (390/2015), joka ohjaa myös liikuntatutkimuksen suunta-asiakirjaa. Laissa säädetään liikunnan ja huippu-urheilun edistämisestä. Valtion liikuntapolitiikan yhtenä tavoitteena on, että suomalainen huippu-urheilu on kansainvälisesti menestyvää ja kansallisesti arvostettua. Miksi? Mistä tämä tarve kumpuaa ja mitä sillä tavoitellaan? On myös ihmeellistä, että OKM:n liikuntatutkimusrahoituksissa on oma lokeronsa huippu-urheilututkimukselle, ehkä siltä varalta, etteivät aihepiirin hakemukset menesty välttämättä hauissa. Huippu-urheilututkimuksen poistaminen teema-alueista keräsi eniten kannatusta liikuntatutkijoilta viimeisimmän liikuntatutkimuksen suunta-asiakirjan valmistelussa.

Vuoden 2024 liikuntatieteellisten tutkimusavustusten haku kuvaa hyvin suomalaisten liikuntatutkijoiden tutkimusintressejä. Hakijat saivat sijoittaa hakemuksensa neljään eri aihealueeseen: 1) Fyysisesti aktiivisen elämäntavan edistäminen, 2) Liikunnan yhdenvertainen saavutettavuus, 3) Liikuntaan ja urheiluun osallistumisen lisääminen, ja 4) Huippu-urheilun tuloksellisuus ja vastuullisuus. Tutkijat saivat lokeroida hankkeensa myös useampaan näistä OKM:n määrittelemistä vaihtoehdoista. Kahdeksan hakemusta väitti edistävänsä hakemuksellaan kaikkia näitä kategorioita. Yhteensä hakemuksia oli 49, joista vain 15 oli valinnut neljännen kategorian, kun muiden aiheiden kokonaismäärä oli yhteensä 125. Huippu-urheilun osa-alueen osuus oli siis vain noin 11 prosenttia. Todellisuudessa pelkän huippu-urheilun tuloksellisuuden tai suorituskykytutkimuksen osuus on vielä pienempi, mutta Suomen Akatemiasta ei osattu kertoa huippu-urheilun vastuullisuusaspektista irrotettujen hakemusten määrää. 

Seuraavassa blogisarjani päättävässä tekstissä jatkan liikunta- ja urheiluasioiden tarkastelua kokonaiskuvaa laajentaen. Lupaan, että toivoakin löytyy.

 

Ilkka Heinonen

Ilkka Heinonen on Turun yliopiston liikuntavaikutusten, erityisesti liikuntalääketieteen ja -fysiologian, akatemiatutkija ja dosentti Valtakunnallisessa PET-keskuksessa sekä liikunnan ja urheilun vapaaehtoistoimija.

Kuva: Turun yliopisto