Urheilujournalismi ja median muutos: Vähemmällä väellä enemmän juttuja useammalle kanavalle

Työn alla olevassa väitöskirjassani silmäilen suo­malaisen urheilujournalismin historiaa seuraavasti: se on ollut vahvasti sidoksissa siihen, millainen asema kilpa- ja huippu-urheilulla on ollut maassamme. Kun urheilun asema on ollut vahva, urheilujournalismille on ollut kysyntää, sitä on kulutettu ja siihen on panostettu mediataloissa.

Urheilu-uutiset olivat keskeinen tekijä muun muassa päivälehtien muuttumisessa seitsemänpäiväisiksi: sunnuntait tuottivat urheilua maanantain lehtiin runsaasti ja helposti. Sittemmin urheilutapahtumien painopiste on siirtynyt perjantaihin ja lauantaihin penkkiurheilijoiden kulutustottumusten vuoksi. 

Urheilutoimittajat ovat lisäksi olleet monin tavoin lä­hellä urheilupiirejä. Alan ensimmäisen polven toimit­tajat olivat osa urheiluliikettä. He katsoivat velvollisuudekseen urheilun juurruttamisen Suomeen. Monet urheilutoimittajat olivat kilpaurheilijoita, jotka saattoivat tehdä juttuja kilpailumatkoiltaan. Vasemmistolehdissä ti­lanne oli sama, vaikkakin painopiste oli TUL-urheilijois­sa ja -lajeissa.

Myöhempienkin aikojen urheilutoimittajien on pitänyt vähintään pitää urheilusta, että ovat alalle tulleet. Tästä sidoksesta nuoremman polven urheilutoimittaja Timo In­nanen on käyttänyt termiä ”vanhan liiton fanitoimittami­nen” (Fair Play -lehti 2/2019).

Otsikoissa näkyvät yleensä miehet

Urheilujournalismi on elänyt kilpa- ja huippu-urheilusta, jolloin tärkeintä eri lajien ja urheilijoiden seuraamisessa on ollut urheilumenestys. Suomessa seurattavimmat lajit olivat pitkään yleisurheilu ja hiihto, – lajit, joissa on saavu­tettu eniten kansainvälistä menestystä. Kansallisesti me­dia on seurannut alueellisesti tai paikallisesti merkittäviä lajeja, kuten Pohjanmaalla painia ja pesäpalloa.

Juuri menestys on kuitenkin nostanut suosituimpien la­jien rinnalle valokeilaan satunnaisesti vähemmän kansalli­sesti näkyviä lajeja, kuten curlingin 2000-luvun alkupuolel­la. Menestys on kohottanut otsikoihin myös naisia, mistä hyvä esimerkki on ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen.

Teemu Pukin kohdalla suomalainen julkisuus hurahti fanittamaan Valioliigan Norwich Cityssä pelannutta jalka­palloilijaa, kun tämä onnistui hyökkääjänä alkukaudella 2019–20. Kun Pukin maalihana tyrehtyi ja Norwich putosi sarjasta, ylisanat vaihtuivat vaivautuneeseen hiljaisuuteen.

Urheilujournalismi on suosinut miesten urheilua, kil­pa- ja huippu-urheilua sekä kansallisesti suosittujen la­jien seuraamista naisurheilun, liikunnan ja vähemmän suosittujen lajien kustannuksella. Urheilutoimittajista val­taosa on miehiä. Yle ja Helsingin Sanomat sanovat kuiten­kin panostavansa naisurheiluun ja naisiin urheilujourna­lismin kuluttajina (Fair Play -lehti 3/2019). Naiskatsojat ja -tilaajat kelpaisivatkin varmasti mediataloille, mutta vai­kea on nähdä, että esimerkiksi naisten jääkiekkoliiga saisi yhtä paljon näkyvyyttä ja palstatilaa mediassa kuin mies­ten Liiga.

Väline on viesti

Urheilujournalismia on tehty ammattimaisesti 1920-lu­vulta alkaen, ensin alan erikoislehdistössä, ja pian myös päivälehdissä. Sittemmin päätoimisuus laajeni radion ja televisioon. 1990-luvulta lähtien urheilujournalismi on siirtynyt yhä enemmän verkkoon.

Kun aiemmin urheilutoimittajat erikoistuivat edusta­miensa välineiden luonteen mukaan, niin 2020-luvulle tultaessa ammatillisen osaamisen alueet ovat lähentyneet toisiaan monimediatuotannossa. Verkkojulkaiseminen koostuu kirjoitetusta tekstistä, kuvista sekä elävästä ku­vasta, kuten Aamulehden Elina Paasonen on kertonut (Fair Play -lehti 1/2017).

Aiemmin urheilutoimittaja saattoi keskittyä vain muu­tamaan lajiin. Hyviä esimerkkejä ovat Turun Sanomien formulaykkösistä kirjoittanut Heikki Kulta ja Keskisuo­malaisessa jääkiekkoon erikoistunut Ilkka Kulmala. Toimitusten sittemmin ohennuttua ja lajien menestys­odotusten muututtua tämä ei enää ole mahdollista. Toki toimittajilla on edelleen seurattavia suosikkilajeja.

Yksi syy tähän ”lajiniilouteen” oli ja on, että urheilu­toimittajien ammattihyveenä on aina pidetty urheilutietä­mystä. Toinen hyve on ollut nopeus työssä välinekohtaiset vaatimukset muistaen: suoran pelitapahtuman selostami­nen radioon ja televisioon on eri asia kuin otteluselostuk­sen tekeminen ja taittaminen sanomalehteen.

Oletus hyvällä asialla olemisesta

Toimittajien on lisäksi toivottu pitävän yllä urheilun hyvää eetosta nostamalla esille urheilun epäkohtia ja urheiluun kuulumattomia ilmiöitä, kuten doping, rasismi, epäur­heilijamaisuus ja seksuaalinen häirintä. Tätä on toivo­nut Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Sami Itani (Fair Play -lehti 1/2019). Toisaalta lähestymistavasta on varoit­tanut Suomen urheilun eettisen keskuksen (SUEK) vies­tintäpäällikkö Susanna Sokka, joka pelkää kielteisen julki­suuskuvan vaikuttavan urheilun suosioon (Fair Play -lehti 1/2019).

Epäkohtien esille nostamisen on oletettu pitävän ur­heilun terveenä – mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Useimmille urheilutoimittajille on nimittäin selvää, että urheilussa on yhteiskunnan kannalta myönteisiä ja kan­natettavia arvoja, kuten (kansan)terveys, suomalaisen osaamisen (menestys) näkyvyys maailmalla sekä kasva­tukselliset tekijät (kuten pitkäjäteisyys, tavoitteellisuus ja yhteisöllisyys). Siksi urheilua kannattaa suosia ja sii­tä pitää huolta. Ja onhan voittava fanittaminen aina pa­rempi asia kuin jatkuva turpiin ottaminen, kysykää vaik­ka pitkäaikaisilta Huuhkajat-faneilta tai pitkän linjan jalkapallotoimittajilta.

Työskentelen itse tällä hetkellä urheilutoimittajana, joten tiedän jotain suomalaisesta urheilujournalismista vuonna 2020. Mutta analyysiin pitää lisätä tutkijoiden ja muiden urheilutoimittajien näkemys. Lisäksi tein kirjoi­tusta varten sisällönanalyysiä eräiden tiedotusvälineiden urheilujournalismista.

Avaukseksi sopii täydellisesti niin hyvässä kuin pahas­sa urheilutoimittajien omassa Fair Play - lehdessä (1/2017) julkaistu urheilutoimittaja Marko Lempisen haastattelu. Lempisellä on urheilijatausta eikä juuri alan opintoja, mikä on historiallisesti kuulunut urheilutoimittajien alku­profiiliin. Alalle hän pääsi pienempien julkaisujen kaut­ta päätyen lopulta Sanoma Oy:n palvelukseen. Lempinen toteaa haastattelussa, että urheilutoimittajuus on hänelle ”elämäntapa” ja ”verkko ykkösasia”. Hän puhuu uutisista, mutta on huolissaan, löytävätkö lukijat verkosta ”henkilö­kuvat ja tutkivan journalismin tuotteet”.

Samassa Fair Play -lehdessä (1/2017) Vuoden urheilu­journalismi -palkinnon 2016 voittanut Elina Paasonen kertoo, miten hänen tehtävänsä oli ”kehittää Aamuleh­den digitaalisia kerrontatapoja”. Yksi tällainen kerrontatapa on podcast, äänitiedosto, joiden tekemisestä urheilussa on kertonut muun muassa Uusimaa-lehden urheilutoimit­taja Toni Degerlund (Fair Play -lehti 3/2018). Ei siis ihme, jos Urheilutoimittajien liitto vastasi vuonna 2018 ”koulu­tuskyselyn toiveisiin” järjestämällä useita sosiaalisen me­dian koulutuksia. Digijulkaiseminen on tullut urheilujour­nalismiin jäädäkseen.

Onko Suomessa tutkivaa urheilujournalismia?

Lempinen on toimittajana hyvä ajan kuva. Hän kirjoit­taa myös urheiluaiheisia kirjoja, mikä on nykytoimittajil­le tavallista: kirjankustantajat ovat tulleet median kupil­le nopeasti tehtävien, henkilökeskeisten urheilukirjojen kautta.

Toinen Lempisen esille nostama asia on tutkiva journa­lismi. Kollegoille ja kustantajille tuntuu olevan tärkeää ai­nakin puhua tutkivasta journalismista, vaikka todellisuu­dessa sen osuus julkisuudesta on häviävän pieni. Valtaosa urheilujournalismia on edelleen tuloksia, kilpailuselos­tuksia, muita uutisia sekä henkilöhaastatteluja kuvineen.

Kun urheilutoimitukset mediatalouden puristukses­sa pienenevät, kutistuvat myös mahdollisuudet tutki­van journalismin tekemiseen. Tutkivaksi sanottu urheilujournalismi saattaa täyttää yhteiskunnalliset tavoitteet päätoimittajien ja kustantajien mielestä, mutta asiakas­suhteiden hoitoon se on turhan raskas ja tehoton työka­lu. Silloin tällöin tehdyt tutkivan journalismin iskut myy­vät huonommin kuin päivittäinen lukijoiden, katsojien ja kuuntelijoiden palveleminen. 

Samaa harhaa urheilujournalismin painopisteistä pi­tävät yllä myös tutkijat. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston yliopisto-opettaja Panu Uotila kirjoittaa Suomen Lehdis­tössä (3/2019), miten urheilua ei tarkastella kriittisesti politiikan tapaan. Uotilan mukaan valtaa pitävien viesti väli­tetään urheilussa usein ilman tutkivaa otetta.

Uotilan mielestä objektiivisuus ja riippumattomuus eivät kuulu urheilujournalismiin, kun ”pidetään omien puolta”. Tämän ”viestin” esitti muuten aikoinaan jo SUL:n puheenjohtaja (1983–1990) Tapani Ilkka, joka piti dopin­gista ”kriittisesti” kirjoittaneita urheilutoimittajia ”oman pesän likaajina”. Vaikka eiväthän urheilutoimittajat do­pingia urheiluun tuoneet eivätkä sitä paljastaneet. Ja aina voidaan kysyä, millaisen ”viestin” Ylen ajankohtaisohjel­missa iltauutisten jälkeen vierailevat, valtaa pitävät polii­tikot saavat läpi.

Uotilan mukaan urheilutoimittajat ovat hyviä tapah­tumaselostuksissa, henkilöjutuissa, tulosuutisoinnissa ja analyyseissä, mutta urheilun rakenteisiin pureutuvat ju­tut ”vaatisivat toisenlaista työtapaa”. Ilta-Sanomien toimit­taja Juha Kanerva myötäilee samassa Suomen Lehdistön numerossa Uotilaa toteamalla, että urheilujournalismissa näyttäisi olevan kaksi linjavalintaa, fanittaminen ja heh­kuttaminen sekä tutkiva ja analyyttinen.

Mikä erottaa urheilujournalismin muusta journalismista?

Monella tapaa urheilujournalismi on ammattimaistunut. Itse käytän tästä sanaparia, jossa pitkään paino oli sanalla urheilu, nykyisin yhä enemmän sanalla journalismi. Mut­ta yhä urheilujournalismissa sallitaan esimerkiksi suoma­laisten menestyksen kritiikitön fanittaminen ja urheilijoi­den hehkuttaminen, mikä politiikkajournalismissa olisi ennen kuulumatonta.

Selostaja Mikko Innanen voi sanoa, että jalkapallomaa­joukkueen valmentaja Markku Kanerva oli laatinut otte­luun loistavan taktiikan. Yksikään television politiikan toi­mittaja ei voi kuitenkaan lausua suorassa lähetyksessä, että pääministeri Sanna Marin on laatinut hallitukselle loistavan ohjelman. Edellistä lausetta pidetään normaa­lina ja jopa toivottavana, kun Suomi voittaa jalkapallo­ottelunsa. Jälkimmäistä kritiikittömänä ja kantaaottava­na riippumatta siitä, ”voittaako” vai ”häviääkö” Suomi Marinin hallitusohjelmalla.

Esimerkki osoittaa, että journalismeille on erilaisia eh­toja ja odotuksia, vaikka esimerkiksi Journalistin ohjeet eivät tätä eroa tee. Kun arkielämässä kulttuuri ja urheilu nähdään usein janan eri päissä, journalistisesti kulttuuri ja urheilu ovat lähellä toisiaan: kumpikin muun muassa arvottaa asioita, ja tietää, mikä on hyvää ja mikä huonoa.

Onkin syytä kysyä journalismille kaikkein olennaisin kysymys: kenelle ja mitä varten urheilujournalismia teh­dään? Maksavalle yleisölle, valmentajille, urheilijoille, urheilujohtajille, kasvattajille vai yhteiskunnan suurista lin­joista päättäville? Kaupallisen median osalta vastauksen pitäisi olla kaikille selvä. 

Kun tutkin tätä kirjoitusta varten seitsemää painettua mediaa (Etelä-Suomen Sanomat, Helsingin Sanomat, Ilk­ka-Pohjalainen, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Kaleva ja Savon Sanomat) analyysin tulos on selvä. Painettuna aluelehdis­sä ilmestyy paikallisia urheilujuttuja isot ja suositut sarjat sekä lajit huomioiden. STT täydentää tätä kansallisilla ja kansainvälisillä jutuilla, joita lehdet käyttävät tarpeen ja valintansa mukaan. Päivittäinen sivutila on kutistunut 10–16 broadsheet-sivusta 3–5 tabloid-sivuun. Helsingin Sanomat, Iltalehti ja Ilta-Sanomat ovat valtakunnallisia julkai­suja, minkä vuoksi ne eivät ole niin paikallisia (pk-seutu). Nekin suosivat valtalajeja ja tunnetuimpia urheilijoita omine mausteineen.

Ylen, MTV:n ja Nelosen urheilu-uutisoinnissa koros­tuvat valtalajit (muun muassa ralliautoilu, jääkiekko, jal­kapallo, pesäpallo ja yleisurheilu), tosin Ylellä on mah­dollisuus tehdä iskuja myös valtakulttuurin ulkopuolelle. Kaupalliset tv-kanavat ovat lisäksi vahvasti sidoksissa nii­hin lajeihin, joiden tv-oikeudet niillä on. Tämä liittyy liik­kuvan kuvan käyttömahdollisuuteen mutta myös kanavan profilointiin ja promoamiseen. Mutta osaa Ylekin hyödyn­tää kansalliset ja kansainväliset tv-sopimuksensa.

Missä mennään 2020-luvun urheilujournalismissa?

Urheilujournalismia selittävät parhaiten edelleen menes­tys ja kansallisesti suositut lajit. Viime aikojen lajivoitta­jia ovat jalkapallo Huuhkajien menestyksen vuoksi ja golf lajin korona-aikaisen suosion kasvun sekä maailmalla aika ajoin voittavien pelaajien ansiosta. Miesten ja aikuis­ten urheilulla on edelleen enemmän painoa kuin naisten, juniori- ja senioriurheilulla tai paralympialajeilla.

Viime aikoina urheilujournalismi on kohdannut kaksi uutta asiaa, koronan ja e-urheilun. Kun korona lopetti jok­sikin aikaa kokonaan urheilutapahtumat, toimittajat jou­tuivat tekemään enemmän henkilö- ja ilmiöjuttuja. Tämä saattaa näkyä jatkossa, vaikka tulosurheilun alettua uu­delleen, se palasi myös mediaan. Jos välillinen urheiluta­pahtumien kuluttaminen koronan takia lisääntyy, se on huono uutinen seuroille ja tapahtumajärjestäjille, mutta hyvä uutinen mediataloille.

Tätä kirjoitettaessa jääkiekko näyttäisi olevan koronan vuoksi Suomessa köysissä, kun yleisö ei uskaltaudu kat­somoihin ja arvokisat ovat vaarassa. Jääkiekon osalta pa­luu myönteiseen arkeen tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.

E-urheilu on tässä jutussa esimerkkinä mistä tahansa uudesta lajista, joka tulee vaatimaan medianäkyvyyttä. Il­miö ei ole uusi. Samanlaisia lajeja on ollut aina, esimer­kiksi salibandy, futsal, lumilautailu, freestyle-hiihto, fris­beegolf ja kaikki uudet olympialajit. Ne ovat joutuneet ja joutuvat haastamaan vanhat lajit.

Yksi keino uudella lajilla päästä kansalliseen julkisuu­teen on ollut kansainvälinen menestys, kuten lumilau­tailulla. E-urheilu on joutunut lisäksi ”perustelemaan” it­sensä urheiluna. Tällä hetkellä Urheilutoimittajien Liitto hyväksyy e-urheilun palkintokategoriaansa mutta vain ur­heilupelien osalta. E-urheilu on ongelmallinen medialle siksi, että sitä suosivat nuoret – tulevaisuuden maksavat katsojat ja digitilaajat. Tosin onko niin, että e-urheilun toi­mijat menestyvät myös – ja ennen kaikkea – ilman perin­teistä mediaa?

E-urheilu liittyy myös digitaalisuuteen, mikä nykyisin on keskeinen osa urheilutoimittajien arkea. Käytännön työssä mennään yhä useammin verkko edellä: uutinen ja juttu julkaistaan verkossa ennen painamista.

Myös tv-kanavilla on verkkotoimintaa, joka tukee nii­den perinteistä ohjelmapalvelua. Ylen verkkotoimintahan on tunnetusti ollut painetun median hampaissa, koska monopoliyhtiön katsotaan tekevän verovaroilla verkossa sellaista, joka ei kuulu sen toimenkuvaan.

Uutinen monistuu eri muotoihin

Kun sanomalehtien urheilutoimituksissa toimittajien määrä ennemmin vähene kuin kasvaa, toimittajakohtai­sen työn määrä lisääntyy. Sitä on aiheuttanut myös mo­nimediatuotanto: kun ennen juttu tehtiin vain seuraavan päivän printtiin, nyt aiheesta voidaan tehdä video, radio­sähke ja -haastattelu sekä verkkojuttu. Jo aiemmin tekni­nen kehitys yhdisti lehdenteonvaiheet niin, että yksi toi­mittaja voi kerätä aineiston ja kuvata kohteen, kirjoittaa jutun ja saattaa kuvat järjestelmään, taittaa kokonaisuu­den sekä valmistaa sivun painettavaksi. Vain rotaatiota hän ei käynnistä.

Lehtitaloissa pohditaan parhaillaan tulosten julkaise­misen mielekkyyttä. Ne sitovat työvoimaa, vievät palsta­tilaa ja ovat osin päällekkäisiä verkkotarjonnan kanssa. Samaan aikaan konserniyhteistyö lisääntyy, kun saman konsernin lehdet tekevät yleisluontoisia juttuja yhteises­ti käytettäväksi. Yksi tällainen on Keskisuomalainen-kon­sernin konsepti, jossa Etelä-Suomen Media, Etelä-Suomen Sanomat, Keskisuomalainen ja Savon Sanomat tekevät yh­teistyötä konserniin kuulumattoman Karjalaisen kanssa juttu- ja sivunvaihdon sekä urheilun suurtapahtumien osalta.

Televisiossa aika suosii keskeisten valtalajien rinnalla pienessä tilassa tapahtuvia lajeja, joihin saadaan draamal­linen, helposti ymmärrettävä finaali, jos kilpailee mielel­lään urheilija toista vastaan. Kilpailulla pitää olla rajalli­nen kesto, ettei se sotke ohjelmakaavioita venymisellään. Samalla tv-tekniikka tuo uusia elementtejä kilpailusuori­tuksiin, kuten on tehnyt VAR-järjestelmä jalkapallossa.

Kovimmat haastajat tulevat kehän ulkopuolelta

Loppuun voisi viisastella sanomalla, että urheilujournalis­min pahin vihollinen on se itse. Mutta näin ei ole. Urheilu­journalismin pahin vihollinen on muu kuin toimittajien tuottama journalismi ja julkisuus.

Urheilussa toimivat tahot, kuten liitot, seurat ja urheili­jat tuottavat yhä enemmän itse julkisuutta, pääsääntöises­ti verkkoon. Kun esimerkiksi seura julkaisee uutisen Twitterissä, sen ei tarvitse järjestää tiedotustilaisuutta ja se voi näin yrittää saada viestinsä läpi sellaisenaan. Kun käytössä ovat lisäksi Facebook, Instagram, Youtube, Snapchat ja Linkedin (tällä hetkellä), usein uutinen onkin ensin somessa, josta perinteiset urheilutoimittajat ne siirtävät editoimalla omiin kanaviinsa.

Jos ja kun tällainen viestintä on kohdennettua ja sillä seuraajia tarpeeksi, voidaan kysyä, mihin pian tarvitaan niin sanottua perinteistä urheilujournalismia, joka aikojen alussa oli se ainoa kanava urheiluliikkeelle saada viestinsä julkisuuteen. Siinä onkin mietittävää Urheilutoimittajien liitolle.

SEPPO PÄNKÄLÄINEN, FL 
urheilutoimittaja
Keskisuomalainen
seppo.pankalainen(a)keskisuomalainen.fi

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehden numerossa 1/2021 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.

Tutustu Liikuntatieteellisen Seuran julkaisemaan Liikunta & Tiede -lehteen ja tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi! Voit myös liittyä LTS:n jäseneksi, jolloin saat Liikunta & Tiede -lehden jäsenetuna ilman erillistä lehtimaksua. Tilaajille ja LTS:n jäsenille lehti on tarjolla myös näköisversiona verkossa.