Tiedon puolesta

Juhlavuosi on hyvä paikka tarkastella paitsi mennyttä, myös sitä, miten näinkin pitkään toimineen julkaisun pitäisi toimia tässä ajassa.

Liikunta & Tiede on aina pyrkinyt edistämään liikuntakulttuurin tietopohjaisuutta. Lehti on ollut alan tutkimustulosten julkaisija ja samalla myös tieteellisen keskustelun foorumi. Tämä perustehtävä ei sinänsä ole muuttunut miksikään.

Se, mikä on muuttunut, on suhteemme ympäröivään maailmaan. Lehteä on viime vuodet tietoisesti viety suuntaan, jossa haluamme vahvemmin viestiä liikuntatieteellisen tutkimuksen tuloksia ja näkökulmia myös alan yhteisön ulkopuolelle.

Aikamme suomalaisuus on tunnistanut liikuntasektorin yhteiskunnalliset mahdollisuudet, mutta päätöksenteossa on huutava tarve tietopohjan vahvistamiseksi. Tarvitaan kanavaa, joka tuo alan tutkimustietoa esiin. Lehtemme on sellainen kanava, mutta pyrimme viestimään myös toiseen suuntaan ja herättelemään tiedeyhteisöä havahtumaan siihen, mitä yhteiskunnan näkökulmia tutkijakammioissa olisi hyvä hoksata.

Samalla kun lehden rooli asemoituu hieman toisin, nousee ajassamme myös täysin uudenlainen haaste. Se vaatii huomiota kaikelta tiedeviestinnältä.

Suomalaisuudessa on historiallisella tavalla alettu murentaa tieteellisen argumentoinnin tarpeellisuutta, merkitystä ja uskottavuutta.

Erilainen tiedevastaisuus valtaa alaa julkisessa keskustelussa. Tiedeyhteisö ja sen tieteellisellä prosessilla vertaisarvioidusti tuottamaan tietoon isketään milloin mikäkin vähättelevä leima ja se sivuutetaan tunnepohjaisten, asenteellisten tai eturyhmälaskelmointiin liittyvien tarpeiden tieltä.

Tässä ilmapiirissä kaiken tiedeviestinnän olisi herättävä. On puolustettava tiedettä ja tutkimusta, sen merkitystä ja tarpeellisuutta.

Suomi on kansakunta, jonka koko olemassaolo perustuu tietoon ja sivistykseen. Kansallista heräämistä ja nousua Euroopan köyhimmästä periferiasta rikkaimpiin hyvinvointivaltioihin ei tehty sotimalla, vaan kouluja käymällä, opiskelemalla, tutkimalla – sekä osaamiseen ja sivistykseen nojanneella rohkealla päätöksenteolla.

Suomi on toki pelastettu aseiden kanssa rintamalla, mutta suomalaisuus syntyi kynä kädessä kouluissa ja yliopistoissa, lehtien toimituksissa, kirjallisuudessa sekä näiden kautta intoutuneissa kansanliikkeissä.

Suomea synnyttäneeseen ja vahvistaneeseen tietopohjaiseen ajatteluun on kuulunut olennaisesti se, että opetusta ja tietoa on tarjottu koko kansalle. Näin on saatu kaikki resurssit rekrytoitua tuottamaan tietopohjaa, johon yhteinen hyvinvointi nojaa.

Nyt tämä itsestään selväksi luultu ymmärrys siitä, että tietopohjaisuus on kansakuntamme hyvinvoinnin ja olemassaolon peruskivi, on unohtumassa. Se on haaste tieteen asioista kertoville julkaisuille, mutta myös tieteentekijöille itselleen.

Tieteentekijän ei koskaan pidä ulkoistaa koko viestintäänsä erilaisille viestintäpäälliköille ja alan julkaisuille. Tieteentekijä itse on oman asiansa tärkein viestijä.

Juuri nyt olemme ajassa, jossa tarvitaan tieteen tekemisen ytimestä nousevia puheenvuoroja, joilla tutkimustulosten ohella noustaan puolustamaan myös tiedettä itseään. Tieteentekijän on osattava olla nyt myös tietopohjaisuuteen rakentuvan yhteiskunnallisen toimintakulttuurin puolustaja.

Jari Kupila
jari.kupila(at)lts.fi

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehdessä 4/2023 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.