Tavalliselle suomalaiselle ei ole oikeasti mitään väliä, miten pitkälle keppi lentää

Blogisarja liikunnasta ja urheilusta: osa 4/4

Suomalainen liikunta ja urheilu kaipaa hurmeita, seppäsiä, saarikiviä ja oksasia, jotka uskaltavat kyseenalaistaa vanhat toimintatavat.

Olen tänä vuonna tehnyt työmatkoja sattumoisin kesäolympiakaupunkeihin. Pari matkaa on suuntautunut Kreikkaan. Vierailu Akropolis-kukkulalla jäi kiireiden vuoksi toiseen ajankohtaan, mutta Ateenan vuoden 1896 kisastadionilla vierailu onnistui. (Panathenaic Stadium)

Toisen Kreikan-matkani aikana viereisessä pöydässä illasti myös Kreikan olympiakomitean puheenjohtaja. Vierailuani isännöineet liikuntatutkijat sanoivat, että hänelle ei kannata puhua, jos haluaa säilyttää oman integriteettinsä, sillä hän on läpeensä korruptoitunut. Mielenkiintoisempia olivatkin tiedot, miten maailman 12. suurin yksityinen säätiö rakentaa uutta sairaalaa Ateenaan. Sairaalan keskelle tulee kaikkien potilaiden käyttöön oma kuntosali. Ateenassa on jo nyt liikuntakuntoutus integroitu hyvin potilaiden hoitoon. ”Kreikan tiellä” on ollut Suomessa ikävä klangi, mutta osat näyttävät ainakin tässä vaihtuneen.

Myöhemmin keväällä kävin vuoden 2028 olympiakaupungissa Los Angelesissa. Eräs maailman johtavista liikuntafysiologeista, professori Harry Rossiter kutsui luokseen, jotta voimme päivittää tutkimusmaailman kuulumiset. Hän kertoi heidän sairaalansa rakentavan uutta, isoa sairaalaa olympialaisia varten, koska Los Angelesin sairaalat eivät kestä riittävän hyvin maanjäristyksiä. Mielenkiintoisinta antia oli kuitenkin kuulla yksityiskohtaisesti Rossiterin uudesta, uuden sukupolven kuntotestausmetodista, johon on hän saanut 3,8 miljoonan dollarin tutkimusrahoituksen. (Lundquist Investigator Dr. Harry Rossiter Awarded $3.8 Million NIH Grant To Develop the Next-Generation Cardiopulmonary Exercise Test) Toivottavasti suomalaiset kuntotestaus- ja liikuntalääketieteen keskukset ovat tietoisia uusista edistysaskelista ja huippu-urheiluunkin liittyvästä kehityksestä.

Kesän alussa olin kaksi viikkoa reissussa Saksassa ja Ranskassa. Pariisin Saclay-yliopiston liikuntabiologian professori Claire Thomas-Junius kertoi koko heidän valtavan, 14 yliopistokampuksesta koostuvan, maailman 20 parhaan joukkoon kuuluvan yliopiston saaneen vain 21 lippua kisoihin. Paljon ranskalaisten urheilijoiden eteen tehneen liikuntatieteellisen tiedekunnan osuus oli ruhtinaalliset neljä lippua.

Rahaa riittää, mutta mihin?

Rahaa maailmassa kyllä riittää. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin mukaan maailman 15 sotilasbudjetiltaan suurimman valtion yhteenlasketut sotavarustelumenot ovat järkyttävät 2 500 miljardia dollaria. Ukrainan sodan alettua olisi luullut, että pasifismi olisi saanut lisää kannatusta. Mutta mitä vielä. Maanpuolustustahdon ihannointi on noussut propagandan kärkeen ja Suomikin investoi mieluummin sotateollisuuteen kuin koulutukseen ja kansalaisten terveyteen. Onneksi Finlandia-voittaja ja Urheilulehden kolumnisti Juha Hurme sentään puhuu avoimesti siitä, että hän ei ikikuuna päivänä tartu aseisiin Suomea puolustaakseen.

Suomea vaivaa myös nälkävuosien tasolla oleva alhainen syntyvyys, joka johtunee osin siitä, että nuoret aikuiset eivät koe tilannettaan turvalliseksi vaan hyvin epävarmaksi. Lapsia ei haluta synnyttää, kun päättäjiemme prioriteetit ovat niin hukassa, että he laittavat mieluummin rahaa huippu-urheiluun kuin yleisesti hyväksytympiin ja jopa välttämättöminä pidettyihin asioihin.

Pekka Seppänen yrittää viisaasti herätellä kaikkia, mutta etenkin päättäjiä talousaasioissa. Myös liikunta ja urheilu tarvitsisivat kipeästi juhahurmeita ja pekkaseppäsiä, joilla on uskallusta ja näkemystä herätellä ihmisiä järjettömyyksistä liikunnan ja urheilun saralla. Nyt kaikki vain laulavat samaa laulua. Tahkopihkalat julistavat nationalismia ja urheilupropagandaa siitä, miten tärkeää Suomen on pärjätä urheilussa. Urheilussa painetaan niin kovaa, että kukaan ei vauhdin hurmassa ehdi edes ajatella.

Hieman hitaammin kiiruhtamisen puolesta koko yhteiskunnassa puhuu ja kirjoittaa myös Janne Saarikivi. Epäkohtien esiin nostamisessa ja uskalluksessa hyvää esimerkkiä näyttää kirjailija Sofi Oksanen, mutta urheilukentillä sofioksaset ovat harvassa.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat muuttuneet melkoisiksi kilpailuyhteiskunniksi, joissa kilpailu muun muassa opiskelu- ja työpaikoista alkaa jo yhä nuoremmalla iällä. Suomessakin erityisesti tyttöjen ahdistuneisuus, mutta myös masennus on lisääntynyt hälyttävästi ja poikien ja miesten syrjäytyminen on ollut tiedossa jo vuosia. Etenkin nuorten tyttöjen tahalliset lääkemyrkytykset ovat lisääntyneet kymmenessä vuodessa niin paljon, että lääkärit puhuvat räjähdysmäisestä kasvusta ja toteavat niiden olevan vain jäävuorenhuippu nuorten pahoinvoinnista.

Mielenterveyden häiriöistä on tullut myös suurin pitkien sairauspoissaolojen syy työelämässä. Pitkään jatkunut trendi nousi viime vuonna ennätyslukemiin, kun yli satatuhatta suomalaista joutui mielenterveyssyistä Kelan korvaamalle sairauslomalla, mikä johti yli viiteen miljoonaan korvattuun sairauspoissaolopäivään. Erityisesti nuorten naisten ahdistuneisuuden sairauspoissaolopäivät ovat lähes viisinkertaistuneet 20 vuodessa.

Hiljattain uutisoitiin poliisin itsemurhiin liittyvien tehtävien yli kymmenkertaistuneen Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Mielenterveys on nykyisin syynä 55 prosentissa varusmiespalveluksesta vapautuksista, joita oli viime vuonna kaikkiaan yli 5 000 eli 17 prosenttia kutsuntaikäisistä. Varusmiesten huonosta kunnosta on uutisoitu runsaasti, mutta ikäluokan kuntotilanne on luultavasti todettua huonompi, koska mittaus kertoo vain palveluksen suorittaneista.

Tilaa monenlaiselle harrastamiselle

Suomalaista liikuntaa ja urheilua vaivaa liiallinen kilpailu- ja menestyskeskeisyys. Harrasteurheilun arvostusta ja panostuksia tulisi kasvattaa, mutta mahdollistaa silti myös kilpailu sitä haluaville. Joukkueurheilun ja esimerkiksi cheerleadingin ja voimistelun isot harrastajamäärät ja toisaalta perinteisten suomalaisten yksilölajien kuten hiihdon ja yleisurheilun harrastajamäärien lasku kertonevat siitä, että nuoret hakeutuvat nykyisin mieluummin lajeihin, joissa voitot ja etenkin tappiot on helpompi jakaa muiden kanssa. Harrastajamääriä kasvattaneet lajit ovat varmasti tehneet jotain oikein – ja harrastajia menettäneiden lajien ja laji-ihmisten pitää miettiä toimintaansa yhä tarkemmin.

Suomalainen liikunta- ja urheilu kaipaa myös yhä parempaa lajirajat ylittävää yhteistyötä ja arvostusta, lajien välisen kilpailun sijaan. Tämä on tärkeää siksi, että jokainen lapsi ja nuori löytäisi itselleen mieluisen harrastuksen organisoidun urheilun parista tai vapaa-ajalla harrastettavaksi riippumatta siitä, tuleeko hänestä kilpaurheilija vai ei. Kaikilla lajeilla tulisi olla yhteinen missio liikuttaa kansaa ja jopa ehdottaa nuorelle muitakin lajeja. Liikunnan ja urheilun kustannukset ovat yksi iso asia, mutta on syytä jatkuvasti muistuttaa, että liikuntaa ja urheilua voi harrastaa usein ilmaiseksikin tai pienin kustannuksin, jos vain niin haluaa. Esimerkiksi jalkapallon pelaaminen puistoviheriöllä vaati vain pallon.

Kasvatustieteen ammattilaiset ovat olleet huolissaan lasten ja nuorten oppimistuloksista, mutta etenkin vuosia jatkuneesta eriarvoisuuskehityksestä kouluissa. Sama trendi vaikuttaa olevan menossa suomalaisessa liikunnassa ja urheilussa. Tämä vaikuttaa myös huippu-urheiluun, sillä urheilullisesti lahjakkaita lapsia jää päätymättä monien lajien pariin, koska vain eliitillä on varaa niihin. Ennen Suomi mahdollisti sen, että kaikista yhteiskuntaluokista ja taustoista oli mahdollista nousta työelämässä ja urheilussa niin korkealla kuin halusi, mutta enää tämä ei ole niin itsestään selvää.

Suomalaisessa liikunnassa ja urheilussa jatketaan vanhoilla malleilla, vaikka ne eivät enää istu nykypäivään ja maapallon vastuulliseen käyttöön. Olympiakomitea ja liikunnan muut tahot miettivät kuitenkin toimintaansa ja rahoituksiaan hallituksen budjettileikkausten edetessä. Asiassa on kuitenkin laitettu pukit kaalimaan vartijoiksi, joten oman toiminnan kriittinen tarkastelu ja vaadittavat leikkaukset onnistunevat yhtä hyvin, kuin yritystukiaisten leikkaukset etujärjestön käsikassaroina toimivilta edustajilta Arkadianmäellä.

Sukupuutot eivät näytä hetkauttavan urheilua

Pariisi sai tämän vuoden olympiakisat pitkälti mm. ympäristön tilan parantamiseen liittyneillä lupauksilla. Yksi keskeisin näistä oli Seine-joen puhdistaminen uimakelpoiseksi, jotta siinä voitaisiin järjestää kisojen avovesi- ja triathlonuinnit ja se olisi uimakelpoinen kaikille myös kisojen jälkeen. Uiminen Seinessä on ollut kielletty vuodesta 1923 lähtien joen saastuneisuuden vuoksi.

Ranskan presidentit Jacques Chiracista Emmanuel Macroniin ovat luvanneet uida Seinessä. Joen puhdistamiseen olympialaisia varten käytettiin ainakin 1,4 miljardia euroa, jotta joki saatiin urheilueliitille uimakelpoiseksi, mistä ranskalaiset eivät olleet järin innoissaan. Kisoja hakiessaan Pariisi lupasi avata myös 26 ulkoilmauimalaa jokeen, mutta yhtään sellaista ei ainakaan kesäkuussa Pariisissa näkynyt. Eikä myöskään lokakuun lopussa, jolloin siellä järjestettiin ISPAH-kongressi, jossa Kansainvälisen olympiakomitean edustajat pitivät suoranaiseksi flopiksi päätyneen esityksen. Muun muassa WHO:n kansanterveyden yksikön johtaja Fiona Bull kyselikin näytön ja datan perään, mutta sellaista heillä ei ollut tarjota. (https://congress2024.ispah.org/) Olympiauimarit uivat Seinessä, vaikka kokemus oli vastenmielinen ja johti joidenkin sairastumiseen.

Maapallo on ylikulutuksesta johtuen keskellä kuudetta sukupuuttoaaltoa. Sukupuuttojen määrä oli ennen ihmisen ilmestymistä vuosittain 0,1 lajia miljoonasta. Tämänhetkinen taso on tuhatkertainen ja lähitulevaisuutta koskevissa malleissa ennustetaan jopa 10 000-kertaista sukupuuttojen määrää. Ehkä liikunta- ja huippu-urheiluväki tietää maapallon käristyvän joka tapauksessa miljardin vuoden kuluttua ja siksi ei ole niin väliä, jos tuhoa hieman kiihdyttää. (The sun won't die for 5 billion years, so why do humans have only 1 billion years left on Earth?)

Jos maapallosta kuitenkin välitettäisiin, niin etenkin ralli- ja formula-autoilu pitäisi heti lopettaa. Tämä näyttää olevan hankalaa, koska matkailueurot ovat esimerkiksi Jyväskylälle tärkeämpiä kuin maapallo. Myös eläinurheilu pitäisi lopettaa, vaikka omistajat väittävätkin eläinten nauttivan kilpailemisesta.

Osa liikunta- ja urheiluväestäkin on kovasti innoissaan e-urheilusta, eli videopelaamisesta. Maailmanlaajuisesti peliteollisuus on alana jopa suurempi kuin elokuvateollisuus. Pelaajia on 3,4 miljardia ja peliteollisuudessa on nähty potentiaalia myös Suomessa yritystoiminnan haarana. Suomalaisten päättäjien epätoivoisuutta kuvastaa hyvin se, että koska jotkut videopeliyhtiöt ovat tuottaneet valtiolle hyvin verotuloja, niitä haluttaisiin kernaasti lisää. Miettiä sopisi myös sitä, onko koukuttavissa ja usein tappamista tihkuvissa videopeleissä yhtään mitään järkeä. Ei ole.

Nyrkkeilyssä ei ole myöskään mitään järkeä, koska siinä aivoterveys on todella koetukselle. Amerikkalainen ja australialainen jalkapallo eivät myöskään ole hyväksi aivoterveydelle. Jopa jalkapallon puskemisesta on kuvattu olevan haittaa aivoille.

Jos tupakka keksittäisiin nyt, sille ei varmasti annettaisi myyntilupaa, mutta silti sen myynnin täyskiellon toteuttaminen on kovin hankalaa. Sama näyttää olevan tilanne monien urheiluun liittyvien tapojen ja käytäntöjen kanssa. Niin tehdään kuin aina ennenkin, vaikka maailma muuttuu. Lähes miljardi ihmistä maapallolla näkee nälkää, mutta lehdet täyttyvät fluorivoiteiden käyttökiellon päivittelyistä. Urheiluruudussa toimittaja kertoo, miten vaativaa puuhaa optimaalisen curlingkentän jäädyttäminen on. Missä eliittikuplassa nämä urheilun trendisetterit oikein elävät? Miksi he eivät tee juttuja oikeasti tärkeistä asioista, kuten siitä, miten urheilu pelastaa maailman?

Suhteellisuusteorian kehittäjä ja ehkä kaikkien aikojen ajattelevin intellektuelli Albert Einstein tapasi sanoa, että maailmassa ei ole kuin kaksi asiaa, jotka ovat äärettömiä: 1) avaruus ja 2) ihmisen tyhmyys. Ainoastaan avaruudesta hän ei ollut ihan varma. Tieteellisen vallankumouksen alullepanija Isaac Newton teki saman havainnon jo 1600-luvun lopussa huomattuaan, että hän osaa laskea taivaankappaleiden liikkeet, mutta ei ihmisten hulluutta.

Toivo elää, jos yhteiskunnalliset perustelut selkiytyvät ja vastuullistuvat

Nykypäivänä jokaisen yhteiskuntasektorin tulisi pystyä perustelemaan oma olemassaolonsa ja tarpeellisuutensa. Tämä koskee etenkin valtion tukemaa suomalaista liikuntaa ja urheilua. Oman ja intressipiirien edun ajamisen sijaan myös liikunta- ja urheiluväeltä odottaisi yhteiskunnallisesti valveutunutta huippu-urheilun edistämistä. Johtajien mielestä perusteluksi riittää, että moni suomalainen katsoo Urheiluruutua. Mutta ihmiset katsovat televisiosta muutakin tarpeetonta, keskimäärin 3,5 tuntia päivässä.

Urheiluruudun rinnalle tarvittaisiinkin myös päivittäin sekä Tiederuutu että Kulttuuriruutu. On jopa noloa, että Suomessa ei ole päivittäistä uutistyylistä omaa ohjelmaa etenkin tieteelle ja kulttuurille. Tietävätkö suomalaiset esimerkiksi kuka on professori Johanna Ivaska? Jos tieteessä jaettaisiin olympiavoittoja, niin Ivaskalla olisi niitä jo vähintään viisi. Entä tuntevatko he professori Mikko Tulppoa, joka vertautuu vähintäänkin entiseen NHL-pakki Teppo Nummiseen liikuntatutkimuksen saralla.

Urheilujohtajien olisi syytä pystyä parempaan, samoin poliitikkojen, joiden päätökset ovat arvovalintoja. Heidän pitäisi ymmärtää, että heidän päätöksillään on muitakin seurauksia, kuin käsillä oleva välitön vaikutus.

Onneksi jokainen voi äänestämällä vaikuttaa siihen keitä edustajiksi tulee valittua ja sitä kautta Suomen suuntaan. Valitettavan usein ihmiset kuitenkin ajattelevat vain omia etujaan, eivätkä koko Suomen ja myös heikompiosaisten tilanteita. Viime eduskuntavaalien alla Olympiakomitea nosti esille omia liikuntaehdokkaitaan, mikä oli ihmeellistä. Miksi valtio tukee etujärjestöä, joka epätasa-arvoistaa kansanedustajiksi haluavia ehdokkaita?

Monien mielestä politiikkaa ei pitäisi sotkea urheiluun. Kun Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtajana toimineelta Matti Heikkiseltä on kysytty, miten paljon urheilussa on politiikkaa, niin hän on aina avoimesti todennut, että eipä siinä paljon muuta olekaan. Heikkinen on myös useasti todennut eri haastatteluissa, että valtion rahoituksen väheneminen urheiluun pitää nähdä mahdollisuutena. Olen tulkinnut, että hän on viitannut (huippu-)urheilun mahdollisuuksiin kerätä yhä enemmän rahaa yksityisesti, erityisesti yrityksiltä.

Sama vaikuttaa olevan suuntaus myös EU-tasolla. Yksi Suomen johtavista urheiluoikeuden asiantuntijoista Olli Rauste kirjoitti aiheesta alkuvuodesta Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla. Rausteen mukaan tulevilla EU-päätöksillä urheilussa siirrytään korruptiolle alttiista lajiliittovallasta entistä enemmän viihdeteollisuuden toimintamalleihin. Tätä urheilu todellisuudessa juuri on, viihdettä ja sirkushuveja.

Kuplasta voi myös päästä pois

On selvää, että lähes kaikki urheilujohtajat elävät melkoisessa eliittikuplassa, josta on hankala ymmärtää mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu. Myönnän eläneeni itsekin melkoisessa urheilukuplassa. En eliitissä, mutta kuplassa kuitenkin.

Kuplasta poispääsy on kestänyt pitkään, mutta olen kutsunut omaani tervehdyttämis- tai eheytymisprosessiksi, joka alkoi pikkuhiljaa vuodesta 2005, kun aloin työskennellä Valtakunnallisessa PET-keskuksessa. (PET-keskus) Prosessia on ehkä tärkeimmin auttanut johtajamme, lääkäri ja professori Juhani Knuuti, joka on saanut tieteellisestä tutkimustyöstään ja tieteen kansantajuistamisesta lukuisia palkintoja ja tunnustuksia.

Alkuvaiheessa tein perusliikuntafysiologista tutkimustyötä terveitä vapaaehtoisia ja huippu-urheilijoita tutkimalla, mikä oli todella mielenkiintoista. Työ loi hyvää pohjaa ymmärtää ja soveltaa tutkimustietoa myös urheiluvalmennukseen. Tutkimuksia valmistellessamme viereisissä sängyissä oli kuitenkin aina myös todella sairaita potilaita, kuten syövästä ja sydäntaudeista kärsiviä. Jo silloin aloin miettiä, josko itsekin yrittäisin tehdä jotain sellaista tutkimusta, josta voisi olla hyötyä myös sairauksien hoidossa. Johtajamme yritti myös välillä tuuppia tähän suuntaan, koska näki alueen tutkimustarpeen suureksi. Aloinkin siirtyä tutkimaan liikunnan sydänvaikutuksia eri sairaustiloissa. Viimeiset kahdeksan vuotta olemme tehneet pääosin potilastutkimusta, vaikka urheiluun liittyviä pieniä sivuprojekteja on myös ollut, mm. Britannia–Qatar-akselilla tutkimusyhteistyön merkeissä.

Lopullinen ahaa-hetkeni koitti vuonna 2012 Lontoon olympialaisten aikaan, kun olin käymässä Turussa Alankomaista, jossa olin silloin töissä. Kahvihuone oli täynnä lääkäreitä, sairaanhoitajia, fyysikoita ja tutkijoita. Liikuntataustani tietäen joku kysyi, että ”sinä olet varmasti katsonut kovasti kisoja”. Seurasi odottava hiljaisuus koko huoneessa. Olin jo silloin tervehtynyt riittävästi, sillä vastasin rehellisesti, että itse asiassa en juurikaan, todella vähän. Se vapautti tunnelman ja puheensorina alkoi uudestaan, kun lähes kaikki huoneesta kertoivat vuorotellen, että ”en minäkään”. Silloin ymmärsin, että tavalliselle suomalaiselle ei ole oikeasti mitään väliä, miten pitkälle se keppi oikein lentää.

Urheilukuplasta voi siis päästä pois ja eheytyä, mutta se vaatii sitä, että jokapäiväinen elämä sisältää vuorovaikutusta sellaisten ihmisten kanssa, joille liikunta- ja urheilu ei ole henki ja elämä. Suosittelen. Juuri sen takia liikunta-asioissakin kannattaa kuunnella aivan muita kuin Olympiakomitean henkilöitä, jotka elävät vain omassa liikunnan ja urheilun eliittikuplassa.

Mutta palataanpa lopuksi vielä esikuvakutukseen ja isoon kuvaan. Lasse Viren ja Pertti Karppinen voittivat yhteensä seitsemän Olympiakultaa 1970- ja 1980-luvuilla. Miksi silti juuri niiltä main alkoi väestön huomattava lihominen ja kunnon lasku? Eikö syy-seuraus-suhde pidäkään paikkaansa?  Kysynkin, miten maailma pelastuu, jos Iivo Niskanen voittaa itselleen kymmenen olympiakultaa?

Mitä suomalainen liikunta ja urheilu tekee sen eteen, että maailma pelastuu?

 

Ilkka Heinonen

Ilkka Heinonen on Turun yliopiston liikuntavaikutusten, erityisesti liikuntalääketieteen ja -fysiologian, akatemiatutkija ja dosentti Valtakunnallisessa PET-keskuksessa sekä liikunnan ja urheilun vapaaehtoistoimija.

Kuva: Turun yliopisto