Syrjäkylien sohvaperunat: Pitkät matkat liimaavat nuoret paikoilleen?

Paikoillaan olemista ruokkivaa elämäntapaa on selitetty ruutuajan jatkuvalla lisääntymisellä sekä liikuntaan liitetyllä nolouden nuorisokulttuurilla. Syitä on haettu myös siitä, että harrastuspohjaisen liikkumisen kääntyminen kilpauralle tähtääväksi tekemiseksi karsii liikuntakentiltä pois muut kuin niillä ”tosissaan” touhuavat.  

Empiirisissä tutkimuksissa liikunta- ja urheiluharrastuksista väistymistä on tarkasteltu sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja vammaisuuteen liittyvänä syrjintänä. Myös nuorten etnisellä taustalla ja perheiden varallisuudella tai varattomuudella on merkityksensä nuorten liikuntaharrastuneisuudelle. Kysymystä nuorten asuinpaikan yhteydestä liikunnan harrastamiseen ei kuitenkaan ole tarkasteltu kovin usein, ja erityisesti syrjäisellä ja harvaanasutulla maaseudulla asuvien nuorten elämänolosuhteet unohdetaan säännöllisesti. Miten liikuntaharrastuksiin kiinnittyminen onnistuu alaikäisiltä autottomilta, kun matkaa kotoa erilaisille harrastuskentille kertyy useita kymmeniä kilometrejä eikä julkista liikennettä ole? 

Matka ratkaisee

Liikunnasta ja urheilusta puhuttaessa puhutaan yleensä ”lajeista”, joiden määrittämissä rajoissa niitä harrastetaan. Liikuntalajeja ympäröivät erilaiset tavat ja omat säännöt sekä tietynlaiset toiminta- tai suoritusympäristöt. Kun keskustellaan joukkuelajeista, puhutaan osallistujamääristä, ohjaajista ja valmentajistakin. Nuorten harrastamisen näkökulmasta keskeistä tässä laji-ideassa on kuitenkin tarjonta: Mitä heille realistisesti mahdollisia liikuntaharrastuksia on tarjolla ja minkälaiset lajivalinnat ovat heille mahdollisia? 

Nuorisotutkijana olen päässyt tutustumaan maamme itäisten reuna-alueiden harvaanasutuilla syrjäseuduilla elävien nuorten liikuntaharrastusmahdollisuuksiin. Alakouluikäisille koulun tilat, avarat kotipihat ja niitä ympäröivät metsät tuntuvat vielä muodostavan riittävän ympäristön liikunnalliselle tekemiselle. Ikävuosien lisääntyessä mieli kuitenkin muuttuu, ja monet tapaamani nuoret ovat kertoneet haluavansa jotakin enemmän. Osa heistä onkin voinut jossain vaiheessa aloittaa ”oikealta tuntuneen” liikuntaharrastuksen, osa ei. 

Liikuntaharrastuksen aloittaneet usein joutuvat usein vähitellen lopettamaan sen. Pitkä matka kotoa harrastuspaikoille on monesti lopettamiseen johtava kriittinen tekijä. Matka joko edellyttää kyyditystä, jota ei ole käytettävissä, tai osoittautuu liian suureksi aikavarkaaksi nuoren (tai hänen kuljettajansa) vähäisessä vapaa-ajassa. Liikuntaharrastuksen ”tosissaan ottaminen” on sekin vain harvalle syrjäseutunuorelle realistinen vaihtoehto. Jos nuorella ei ole harjoituksiin ja valmennukseen säännöllisesti kyyditsevää huoltojoukkoa, mahdollisuudet maailmanmestariksi ovat varsin minimaaliset.  

Liian nuori mummojumppaan, liian vanha junnujoukkoon

Nuorten liikuntaharrastusten merkitykset eivät kiinnity vain lajiin tai liikkumiseen itseensä: kavereiden kanssa yhdessä tekeminen on kenties useimmin mainittu harrastukseen osallistumisen ponnin – ainakin kun asiaa on kysytty nuorilta itseltään. Syrjäseutujen nuorten koulupäivien ulkopuolisessa arjessa kaverit ovat kuitenkin kaukana ja samanikäistä väkeä on ylipäätään sangen vähän. Samanikäisistä ja -kokoisista harrastajista koostuvien joukkueiden kasaaminen on hankalaa, kun porukkaa on vähän. Myös ohjaajista ja valmentajista on pulaa alueilla, joilta nuoret aikuiset kaikkoavat kaupunkeihin. 

Kohtaamani nuorten harrastuskerronnassa toistuu vahva vääränikäisyyden kokemus. Osallistuessaan kansalaisopiston tanssikurssille tytöt ovat – hieman naureskellenkin – saattaneet löytää itsensä ”kuusikymppisten mummojen” kanssa samasta harrastusringistä. Poikia puolestaan on harmittanut, että pelatessaan jääkiekkoa jatkuvasti itseään pienempien ja heiveröisempien pelaajien kanssa he ovat joutuneet jarruttelemaan tekemistään, jolloin oma lajissa kehittyminen on pysähtynyt. 

Nuorten liikuntaharrastuksia pohdittaessa on olennaista ottaa huomioon nuorisokulttuuriset ideat siitä, mikä on tärkeää ja ”coolia” ja miten voimme huomioida nuorten toiveet olla siellä missä muutkin. Nettivetoiset jumppatunnit kotioloissa tuskin onnistuvat voittamaan houkuttelevuudessaan vertaisten parissa syntyvää yhdessä olemisen ja tekemisen imua.

Oikeus mielekkääseen harrastukseen: Mission impossible? 

Harrastustakuuksi kutsuttu ohjelma pyrkii osaltaan siihen, että jokaisella nuorella olisi mahdollisuus mielekkääksi koettuun vapaa-ajan tekemiseen. Usein näissä pyrkimyksissä nuorten kohdalla kyse on liikuntaharrastuksista. Toistaiseksi kyse on myös jonkinlaisesta ratkaisemattomasta dilemmasta: Kuinka luoda yhteistä tekemistä sinne, missä vertaisia on vähän tai ei ollenkaan? 

Näkemykseni mukaan pulma ratkeaa vain ratkaisemalla kysymys liikuntaharrastusten ja -yhteisöjen pariin kulkemisesta ja kyyditsemisestä. Syrjäseutujen nuoret ovat monessa asiassa paljon enemmän perheidensä armoilla kuin kaupunkilaisvertaisensa. Kaupungeissa on lajitarjontaa, väkeä harrastusyhteisöiksi ja -joukkueiksi sekä osaavia ohjaajia ja valmentajia – ja mikä tärkeintä: mahdollisuus julkisen liikenteen palveluihin. Jos kysymys kulkemisesta tarjonnan äärelle ratkaistaan, avataan varmasti myös monelle syrjäseutunuorelle mahdollisuuksia omaksi koettujen liikuntalajien äärelle pääsyyn. 

Päivi Armila 
yliopistonlehtori ja nuorisotutkija
Itä-Suomen yliopisto

Kirjoitus on osa Liikuntatieteellisen Seuran keväällä 2021 julkaisemaa vierailijablogisarjaa, jossa tutkijat ja asiantuntijat käsittelevät liikunnan ja urheilun tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyviä aiheita.

Sinua saattaisivat kiinnostaa myös

• Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa -artikkelikokoelma
• Väitöskirjatutkija Eva Rönkön ja tutkija Hanna-Maria Peottan blogikirjoitus Yhdenvertaisuus ‒ liikuntatutkimuksen sokea piste?
• Tutkija Marko Kanasen blogikirjoitus Punaisen kortin tuolla puolen – jalkapallosta ja rasismista
• Naisjärjestöjen Keskusliiton pääsihteeri Terhi Heinilän blogikirjoitus Nyt tarvitaan tekoja – miten urheilun tasa-arvo saadaan 2020-luvulle