”Suomalaiset, pysykää kotona” -ohjeen toinen puoli

Koko maailma sinnittelee koronan kourissa. Pikaista ja helppoa reittiä ulos tästä todellisuudesta ei ole. Maat valitsevat omat linjansa ja tekevät poliittisten päätösten kautta ratkaisunsa, jotka ovat osittain hyvinkin erilaisia, vaikka tähtäävät samaan päämäärään. Iltauutisten jälkeen ajankohtaisohjelmissa Suomen johtavat asiantuntijat ottavat esille ratkaisuvaihtoehtoja, jotka poikkeavat toisistaan hyvinkin paljon, ovat jopa täysin vastakkaisia. Tämä on hämmentävää ja kertoo siitä, miten vaikeasta asiasta on kyse. Tie totuuteen ja oikeaan maaliin on kivikkoinen, väliaikarastit ovat osittain löytämättä, karttapohjakin on epäselvä.

Itseäni maamme hallituksen sinänsä erittäin napakassa linjassa häiritsee eniten mantramainen, yksipuolinen ohje ”pysykää kotona”. Tällä tarkoitetaan ennen kaikkea yli 70-vuotiaita ja henkilöitä, joilla on joku jatkuvaa lääkitystä vaativa sairaus, varsinkin jos se on sydänperäinen. Täytän kuukauden päästä nuo molemmat ehdot. Olen noin puolitoista vuotta sairastanut vakavaa sydänsairautta, ja kesäkuun alussa täytän 70.

Muutin tämän vuoden alussa syntymäpitäjääni Parikkalaan. Puolen vuosisadan ”retki värivaloihin” pääkaupunkiseudulle tuli näiltä osin päätökseensä. Nyt ympärilläni on valtavan upea luonto, jonne kunnallinen liikuntatoimi on tehnyt vaellus- ja pyöräilyreittejä, laavuja ja Simpeleenjärvelle jopa melojien rantautumispaikkoja. Kuntosali ja pienehkö uimahalli ovat nyt valitettavasti kiinni.

Olin eilen, niin kuin joka päivä, tottelematon, ja tein reilun tunnin pyöräilylenkin. Sen jälkeen kävin soutelemassa. Vastaan tuli neljä pyöräilijää ja kolme koiraa taluttavaa kävelijää. Järvellä en tavannut ketään. Minun on hirveän vaikea ymmärtää, miten olimme toisillemme vaaraksi. Toisaalta ihmettelin, mihin ovat hävinneet ne kymmenet ulkoilijat, joihin tammi-helmikuun sateissa törmäsin.

Alkuviikosta piipahdin Lohjalla, jossa asuin viimeiset 40 vuotta. Pelasin kaksi kierrosta golfia. Hain matkalla poikani minulle ostamat golfkärryt. Näin en ollut kosketuksessa kenenkään muun käyttämiin kärryihin, eikä kukaan muu altistunut kauttani mahdolliselle koronavirukselle. Kenttä oli aivan täysi, pelasin kahden hengen ryhmänä. Kuljin pelikaverini kanssa välimatkaa pitäen – osin siksi, että palloni lentelivät sinne sun tänne. Suomen Golfliitto, golfkentät ja -seurat ovat hoitaneet tämän asian ja siihen liittyvän tiedottamisen sekä toteutuksen mallikelpoisesti. Karkea havaintoni on, että ylivoimaisesti suurin osa pelaajista oli itseni ikäisiä tottelemattomia eläkeläisiä, jotka eivät olleet pysyneet kotona.

Koen, että ohjetta ”pysykää kotona” pitäisi tarkentaa. Ohjeen tulisi sallia ulkoilu myös ikääntyneille, tietysti mahdollisimman suurta varovaisuutta noudattaen. Uusia ohjeistuksia annettaessa olisi korostettava, että tartuntavaaran minimoimiseksi on muistettava pitää riittävä etäisyys toisiin ihmisiin myös ulkoillessa, ja pestävä kädet huolella kotiin palattua. Nyt tuntuu siltä, että koronaepidemian aiheuttama liikkumattomuusongelma pyritään hoitamaan television jumppatuokioin. Hyvä niin, mutta peruskestävyys ja henkinen kunto tarvitsevat paljon muutakin. Keväistä luontoa parempaa liikkumispaikkaa ei ole.

Pelkään laskua, jonka korona kansantaloudellemme aiheuttaa. Mutta en pelkästään sitä, vaan myös laskua ohjeistetusta liikkumattomuudesta. Laskua siitä, kun lainkuuliainen ja auktoriteeteihin uskova ikääntynyt väestömme istuu kotona ja katsoo televisiosta uusintoja. Liikkumattomuuden hinta on pystytty kiistattomasti osoittamaan, mielenterveydelliset kustannukset ovat vaikeasti osoitettavia. Meistä jokainen voi tunnistaa liikunnan myönteiset vaikutukset liikkumalla ulkona. Kadut ja puistot soveltuvat siihen aivan hyvin. Parasta kuitenkin olisi, jos voisi liikkua keväisestä luonnosta nauttien, matkan pituutta ja liikunnan tehoa itse säädellen.

Ja olisiko mahdotonta sallia ulkoilu jopa hyvän ystävän seurassa, parin kolmen metrin turvaetäisyys muistaen. Liikunta on meille monelle myös yhteisöllinen kokemus, vastavoima paljon puhutulle yksinäisyydelle.

Blogitekstin kirjoittaja: Jukka Sarpakunnas

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja liikuntatieteilijä, joka toimi 2000-luvuin alussa kuusi vuotta LTS:n hallituksessa. Työuransa hän teki Työterveyslaitoksella ja asiantuntijana toimihenkilökeskus-järjestöjä (TVK ja STTK) lähellä olevissa koulutusorganisaatioissa.