Seuratyön unohtunut merkitys

Toisaalta halutaan huippu-urheilu kuntoon, koska sillä olisi niin paljon suomalaisuutta piristäviä ja innostavia vaikutuksia. Toisaalta korostetaan perusliikunnan merkitystä kansanterveydelle ja -taloudelle.

Tämä sinänsä perusteltu puhe on samalla johtanut liikuntakulttuurin näkemiseen hieman rajautuneesti. Siinä kun on muitakin arvoja kuin pelkkä liike ja sen tuoma hyvinvointi.

Etenkin yksi asia unohtuu liian usein. Sille on vaikea laskea euromääräistä arvoa, sitä ei voi laittaa excel-taulukkoon. Se on näkymätön, mutta tärkeä.

Koitetaanpa hahmottaa näkymätön historian kautta. Urheilun historiassa on tapa muistaa menneitä suurvoittoja ja kiehtovia persoonia. Harvemmin mietitään mikä merkitys on ollut sillä, että maassa on jo yli vuosisadan ajan ollut kattava paikallisten urheiluseurojen verkosto.

Aika moni seura on tuottanut jonkin yksittäisen näkyvän huippuhetken, moni useampiakin, mutta kaikkien seurojen perusarki on sittenkin ollut lähinnä arkista seuratyötä, paikallisten ihmisten yhteistä yritystä tehdä yhteisestä todellisuudestaan hieman miellyttävämpi, antoisampi, innostavampi – ja tarjota nuorisolle reitti kasvaa itsestään ja muista vastuunsa ottavia aikuisia.

Toisinaan on onnistuttu paremmin, toisinaan huonommin, mutta kun seuraa on jaksettu koko ajan pyörittää, se on tuonut tekijöilleen elämänsisältöä ja opettanut heitä toimimaan yhteisönä – siis luonut kulttuuria siitä, miten eri taustoista tulevat ihmiset voivat yhteisesti hoitaa yhteistä asiaa.

On opittu perustelemaan, keskustelemaan. On opittu olemaan erimielisiä ja sovittelemaan, kohtaamaan tosiasioita ja luovimaan niiden kanssa yhdessä. Ihan sama onko seura ollut iso tai pieni, prosessi on ollut sama.

Tämä urheilussa ja muissa kansanliikkeissä syntynyt toimintakulttuuri synnytti aikoinaan Suomeen kansalaisyhteiskunnan. Se syntyi Euroopan takapajulan Venäjään kuuluneessa suuriruhtinaskunnassa, irrallaan virallisesta poliittisesta valtakoneistosta. Se ei olisi onnistunut ilman kansanliikkeitä, yhtenä niistä urheilua.

Suomalaisuutta ei luotu sodissa. Se luotiin laulamista, soittamista, näyttelemistä, raittiutta, palokuntatoimintaa, nuorisoseuratoimintaa, valistustoimintaa ja urheilutoimintaa edistäneellä järjestötoiminnalla. Muualla Venäjän imperiumissa kuin Suomessa sekä pienemmässä mitassa Virossa, Latviassa ja Liettuassa tätä ei tapahtunut, ei ole tapahtunut vieläkään. Suomessa ja Baltiassa se tapahtui ennen kuin maat olivat edes itsenäisiä.

Kun puhumme urheilun ja liikunnan tarpeesta, olisi hyvä muistaa tämä. Toimiva urheiluseura on paikka, jossa eri taustoistaan tulevat paikalliset ihmiset voivat paitsi kohdata toisiaan, myös toimia keskenään ja kokea olevansa yhteisellä asialla, vaikka monesta asiasta erimielisiä oltaisiinkin. Sellaisia kohtaamisia, suomalaisuutta kasassa pitäviä ja erilaisia kuplia purkavia tilanteita, ei ajassamme liikaa ole. Urheiluseurassa niitä syntyy, ja seuroja on yhä tuhansia.

Mikään Nato ei tätä maata pelasta, jos emme pidä huolta siitä, että tänne jatkossakin kasvaa erimielisinäkin yhteisen päätöksen muovaamiseen oppineita kansalaisia. Niitä kasvaa parhaiten urheilun kaltaisissa paikoissa, joissa erilaiset ihmiset voivat samanlaisissa verkkareissaan unohtaa hetkeksi arkiroolinsa ja -tittelinsä sekä keskittyä yhdessä siihen, että saavat seuransa pyörimään niin kuin sen pyöriä pitää.

Jari Kupila

Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja