Sairas kertomus

Kuva: Jouko Kokkosen kotialbumi.

Sanotaan liikunnan olevan hyväksi, enkä epäile asiaa yhtään. Kuudenkympin lähestyessä voi silmäillä myös loukkaantumishistoriaansa, jota riittää. Taaperovuosien telomisia en muista, mutta kansakoulun ekaluokkalaisena kokeilin, miten lujaa polkupyörällä pääsee. Poljin kotitietämme myötämäkeen ja tarkoitus oli ylittää puro. Lankuista tehty silta oli vähän koholla tienpinnasta ja seurasi ilmalento.

”Ee puttoominen mittää, vuan se äkkipyssääs” tapasi isävainajani sanoa. Maitohammas lähti. Toinen hammas irtosi, kun päästin otteen lastatuista maitokärryistä. Puusta tuli pudottua moniaita kertoja.

Yläasteella kovin kolhu tuli jalkapallossa liikuntatunnilla. Puskin pallon, mutta luokkakaveri tuli tilanteeseen jalalla. Kävelykenkä paukahti leukaan, kaikilla ei ollut 1970-luvulla vielä lenkkitossujakaan. Tähtiä näkyi, mutta pian jatkoin peliä.

Opiskeluvuosina tuli pelattua paljon sählyä. Vasemman polven nivelsiteet venähtivät pari kertaa, kun piti yrittää puolustaa oikein alhaalta. Toisen loukkaantumisen jälkeen taapersin kadulla niin vaivalloisesti, että hitaimmatkin kulkijat ohittivat minut helposti.

Maratonit tulivat ohjelmaani 1990-luvun lopulla. Juoksu kulki ja kunto koheni. Keväällä 2001 olin elämäni kunnossa. Selkä oireili hiukan ja välilevyn pullistuma varoitteli. Rikkoutunut polvikin muistutti vähän itsestään. Ehkä olisin silti päässyt Tukholman maratonille, ellei pikkutyttö olisi lenkillä ajanut päin. Jouduin väistämään rajusti ja silti törmäys tuli. Selkä naksahti ja Tukholmassa pystyin hät’hätää köpöttelemään huoltajana.

Hiihdin noina vuosina paljon. Itse ladulla tapaturmia ei ole sattunut, mutta kerran laskin kellarin portaat selälläni, kun mono osui pyöräluiskan sivuun. Ilmat pamahtivat pihalle ja keräilin minuutin, pari voimia nousta. Aikani puhalleltuani lähdin ladulle.

Olen myös pyöräillyt paljon. Kaksipyöräisellä liikkuessa kaatumisia sattuu väkisin joskus. Juniorivuosina tuli ajettua jäisellä tiellä tavallisilla renkailla. Nastoja ei silloin ollut, jonkinlaisia ketjuja kokeilimme, mutta ne olivat äärimmäisen epäkäytännölliset. Mustelmilla selvisin. Toisin kävi 2000-luvun alussa, kun pyörä karkasi pehmeässä hiekassa alta Viikissä. Vasen polvi sai taas iskua. Verta vuosi ja ohikulkija antoi ensiavuksi pyyhkeensä.

Ulkomaillakin tuli kaatuiltua. Hauskin oli lukkopolkimien aiheuttama yllätys, kun kupsahdin Wienin lähistöllä pientareelle. Vammat olivat enemmän henkisiä. Grazissa sen sijaan tuli naarmuja, kun etupyörä osui raitiovaunukiskoon. Liettuan Ignalinassa osasin kaatua oikeaoppisesti. Edellä ajanut kaverini varoitti kuopasta, mutta en ehtinyt väistämään sitä. Lensin komeasti yli ohjaustangon, mutta ehdin taittaa oikeaoppisesti käden ja kiepsahdin maahan kuperkeikan heittäen. Kaveri tuumi, että hienonnäköistä, tekisitkö uudestaan. En innostunut ajatuksesta.

Pahin tapaturmani sattui helmikuussa 2018 höntsäkiekossa. Ryhmä aikuisia ja junnuja pelaili luonnonjäällä. Innostuin ottamaan tavoitellessani läpisyöttöä kunnon vauhdin. Käännöksessä luistin osui halkeamaan ja sitten mentiin. Tömähdin jäähän vasen käsi edellä ja huomasin, että nyt sattui ranteeseen. Kaikki säikähtivät, mutta en tehnyt asiasta numeroa. Sinnittelin kotiin ja sitten päivystykseen Malmille.

Ranne kipsattiin. Röntgenkuvien tarkempi katselu kertoi, että näin vähällä Jouko ei pääse. Värttinäluu oli pirstaleina. Osaavat kirurgit korjasivat vauriot. Kun vielä jaksoin noudattaa fysioterapeutin antamia ohjeita todella tunnollisesti, niin kädestä tuli melkein uudenveroinen.

Kuntoutukseen innosti se, että olin alkanut harrastamaan jalkapalloa maalivahtina. Ei ihan riskitöntä hommaa sekään. Kaksi sormea on mennyt sijoiltaan ja oikea käsi on murtunut. Muutaman kerran pallo on tullut lujaa päin näköä. Pahin tapaturma sattui kesällä 2021, kun olin poikani kanssa treenaamassa. Hän veti sen kuuluisan viimeisen vedon, jonka päätin ottaa. Ja torjuinkin, mutta samalla kolautin vasemman polveni mojovasti kentän pintaan.

Tutkimuksissa ei löytynyt mitään kohtalokasta vammaa, merkkejä nivelrikosta kylläkin. Polvi piti kuitenkin nelisin kuukautta poissa kentiltä.

Ja mikä yhdistää pahimpia loukkaantumisiani? Puutteellinen ja väärä varustus. Höntsälätkässä kädessä olivat tavalliset käsineet. Lätkähanskat olisivat todennäköisesti suojanneet rannetta. Ostin ne, mutta en ole kyllä montakaan kertaa jäällä käynyt viime vuosina. Futisturmassa osasyynä olivat uudet kengät, joiden nappulat olivat liian korkeat. Hankin tilalle turf-kengät. Pahempi virhe oli jättää pukematta maalivahtihousut. Toppaus olisi vaimentanut aika tavalla iskua. Ja ai niin. Kerran höntsäsin veskarina ilman hanskoja. Ei olisi pitänyt. Meni nivel pikkurillistä.

Pitäisikö siis suosiolla siirtyä sauvakävelyyn? Vielä en ajatellut luovuttaa. Saatan sauvoillakin, mutta yksikseni. Liikunnan sosiaalinen ulottuvuus löytyy muualta. Ja kaipaan vielä vähän vauhdikkaampaa menoa.

Jouko Kokkonen
toimituspäällikkö
Liikunta & Tiede -lehti

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehden numerossa 5/2022 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.