POHDITTUA: Mitä pitää tehdä liikuntapoliittisen keskustelun herättämiseksi horroksestaan?

Kyse on identiteettipolitiikasta, joka alkoi 1980-luvulla, kun oivallettiin, että ”henkilökohtainen on poliittista”. Tajuttiin, että ihmisten henkilökohtaiset kulutus- ja elämäntapavalinnat ohjaavatkin entistä enemmän politiikkaa, mutta myös tuotantoelämää. Tänä päivänähän olemme edenneet jo siihen, että henkilökohtainen somessa julkaistu mielipide tuntuu olevan lähes ainut tapa tehdä politiikkaa. Identiteettipolitiikan ”kuumin” termi lienee kuitenkin intersektionaalisuus. Palaan aiheeseen henkilökohtaisen esimerkin kautta.

Toinen politiikassa yleinen lausahdus on, että ”kyse on rakenteellisesta ongelmasta”, oli kyse sitten melkein mistä tahansa. Harvoin kuitenkaan kerrotaan, mistä yhteiskunnallisesta rakenteesta oikeastaan on kysymys ja mitä sille voitaisiin tehdä. Sen sijaan aletaan puhua siitä, mitä mieltä ihmiset ovat, ja minkälaisia asenteita ihmisillä mihinkin aiheeseen on. Käsittääkseni usein onkin kysymys siitä, että eri ihmisillä ja eri ”kuplissa” on erilaisia mielipiteitä eri asioista. Kyse ei oikeastaan olekaan rakenteesta, vaan jopa yksittäisten ihmisten valinnoista – nykyään jopa vain sananvalinnoista, kun niin moni termi on stigmatisoitunut tai ainakin vanhentunut.

No, miten itse olen kokenut identiteettipolitiikan ja rakenteelliset ongelmat liikuntapolitiikan alueella?

Ajankohtaishuomio tähän väliin: nämä kummatkaan eivät ole juuri millään tavalla esillä liikuntapolitiikassa, koska julkista liikuntapoliittista keskustelua ei käydä. Jos käytäisiin, niin nämä termit olisivat varmasti esillä. Liikuntapolitiikassahan yritetään edelleen naivisti toimia siten, että osoitetaan ”tieteellisesti”, että esimerkiksi vähäinen liikkuminen on vahingollista ja että sille pitäisi tehdä jotain. Tähän asia sitten jääkin – kukaan merkittävä poliitikko tai mikään poliittinen liike, saati liikuntatieteellinen tai -poliittinen yhteisö ei ”ota koppia” asiasta. Väite perusteluineen ei siten johda mediassakaan poliittiseen spekulointiin, joka olisi liikuntapoliittisen keskustelun edes jonkinlainen osoitus.

Jos muutosta esimerkiksi väestön vähäiseen/vähenevään liikkumiseen haluttaisiin saada aikaiseksi, pitäisi toimia samoin kuin ilmastonmuutoksen estämisen kanssa on tehty: tutkijoiden, monialaisten asiantuntijoiden, kansalaisjärjestöjen ja poliitikkojen tulisi ryhtyä kestävään ja pitkäjänteiseen työhön asian muuttamiseksi. (ks. Tiihonen 2019.)

Hyvä-huono-esimerkki käyttämättömästä liikuntapoliittisesta mahdollisuudesta on vaikkapa Suomen versio EU:n koronaelvytysohjelmasta. Liikkumisella ja liikunnalla olisi voinut olla ohjelmassa merkittävä osuus, koska esimerkiksi ulkona liikkuminen liittyy erittäin läheisesti sekä ihmisten hyvinvointiin että vihreään tulevaisuuteen. Valtiovarainministeriön laajasta suunnitelmasta ei kuitenkaan löydy minkäänlaista viitettäkään liikuntaa sivuaviin aiheisiin. Missä olivat olympiakomitea, liikuntahallinto, valtion liikuntaneuvosto ja aktiiviset liikuntatieteen tutkijat? Eivät ainakaan käymässä liikuntapoliittista keskustelua, jolla olisi voitu vaikuttaa merkittävästi liikuntaa edistäviin rakenteisiin esimerkiksi sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistusten ja tuon EU-rahan kautta.

No, hiljaista oli toisenkin rakennekysymyksen kohdalla. Veikkauksen monipuolisesti epäterveestä vaikutuksesta suomalaiseen liikuntaelämään ei liikuntapoliittisissa piireissä puhuttu ennen kuin oltiin tilanteessa, että oli hätä kädessä ja mainehaitta voitettavana. Tässä onkin kyse oikeasta rakenteellisesta ongelmasta eikä mielipiteestä. Veikkauksen rahoitusjärjestelyt vaikuttivat myös päätöksentekoon, jossa sivuutettiin eduskunta ja myös hallitus. Liikuntapoliittinen päätöksenteko ja vastuu siirrettiin pienelle sisäpiirille, joka on ohjannut liikunta- ja urheilupolitiikkaa vuosikymmeniä. Kun ja jos eduskunta ottaa itselleen takaisin vallan liikuntapolitiikassa, antaa se edes ”rakenteelliset” edellytykset julkiselle ja laajalle liikuntapoliittiselle keskustelulle. (Tiihonen 2017.)

Mutta palataan henkilökohtaiselle tasolle identiteettipolitiikkaan ja siihen, miten sen itse ymmärrän liikuntapoliittisessa kontekstissa. Oma ”liikuntapoliittinen identiteettini” (otan siis vain esimerkin enkä väitä, että olisin liikuntapoliitikko) perustuu siihen, että nuorena identifioiduin hiihtäjäksi ja jalkapalloilijaksi, vähän myöhemmin valmentajaksi ja opettajaksi. Varhaisaikuisuudessani toimin sitoutumattomana kansalaisaktiivina tasa-arvoa, ekologista elämää ja uutta liikuntakulttuuria ajavissa ”liikkeissä”. Aikuisikäni olen katsonut maailmaa lähinnä tutkijan, kehittäjän ja jonkinlaisen asiantuntijavaikuttajan rooleista, joista olen nähnyt maailmaa yhteiskunnan eri sektoreiden näkökulmista eli olen tehnyt töitä niin julkisen, yksityisen kuin kolmannen sektorinkin kanssa. Olen myös identifioitunut niin yhteiskunnan hyväosaisimpiin kuin maalaisväestöön, työväenluokkaan, vähävaraisiin intellektuelleihin kuin erilaisia etnisiä taustoja omaaviin ihmisiin ja heidän elämäänsä. Ja olen tutkinut ihmisten kokemuksia ja niiden merkityksiä. Näillä siis mennään.

Identiteettipolitiikan merkitystä ei siis kannata väheksyä, eikä se edes ole mahdollistakaan. Olen toki siihen aika usein tuskastunut varsinkin silloin, kun kuulen jonkun suuriäänisesti ajavan jotakin asiaa selvästi vain omasta ”kuplastaan” ja omista kokemuksistaan käsin edes huomaamatta sitä. Tai sitten hän tietoisena ihmisenä lätkäisee päälle sanan ”intersektionaalisuus”, jolla perustelee yleensä vain sen, että on itse eri mieltä kuin olettaa valtaapitävien olevan. Valtaapitävät tietysti leimataan samalla ei-intersektionaaliseksi ryhmäksi, jonka tunnuspiirteet ovat usein pinnallisesti samat kuin itselläni on. Meistä valkoihoisista setämiehistähän silloin melkein aina puhutaan tietämättä, minkälaisia intersektionaalisia identiteettejä vaikkapa minun ikäisilläni miehillä on ehtinyt olemaan.

Tämän kirjoitettuani tajuan, että minua voidaan nyt syyttää ”uhriutumisesta”, vaikka minulla ei tietenkään voi olla mitään syytä valittaa omasta asemastani tai edes selittää omaa identiteettipoliittista kokemushistoriaani. Tämähän on identiteettipolitiikan musta puoli, että joidenkin (yleensä vain ”toisten”) kokemukset, tieto ja näkemykset voidaan leimata etukäteen vinoutuneiksi, koska pinnallisesti näyttää siltä, ettei ”tuo nyt vaan voi ymmärtää”.

Jos jotakin kokemusten tutkimuksesta oppimaani haluaisin jakaa olisi lähes päinvastainen opetus: jos minulla kerran on niin ainutkertainen kokemusmaailma, niin sitten on kaikilla muillakin. Ja siitä syystä minun tulisikin yrittää ymmärtää mahdollisimman hyvin ”niitä erilaisia ihmisiä” ja heidän kokemusmaailmojaan.

Toivon totisesti, että jo lähitulevaisuudessa käydään julkista liikuntapoliittista keskustelua, jonka avulla löydetään ratkaisut vähenevään liikuntaan, ihmisten yleisen aktiivisuuden lisäämiseen, ilmastonmuutokseen liikuntakontekstissa, syrjäytymisen vähentämiseen ja myös koronasta selviytymiseen sekä tietysti myös urheiluseurojen, kansallisen ja kansainvälisen urheilemisen edistämiseen. Se tuo tullessaan hankalat keskustelut rakenteiden uudistamisesta (mm. yhteiskunnan eri sektoreiden toimintavastuista) ja identiteettipolitiikasta (erilaisten kokemusten ja rooliodotusten yhteensovittamisesta) myös liikuntapolitiikan kentille.

Ja kaiketi edelliseen on tehtävä ratkaisuehdotuskin. Ratkaisu on olympiadin kestävä eli nelivuotinen parlamentaarinen ja intersektionaalinen komiteatyöskentely, jonka tehtävä on ratkaista nuo liikuntapolitiikan isot ongelmat ja luoda liikuntapoliittinen polku-, latu- ja kenttäverkosto vuoteen 2050 asti. Sen tavoitteena tulisi olla ”allardtilaisen” mahdollisuuksien tasa-arvopolitiikan Having-Loving-Being muuttaminen jälkiteollisen ajan mukaiseksi Experience-Meaning-Doing -liikuntapolitiikaksi, jonka avulla saataisiin loistavat liikuntapaikkamme täytetyiksi aktiivisista toimijoista, joille liikunta antaisi monipuolisesti merkityksellisiä kokemuksia.

Ehdotuksessani on siis uutta ja vanhaa ‒ ja sinistä työryhmässä varmaan nähdäänkin kuin hyvässä morsiuspuvussa. Se päällä onkin hyvä tehdä ”poliittinen kihlaus” laajemman poliittisen toimijajoukon ja -kulttuurin ja kanssa, joka laajentaisi, syventäisi ja demokratisoisi sitä toivottavasti syntyvää liikuntapoliittista keskusteluakin, jota toivon ehdotukseni nostattavan. Olisiko liikuntatieteellisellä yhteisöllä ja sen hyvin resursoidulla lehdelläkin tässä oma roolinsa?

ARTO TIIHONEN

Lähteet

Tiihonen A. 2019. Liikunnanmuutos1.0. Blogiteksti miksiliikun.fi-sivustolla, 1.10.2019.

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. Blogiteksti miksiliikun.fi-sivustolla, 22.12.2017.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehden numerossa 3/2021 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.