Pohdittua: Liikunnan kivijalka rakennetaan arjen toimivuudella

Taudit ja sodat tappavat. Mediakirjoittelun perusteella tautien ja sotien ohi vaarallisimmiksi tappokoneiksi ovat 2000-luvulla nousseet liikkumattomuus ja lihominen. Tuskin kukaan on välttynyt otsikoilta ”Istuminen tappaa” tai ”Läski tappaa”. Suomalaiset kyllä juoksevat, mutta vain nopeiden nautintojen ja hetken hurman perässä. Laiskuus taittaa matkaa niin hitaasti, että lihavuus ja lääkehoidot saavuttavat sen helposti. Tietoa valistuneista valinnoista kyllä on, mutta kun liha on heikko, jäljelle jää vain aikomus.

Siitä kumpi on yhteiskunnalle suurempi taakka, liikkumattomuus vai lihavuus, on kisailtu jo jonkin aikaa. Vähemmän huomiota on uhrattu ilmiöiden yhteistarkastelulle. Syksyllä 2023 keskustelu onneksi näiltäkin osin aktivoitui Pekka Matomäen ja Leena Pirkolan artikkelin (Liikunta & Tiede 5/2023) käynnistämänä.

”Meillä on oikeasti kaksi ongelmaa: lihominen ja liikkumattomuus”, arvioi UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankari (HS 25.11.2023). Toimenpiteet väestön painon hallintaan ovat hänen mukaansa vielä vaikeampia kuin saada yksilöille liikkumista arjessa. Tämä näkyy muun muassa vaalikentillä: ”Harva poliitikko julistaa, että nyt laihdutetaan kansaa viisi kiloa per henkilö; liikkuminen on kivampi juttu” (Vasankari Liikuntalääketieteen päivillä 29.11.2023). Niin, olikohan tuossa peruste sille, että meillä on Suomi liikkeelle -ohjelma eikä Suomi vaa’alle -ohjelma?

Vaikka erilaisia toimenpiteitä tarvitaan, Vasankarikaan ei kiistä painon ja liikkumisen yhteyttä. Tiedämme, että liikunta voi tukea painonhallintaa ja lisätä hyvinvointia. Ja toisin päin: painonhallinta muun hyvinvoinnin ohella todennäköisesti lisää liikuntaa ja mahdollistaa sen jatkuvuuden myöhäiselle iälle. Todellisuudessa kuitenkin käy usein kuten humoristi Irvin S. Cobbille (1876–1944): ”En tee mitään pitääkseni painoni kurissa, sillä painoni pitää minut kurissa.”

Käsillä on muna−kana-ongelmaan rinnastuva kysymys: kumpi ensin, kannattaako satsata liikunnan lisäämiseen, jotta hyvinvointi (mm. painonhallinta) paranisi, vai ensin kohentaa hyvinvointia, jotta liikunta olisi todennäköisempää? Toistaiseksi on haluttu korostaa liikuntapää edellä etenemistä. Mutta perusteita löytyy myös liikunnan taustoja painottavan lähestymistavan puolesta.

Liikuntalääketieteen professori Heikki Tikkanen viittaa Harald Hirmuinen -strippisarjakuvaan, jossa tri Shokki sanoo painonpudotuksesta: ”Harald, sinun tulisi harjoitella, jotta voisit harjoitella.” (laakarilehti.fi 1.2.2023) Olisi siis onnistuttava pitämään kansakunta sen verran hyvässä hapessa, että liikuntasuositukset suostuttaisiin vastaanottamaan ja ne kyettäisiin toteuttamaan. Näin ajatellen koettu hyvinvointi − muun muassa painonhallinta − on vahva kivijalka liikkumiselle.

Liikkumattomuus johtuu usein sairaudesta (mm. lihavuudesta) tai muusta rajoitteesta. Kun toimintakyvyn määrittelyssä otetaan huomioon paitsi fyysinen toimintakyky myös psyykkinen, sosiaalinen ja kognitiivinen toimintakyky, suomalaisista toimintarajoitteisia on arviolta 15−20 prosenttia. Panostusten keskittäminen tämän ”murhemiljoonan” hyvinvoinnin parantamiseen olisi paitsi liikunnan myös kansantalouden näkökulmasta tuottoisa sijoitus.

Mutta onko liikuntaväellä malttia laskeutua liikuntapoliittisista torneistaan ja katsoa elämää arjen näkökulmasta ja yli totuttujen reviirirajojen? Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm taipuu näkemykseen, että sekä ravitsemuspolitikka että liikuntapolitiikka sopisi ymmärtää apupolitiikoiksi: ”Olisi tiettyjä päälinjoja, ja sitten olisi tällaisia apupolitiikkoja kuten ravitsemus ja liikunta, joita tarvitaan useampaan linjaan. Kyllä liikuntapolitiikka on tässä mielessä samanlaisessa asemassa kuin ravitsemuspolitiikka” (Liikunta & Tiede 4/2017). Toistaiseksi liikuntapolitiikassa on ajateltu toisin päin: muiden politiikkalohkojen odotetaan toteuttavan liikuntapoliittisia pyrkimyksiä eli toimivan apupolitiikkoina. Tulokset ovat olleet lupaavia, mutta vain lupaavia.

Sen rinnalla, että toteutetaan liikunnan ja painonhallinnan täsmäohjelmia, soisi laajennettavan näkökulmaa ja panostettavan arjen kivijalan vahvistamiseen. Se tarkoittaisi liikuntapuheen siirtämistä hetkeksi taustalle ja tuen näkyvää osoittamista asiantuntijatahoille, jotka pyrkivät hoitamaan sairauksia, poistamaan terveyden epätasa-arvoa, edistämään yhdenvertaisuutta, vaikuttamaan elintapoja ohjaavaan ympäristöön, vahvistamaan kasvatuksen ja koulutuksen mahdollisuuksia jne. Toki mainittuja teemoja on ollut myös liikunta-agendalla, mutta vain liikuntatavoitteita optimoiden ja niille alisteisina.

Olisi kutkuttavaa nähdä Suomen Olympiakomitean vaativan lapsiköyhyyden vähentämistä, Valtion liikuntaneuvoston liputtavan terveysperusteisen veron puolesta, UKK-instituutin kannattavan perusasteen jälkeisen tutkinnon varmistamista jokaiselle nuorelle, Liikuntatieteellisen Seuran ilmaisevan vakavan huolensa vanhuspalveluiden tilasta jne.

Liikuntasuhteessa on kyse enemmästä kuin suhteesta pelkästään liikuntaan. Vaikka ihmisillä on viime kädessä vastuu omasta itsestään, he valitsevat elintapansa − myös liikuntatapansa − arjen ympäristön asettamissa rajoissa. Liikunnan arvoa ei vähennä se, että arjessa on sitä tärkeämmiksi arvotettuja asioita kuten laaja-alainen hyvinvointikokemus, hyvä koulutus ja riittävä toimeentulo. Kun ne ovat kunnossa eli muodostavat kivijalan, hoituvat helpommin myös liikunta-asiat ja painonhallinta.

TEIJO PYYKKÖNEN
teijo.pyykkonen(at)gmail.com

Artikkeli on julkaistu Liikunta & Tiede -lehdessä 1/2024 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.