Pieni laji, iso vastuu: osallisuuden merkitys urheilussa

Olen harrastanut kendoa noin 18 vuotta. Tänä aikana olen tehnyt useita lyhyitä ja pidempiä treenireissuja lajin synnyinmaahan Japaniin, ja myös asunut ja opiskellut siellä. Japanissa huomasin, että minua tuijotettiin tai perääni jopa vihellettiin usein, kun menin ensimmäisiä kertoja paikallisten kendoseurojen harjoituksiin tai osallistuin kilpailuihin tai leireille. Joskus näin kävi, kun vain kuljin kaupungilla kendovarusteitani kantaen.

Tilanteet häiritsivät minua, ja mitä enemmän aloin ymmärtää japania, sitä epämukavammaksi koin oloni. Vuosien varrella en täysin onnistunut sulautumaan japanilaisten kendoharrastajien joukkoon: olin muihin verrattuna lyhyt ja vaaleatukkainen sekä selkeästi painavampi. En yksinkertaisesti näyttänyt siltä, miltä kendon harrastajan eli kendokan oletetaan vallitsevien normien mukaan näyttävän.

Osasyynä Japanissa kokemaani shokkiin ja epämukavuuteen oli varmasti se, että kotonani olen etuoikeutetussa asemassa: sulaudun ulkonäöllisesti valtavirtaan siitä huolimatta, että olen monien vähemmistöjen jäsen. Aiemmin ajattelin, että tunteeni näissä tilanteissa olivat varmaankin liioiteltuja. Sittemmin olen kuitenkin kuullut, että muillakin samanikäisillä kendokoilla on samanlaisia kokemuksia. Ehkä olimme naiveja uskoessamme, että kiinnostus kendoon olisi riittävä yhdistämään meidät ja muut harrastajat. Ja että yhteisen harrastuksen ansiosta tuntisimme kuuluvamme porukkaan ja olevamme tervetulleita erilaisesta  taustastamme huolimatta.

Kendon juuret ovat Japanissa

Kendo on japanilainen urheilu- tai taistelulaji (riippuu, keneltä kysytään), joka kehittyi nykyiseen muotoonsa Meiji-ajanjakson aikana (1868–1912). Kendon historian ajatellaan olevan yhteydessä antiikin mytologiaan ja Tokugawan ajanjakson (1603–1867) samuraiden uskonnollisiin ja filosofisiin käytäntöihin, ja usein sitä pidetään yhtenä Japanin kulttuurihistorian arvokkaimmista perinteistä. Eniten kendon harrastajia löytyykin Japanista. Euroopassa kansallisissa kendoliitoissa on yleensä alle tuhat jäsentä, vaikka isompiakin liittoja löytyy.

Kendoa harrastetaan kaikkialla maailmassa, mutta kansainvälisellä tasolla japanilaiset hallitsevat sekä kilpailuja että lajiliittojen korkeimpia hallinnollisia paikkoja. Japanilaiset määrittelevät, millaista kendon tulee olla, miltä kendokan kuuluu näyttää ja miten hänen kuuluu toimia. Japanin ulkopuolellakin ajatus lajin synnyinmaasta ja perinteistä määrittelee yleensä sen, mitä pidetään ”hyvänä kendona” ja kuka on ”hyvä kendoka”. Kendolla on pitkät historialliset perinteet sekä laajat kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet, jotka on määritelty palvelemaan hallitsevien ryhmien intressejä ja tarpeita. Kuulostaako tutulta?

Sukupuoli määrittää urheilijaa yhä

Aloittelijoina meille kerrotaan, että kendoa voi alkaa harrastaa missä tahansa iässä, eikä koolla, taustalla tai sukupuolella ole merkitystä. Varusteet päällä treenatessamme kehomme onkin lähes kokonaan katseiden ulottumattomissa. Varusteisiin ei kuulu merkkejä, jotka osoittaisivat, millä tasolla olemme kendossa. Kaikki ovat periaatteessa samanarvoisia. Kuitenkin kysyttäessä tarkemmin ihmisten kokemuksia kendosta ja kuuluvuudesta porukkaan, huomaamme, että kaikilla edellä mainituilla asioilla kuitenkin on merkitystä – ainakin harjoituksissa meitä muistutetaan niistä jatkuvasti.

Kendon, kuten monien muidenkin lajien harrastajat erotellaan oletetun sukupuolensa mukaan. Lisäksi keskusteluissa yleensä erotetaan ”miesten ja naisten kendo" tai ”japanilainen ja ei-japanilainen kendo" – jopa muuallakin kuin Japanissa. Kendoliittojen ja -seurojen välillä on eroja eri maissa ja kaupungeissa, mutta jollain tasolla nämä narratiivit ja luokittelut ovat kuitenkin aina olemassa. Elleivät jokapäiväisessä puheessa, niin ainakin silloin, kun käymässä on korkea-arvoinen japanilainen sensei (opettaja). Haluan myös sanoa, että suomalainen kendoskene on kokemukseni mukaan hyvin avoin ja vieraanvarainen.

Kokemukseni mukaan monimuotoisuudesta, osallisuudesta, häirinnästä tai syrjäytymisestä ei keskustella  kendopiireissä riittävän avoimesti. Jos nämä asiat joskus tulevatkin esiin, keskustelu pysyy yleensä pinnallisena ja käsittelee ehkä seksismiä, mutta ei muita syrjinnän muotoja, kuten etnisyyttä. Harjoituksissa, joissa on tarpeeksi mies- ja naisoletettuja kendokoita, meidät jaetaan yleensä ryhmiin sukupuolemme perusteella. Minusta tuntuu, että kendossa olemme näiden asioiden suhteen edelleen lähtöruudussa samalla, kun monissa muissa lajeissa keskustelu ekskluusiosta etenee – ainakin Suomessa.

Avoin puhe ja aktiivinen osallistuminen yhdenvertaisuuden kulmakivinä

Olen vetänyt kendoharjoituksia omassa seurassani joitakin vuosia ja toiminut seuran puheenjohtajana vuodesta 2018 lähtien. Seuramme ei monessakaan mielessä ole ”tavallinen" suomalainen urheiluseura, sillä valtaosa jäsenistämme opiskelee tai työskentelee Helsingin yliopistossa tai Aalto-yliopistossa. Tästä taustasta johtuen meillä on keskimääräistä enemmän jäseniä, jotka ovat kotoisin eri puolilta Suomea ja myös ulkomailta. Meillä on jäseninä ja vierailijoina ihmisiä monista etnisistä, kansallisista ja uskonnollisista taustoista, erivärisiä ihmisiä sekä ihmisiä HLBTIQA+ yhteisöstä.

Emme oikeastaan koskaan ole tehneet tietoista päätöstä siitä, että pyrkisimme edistämään jäsenistömme monimuotoisuutta ja osallisuutta, ja todennäköisesti teemme edelleenkin useita virheitä. Jäseniksemme vaikuttaa siitä huolimatta löytävän tiensä monipuolinen joukko ihmisiä. Toivon, että mikäli jäsenistämme joku kokee minun tai seuran muun johdon toimet negatiivisina tai jos heillä on kritiikkiä toimintatapojamme kohtaan, he kertoisivat siitä minulle. Asioihin voidaan vaikuttaa vain puhumalla niistä avoimesti.

Pohtiessani monimuotoisuuden ja osallisuuden toteutumista kendossa ja yhteiskunnassa, olen alkanut selvemmin ymmärtää, että yksinkertainen avoimuus ei riitä, vaan meidän täytyy aktiivisesti myös osallistua keskusteluihin näistä aiheista. Samalla on pyrittävä luomaan turvallisempi ja osallistavampi tila kaikille. Miksi? Koska oma kokemuksemme ja oma kuplamme ei ole koko todellisuus.

Voimme itse vaikuttaa siihen, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme. Seuratoimijoina meidän täytyy sisällyttää intersektionalisuuden ajatus mukaan myös kendoon ja muihin urheilulajeihin, jotta voimme purkaa normatiiviset ajatukset siitä, millä tavoin eri lajit toimivat ja millaisia niiden harrastajien tulisi olla. Meidän on huomioitava, että yksilön asema yhteiskunnassa on seurausta monien eri asioiden yhteisvaikutuksesta. Meidän on tunnistettava tarve inkluusiolle ja se, mitä tämä tarkoittaa laajemmassa mittakaavassa, esimerkiksi seurojemme ulkopuolella Suomessa ja ulkomailla. Monimuotoisuuden lisäämisen ja sen arvostamisen tarve ei koske vain urheilua. Kyse on suuremmasta asiasta.

Mercédesz Czimbalmos
projektitutkija
Moninaisesti parempi -hanke (ESR)
Yhdenvertaisuus-yksikkö HYMA, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Kuvassa Suomen maajoukkue EM-kisoissa 2017, Budapestissa Unkarissa. Maajoukkuen manageri Sami Aarnion ottama kuva.

Kirjoitus on osa Liikuntatieteellisen Seuran keväällä 2021 julkaisemaa vierailijablogisarjaa, jossa tutkijat ja asiantuntijat käsittelevät liikunnan ja urheilun tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyviä aiheita.

 

Kirjallisuutta

Crenshaw, K. (1989). Demarginalizing the intersection of race and sex: A Black feminist critique of antidiscrimination doctrine, feminist theory and antiracist politics. University of Chicago Legal Forum 1, 139–167.

Kokkonen, J. & Kauravaara K. (2020). Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 175. Helsinki.

Sylvester, K. (2015). Negotiating Kendo Capital and Gendered Identity in a Japanese Sports University Kendo Club. College of Sport and Exercise Science, Victoria University. Doctoral dissertation. 

Kauvora, A. & Kokkonen, M. (2020). What do we know about the sporting experiences of gender and sexual minority athletes and coaches? A scoping review. International Review of Sport and Exercise Psychology, doi: 10.1080/1750984X.2020.1723123

 

Sinua saattaisivat kiinnostaa myös

• Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa -artikkelikokoelma
• Väitöskirjatutkija Eva Rönkön ja tutkija Hanna-Mari Peottan blogikirjoitus Yhdenvertaisuus ‒ liikuntatutkimuksen sokea piste?
• Tutkija Marko Kanasen blogikirjoitus Punaisen kortin tuolla puolen – jalkapallosta ja rasismista
• Naisjärjestöjen Keskusliiton pääsihteeri Terhi Heinilän blogikirjoitus Nyt tarvitaan tekoja – miten urheilun tasa-arvo saadaan 2020-luvulle