Pesäpallo ‒ vuosisadan mittainen opetustarina

Suomalaisen urheiluelämän erityispiirre on sen monipuolisuus. Urheilutekemisen sisältöjen laadusta voi kiistellä, mutta diversiteettiä täällä riittää. Suomen urheilun suuruus ei perustu pariin jättilajiin, vaan lukuisten pienten ja keskisuurten lajien yhteiseen kokoon.

Suomessa on nähty vahvaa elävää toimintaa kymmenissä yksilölajeissa, niin olympiaurheilun kuin muidenkin yksilölajien parissa. On ollut monimuotoista palloilukulttuuria ja siihen liittyvää, jo usean sukupolven yli elänyttä ja kasvanutta, kulttuuriperintöä.

Osana tätä palloilukulttuuria on pelattu jo vuosisadan ajan pesäpalloa, suomalaisten omaa joukkuepeliä, omaperäistä erikoisuutta maailman pallopelien joukossa. Suomalaisella urheiluporukalla on ollut vaikeuksia suhtautua kansallispeliinsä ihan vain pelinä, ilman kiihkoilua pesäpallon puolesta tai sitä vastaan. Samalla on jäänyt huomaamatta hyödyllinen opetus koko urheilukulttuurille.

Pesis on ollut suosittu koulu- ja harrastepeli, mutta myös kilpailutoiminta on ollut vilkasta. Samalla pesis on ollut isoja katsojamääriä kerännyttä viihdettä. Pesäpallo onkin ollut aivan omanlaisensa osa urheilukokonaisuutta. Sillä on ollut muun urheilutouhun mekanismeista ja rakenteista erillinen, mutta silti merkittävä, rooli.

Kansallisesti pesis on ollut iso laji, vaikka kansainvälisen tason puute on tehnyt siitä samalla kummajaisen, jonka dynamiikka on rakentunut muulle urheilulle hieman vieraiden reittien kautta. Se on toisinaan johtanut lajin kyseenlaistamiseen ”oikeana” urheiluna.

Silti juuri pesiksestä on kasvanut suomalaisen urheilun taustalla vahvasti vaikuttaneita toimijoita. Urheilujärjestelmän rakentumisessa pesisihmisillä on ollut tärkeä osa. Esimerkiksi pesiksen kehittäjän Lauri ”Tahko” Pihkalan tai lajin 1990-luvun nousukauden taustavisionääri Markku Pullisen toiminta vaikutti koko urheilun taustalla paljon pesistä laajemminkin.

Lisäksi on tärkeää nähdä, että etenkin kuntatason urheiluun ja liikkumiseen liittyvien rakenteiden ja resurssikanavien kehittäjinä pesisihmisillä on ollut iso vaikutus.

Näin oli ainakin koko 1900-luvun. Pesiksen 100-vuotisjuhlien äärellä, 2020-luvun todellisuudessa, on kuitenkin syytä kysyä, onko laji enää aivan samalla innovatiivisuudella osannut päivittää toimintaansa?

Jokaisella on mielipide pesiksestä

Pesis on koko historiansa ajan herättänyt vahvoja tunteita. Harva laji on jakanut Suomessa mielipiteitä niin kiihkeästi kuin pesäpallo.

Toisille laji on ollut muun urheilun syöpä, resursseja ja lahjakkuuksia syövä käenpoika. Naljailu ”junttipallosta” ja suoranainen vihamielisyys on ollut ilmiö, jonka taustan selvittämisessä olisi hyvä tutkimusaihe jollekin urheilukulttuurimme tutkijalle.

Toiset taas ovat nähneet pesiksessä urheiluarkea rikastuttavan voiman. Heille pesis on kiehtova peli ihan vain pelinäkin, mutta samalla laji nähdään myös muuta urheilua tukevana taustavoimana sekä yhteiskunnallisena resurssina – pesis on auttanut pitämään omia paikkakuntiaan elinvoimaisina ja edustanut kiehtovaa vastavoimaa aikamme elämänmenoa kaikessa globalisoiville, keskittäville ja yksipuolistaville voimille.

Pesiksen tarinassa onkin monta tartuntapintaa, lajin voi nähdä useasta näkökulmasta. Kaikki näkökulmat ovat sinänsä oikeita ja totta, mutta tässäkään asiassa mikään yksittäinen totuus ei ole koko totuus. Pesiksestä voi perustellusti sanoa monenlaista, mutta lähes kaikkeen löytyy myös perusteltu vastakommentti.

Toisaalta junttipalloa, toisaalta suomalaisen urheilun ehdoton älypeli.

Toisaalta urheiluhistoriamme paras esimerkki siitä, miten pienestä voi tehdä suurta, mitä proaktiivisuus on urheilujohtamisessa ja miten oman toimintaympäristön muutosvoimat voi kanavoida urheilutoiminnan nosteeksi – ja toisaalta täydellisiä johtamistason mahalaskuja.

Pesiksellä on paljon sellaisia ystäviä, joita muu urheilu ei juuri innosta. Usein nämä ystävät ovat hieman yllättäviäkin, yhteiskunnassa toisaalla näkyviä ja merkittäviä hahmoja, joille pesis on oma pieni salainen ”pahe”. Pesis asemoituukin monelle seuraajalleen ilmiönä, joka on muuta urheiluviihdettä selkeämmin myös kulttuurikokemus, ei pelkkää peliä.

Urheilun vastavirtaa

Samalla moni pesiksen ystävä edustaa toki suomalaisuuden impivaaralaisimpia arvoja. Pesis ui vastavirtaan aikamme urheiluviihdettä globalisoivia virtauksia vastaan. Tässä pesiksen mielikuvassa ei ole mitään trendikästäse edustaa näivettymään tuomittua konservatiivia syrjäseutusuomalaisuutta.

Tai, toisaalta, ehkä sittenkin juuri se lokaalisuus, se originelli erilaisuus, juuri se kaiken valtakulttuurin vastakkaisuus, onkin pesiksen tärkein supervoima – kaiken globalisoituessa ja muuttuessa samanlaiseksi, paikallinen erityisyys muuttuukin kiehtovaksi, jopa trendikkääksi!

Etenkin 1990-luvun alkuvaiheissa startannut Superpesiksen alkuvaihe oli koko suomalaisen urheilujohtamisen historiassa erityinen osaamisnäyttö, niin valtakunnallisella tasolla kuin paikallisuuksissa.

Syvimmän laman olosuhteissa laji osasi perustella tarpeellisuutensa. Kaikki pääsarjaseurat, jotka enimmäkseen tulivat muuttotappioisilta ja laman erityisesti runtelemilta seuduilta, saivat köyhät ja kaikessa säästökirvestä heilutelleet kotikuntansa investoimaan urheilun rakennushankkeeseen, jolla pesis siirtyi parissa vuodessa hiekkakentiltä tekonurmipeliksi.

Suoritus hakee vertaistaan suomalaisen olosuhderakentamisen historiassa.

Samalla tehtiin tv-tuote ja markkinointistrategia, joilla pesis murtautui tv-kanavilla jopa lähes 500 000 katsojan lukuihin. Samalla pesis otti Veikkausliigan kiinni tapahtumiensa yleisömäärissä ja sai etenkin jalkapallojohtamisen näyttämään kivikautiselta.

Toisaalta erinomaista strategista osaamista, toisaalta paraatiesimerkki siitä, miten yhdellä yksittäisellä typeryydellä voidaan tuhota kaikki ja tappaa kasvun edellytykset vuosiksi – kuten tapahtui 90-luvun upean kehitystyön törmäyksessä sopupeliskandaaliin.

Toisaalta suomalaisen urheiluhistorian paras esimerkki siitä, miten koulujen liikunnanopetus voidaan kanavoida oman lajin tueksi. Toisaalta esimerkki siitä, miten juuri koulujen liikuntatunneilla saatiin iso osa usean peräkkäisen sukupolven suomalaisista vihaamaan lajia lopun ikänsä.

Toisaalta ehdoton edelläkävijä naisten ja tyttöjen tasa-arvoisessa kohtelussa, toisaalta jotakin ihan muuta.

Toisaalta aivan hämmästyttävän hyvin omilla paikkakunnillaan yleisöä keräävä laji, jonka merkitys omien seutujensa elinvoiman lisääjänä on erityisen suuri, toisaalta täydellinen kyvyttömyys saada lajia näkyviin valtakunnan päänäyttämöllä Helsingissä – eivätkä näytöt muissakaan kasvukeskuksissa erityisen hyvät ole.

Toisaalta, ja toisaalta. Sellainen kuva pesiksestä helposti muodostuu.

Satavuotisen historian erilaisia käänteitä voisi pyöritellä loputtomiin. Laji pursuaa kiehtovia yksityiskohtia, dramaattisia käänteitä. On räiskyviä urheilupersoonia, kiehtovan omaperäisiä seurakulttuureita, innovatiivista laji- ja seurajohtamista.

Mutta sivutetaanpa tässä yksityiskohdat. Yritetään nähdä kokonaisuus.

Suomen yhteiskunnallisin urheilumuoto

Kun joku asia täyttää 100 vuotta, on se jättänyt jälkeensä jonkin jäljen, jopa opetuksen. Mikä on pesäpallon opetus suomalaiselle urheilu- ja liikuntakulttuurille?

Pesiksen vuosisatainen olemassaolo voi olla yksityiskohtien tasolla ristiriitaista ja sekavaa, mutta lajijohtamisen kokonaisuudessa näkyy sittenkin varsin looginen ja rauhallinen peruslinja.

Aivan lajin syntyhetkistä lähtien lajiin on kuulunut ajatus siitä, että pesäpallo on olemassa jotakin muutakin tarkoitusta kuin pelkkää pelaamista varten. Vaikka itse pelissä keskitytään peliin, lajia ja sen johtamista on katsottava laajemmin – ja ymmärrettävä, ettei peli ole kestävästi mahdollista, ellei laji ymmärrä oman ympäristönsä tarpeita.

Koko idea omasta kansallisesta pallopelistä, joka keksimällä keksittiin ja nostettiin 1920-luvun vuosina urheilujärjestelmän satsausten kohteeksi, perustui ajatukseen hyödyllisyydestä. Pesiksen oli oltava merkityksellistä. Sen oli tehtävä itsestään yhteiskunnan palvelija, väline paremman Suomen rakentamiseksi – muuten sillä ei olisi ollut elämisen tilaa.

Ei pesis ikinä olisi voinut syrjäyttää jalkapalloa suojeluskuntien pelinä, ellei taustalla olisi ollut ideaa peliä isommista päämääristä.

Aluksi pesiksestä tehtiin resurssi maanpuolustuksen ja koulujen liikuntakasvatuksen taustavoimaksi. Samalla tuotettiin sotia edeltävien vuosikymmenten tärkeimmälle lajille, yleisurheilulle tukilaji, joka opetti heittämisen, hyppäämisen ja juoksemisen perusteita leikinomaisen pelin kautta, mutta ei muiden pelien tavoin uhannut viedä lahjakkuuksia ”väärään” lajiin.

Myöhemmin tämä alkuvuosien idea on päivittynyt ja muuttunut suomalaisuuden muutosten mukana moneen kertaan, mutta lähtökohta on säilynyt. Pesäpallon tehtävänä on edistää yhteiskunnassa kulloinkin tarvittavien taitojen ja valmiuksien kehittymistä.

Joskus ne taidot olivat maanpuolustustaitoja, sittemmin ovat korostuneet ryhmätoiminnan, sosiaalisen verkostoitumisen sekä fyysisen ja henkisen toimintakyvyn vahvistamisen päämäärät – sekä suomalaisten paikkakuntien elinvoimaisuuden ja niitä ympäröivän elinkeinoelämän kehittämisen tarpeet.

Muutoksen kärkkymisen taito

Pelkkä peli ei siis riitä. Ollakseen elävä osa suomalaisuutta, urheilun tulee tuottaa omalle toimintaympäristölleen hyötyä, sen pitää olla omalle toimintaympäristölleen tarpeellinen.

Pesiksen synnyn, kasvun ja yhä jatkuvan elinvoiman selittää tämä lajijohtamisen identiteettiin koko 100-vuotisen olemassaolon ajan kuulunut oivallus. Se on opettanut pesiksen olemaan yhteisönä hereillä siitä, mitä omassa ympäristössä tapahtuu – ja reagoimaan erilaisiin muutoksiin hyvissä ajoin, jopa ennakoiden.

Tätä kykyä on pitänyt olla niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin. On pitänyt koko ajan olla ymmärrys siitä, minkälaiset taustavoimat ja arvolataukset milloinkin nousevat ja laskevat – ja miten ne muutokset vaikuttavat pesiksen toimintaedellytyksiin.

Tätä ajattelutapaa muu urheilu on historiansa aikana heikosti edustanut. Suomalaisen urheilun perisynti on ollut kuvitelma omasta erityisyydestä, oman merkittävyyden itsestäänselvyydestä. On nähty, että yhteiskunnan tehtävä on auttaa urheilua, ei päinvastoin.

Pesiksessä ei tähän ylimielisyyteen ole varaa ollut.

Toki, toisinaan, tämä viisaus on unohtunut pesiksessäkin. Lajissa on nähty surullisiakin johtamisesimerkkejä, mutta isossa kuvassa, kokonaisuutena, pesiksentavassa johtaa urheilemista on kyllä kiihkottoman ja ennakkoluulottoman opiskelun paikka koko muulle suomalaiselle urheilulle.

Paikallisuus on voimaa

Kansallisen toimintakehyksen ohella pesiksen toimintatavassa on korostunut paikallisuuden voimavarojen ymmärtämisen voima.

Pesiksessä tiedostettiin muita lajeja aiemmin ja selkeämmin se, miten tärkeää on se, että urheilusysteemiä ymmärretään rakentaa alhaalta ylöspäin. Lajiliitto voi olla konsultti ja herättelijä, ylätason linjojen vetäjä, mutta aitoa dynamiikka ei voi synnyttää kestävästi kuin paikallisista lähtökohdista.

Ne lähtökohdat ovat Suomen kokoisessa urheilumaassa hyvin erilaiset. Kaikissa lajeissa. Se mikä toimii Pohjanmaalla, ei aina toimi Savossa. Se mikä toimii Oulussa, ei toimi Kiteellä. Sotkamon ja Vimpelin lähtökohdat ovat toiset.

Pienen maan pieni kansallispeli, mutta silti niin monta erilaista paikallista kulttuuria. Ei sellaista lajia kannata pakottaa kaikkialla samaan toimintamalliin. Ei se toimi, kun johdetaan vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa.

Suomen urheilujärjestelmä on monessa kohdassa jumiutunut hierarkkisiin ajatusmalleihin ja pyramidikaavioihin. Uskotaan keskittämisen ja keskusjohtoisuuden voimaan.

Pesäpallokaan ei tästä täysin vapaa ole ollut, mutta johtamisperinteen perusidea on opettanut sen, miten Suomi oikeasti toimii. Urheilusysteemi voi näyttää Helsingin keskustoimistossa linjakkaan keskusjohtoiselta, mutta oikeasti aito dynamiikka nousee paikallisuudesta. Suomi on vireiden paikallistodellisuuksien maa. Paikalliset ihmiset tekevät paikallisissa olosuhteissa paikallisia oivalluksia ja taikovat ympäristönsä monin tavoin puutteellisista lähtökohdista luovia toimintamalleja, joilla pienestä tulee suurta.

Näin urheilu toimii Suomessa lähes kaikissa lajeissa. Ymmärsi lajijohto sitä eli ei, näkyipä tämä asia urheilun julkisessa sanassa eli ei.

Pesiksessä paikallisuuksien erityispiirteet ovat aina olleet erityinen osa lajin identiteettiä. Se on saanut lajijohdonkin ymmärtämään asiassa piilevän voiman ja näkemään lajinsa keskusjohtoisen pyramidimallin sijasta erilaisten paikallisten toimintamallien tuottamana verkostona. Näin nähtiin jo silloin, kun sana ”verkosto” ei ollut vielä johtamiskonsulttien muotisanakirjassa.

Tämäkin on asia, jota muissa lajeissa herättiin miettimään paljon myöhemmin – jos on herätty vieläkään.

Jari Kupila

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehden numerossa 3/2022.