Pääkirjoitus: Tulevaisuus haltuun

Maailma, Suomi ja suomalaisen liikuntakulttuurin paikalliset toimintaympäristöt kulkevat kaikki kohti tulevaisuutta, jonka kohtaamiseen ei kannattaisi ajautua ilman ennakointia. Viime vuosina on mieliimme palautettu se tosiasia, että elämme koko ajan muuttuvassa ja yllätyksellisessä maailmassa, jossa mitään ei pidä erehtyä pitämään itsestään selvänä.

Se, että on koettu pandemiaa ja sotaa, ja sen seurauksena inflaatiota ja korkojen nousua, ei sinänsä ole maailman historiassa millään tavalla ihmeellistä. Silti taisimme kuitenkin täällä lintukodossa jo erehtyä tottumaan ajatukseen, jossa tulevaisuutta kohti edetään jotenkin automaattisesti parempaan vievien voimien kyydissä.

On herättävä siihen itsestäänselvyyteen, ettei elämässä lopulta ole mitään muuta pysyvä kuin muutos.

Se on hyvä herätys se. Tulevaisuus on asia, johon on viisainta valmistautua. Aina. Kaikkien. Kaikessa.

Se, että tulevaisuudessa odottaa monenlaista epävarmaa muutosvoimaa, voi tietysti huolestuttaa, mutta toisaalta muutos on aina myös mahdollisuus.

Ainakin toimijalle, joka aidosti pyrkii ennakolta hahmottamaan muutosvoimia ja -suuntia, ja niiden synnyttämiä tarpeita muuttaa omaa toimintaansa. Muutosvoimiin voi törmätä, mutta ne voi kanavoida myös omaksi voimaksi, oman tekemisen energiaksi.

Tulevaisuus pitää kohdata judosta tutulla taktiikalla. Ei syöksytä suin päin isompia voimia vastaan, vaan otetaan vahvemman vastustajan voima vastaan ja käännetään taitavilla ohjausliikkeillä oman suorituksen tueksi.

Tulevaisuutta ei voi voittaa, mutta sen kanssa voi liittoutua. Sen kanssa on siksi syytä käyttää järkeä, notkeaa, joustavaa ja kimmoisaa lähestymistapaa – pelitilanteeseen ei pidä syöksyä raivoisalla vimmalla taistellen, jääräpäisellä uholla heittäytyen.

Ennustaminen on mahdotonta, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö tulevaisuuteen voisi valmistautua.

Jos varmaa on kaiken epävarmuus, pitää epävarmuutta tutkia, ei kauhistella varmaan tappioon alistuen tai todellisuudelta silmät sulkien ja entisiin ajatuksiin, toimintamalleihin ja rakenteisiin tarrautuen.

Sitran yliasiamies Jyrki Katainen hahmottelee tässä lehdessä omasta näkökulmastaan tulevaisuutta, jota kohti maailma matkaa. Vastaavaa tehdään monissa muissakin organisaatioissa. Elämäntapaamme haastavat nyt niin isot muutosvoimat, että moni taho on havahtunut pohtimaan miten niiden voimien kanssa olisi viisainta toimia ja minkälaiseen 2030-lukuun olisi syytä valmistautua.Kaikessa tässä tulevaisuuspohdinnassa kuuluu kuitenkin oudon vähän liikuntakulttuurin ihmisten ääntä.

Kysymyksen siitä, miten liikunta- ja urheiluväki ottaa 2030-luvun haltuunsa, siis miten se hahmottaa uhkansa ja mahdollisuutensa ja sitä kautta muutostarpeensa, pitäisi nyt olla kaiken strategiatyön ja johtamispuheen ytimessä.

Pitäisi.

Tulevaisuus pitää tehdä ihan itse. On syytä kuunnella tutkimuslaitoksia ja muun yhteiskunnan päätöksiä ja linjauksia, mutta lopulta vastuu on kuitenkin omissa käsissä ja aivoissa.

Ei ole Sitran, poliitikkojen tai yritysjohtajien tehtävä määritellä sitä, mihin 2030-luvun Suomessa tarvitaan liikuntaa tai urheilua. Liikunnan ja urheilun on itse osattava rakentaa 2030-lukunsa siten, että sen tarpeellisuus tulee muulle yhteiskunnalle ilmeiseksi.

Mutta miten liikuntakulttuuri tätä tulevaisuutensa rakennustyötä oikeastaan tekee?

JARI KUPILA
jari.kupila(at)lts.fi

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehdessä 1/2023 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.