Pääkirjoitus: Olympiakomitea ja huippu-urheilu?

Urheilun arki on muuttunut, mutta asenteet muuttuvat hitaasti. Vaikka huippu-urheilumme on tehnyt 2000-luvulla uusia aluevaltauksia, mielikuvissa on mennyt heikosti, koska olympialaisissa on mennyt heikosti. F1- tai rallikuskit, daviscupit, NBA-koris, NHL-lätkä tai edes suomalaisen nousu Bundesliigan parhaaksi maalivahdiksi ja mestarijoukkueen kapteeniksi, eivät mielikuviin huippu-urheilun tilasta koko painollaan ole vaikuttaneet.

Asenteita kuvaa se, että vielä 2000-luvun järjestömyllerryksissäkin urheilu, ja samalla liikunta, organisoitiin ikään kuin Olympiakomitean johdettavaksi.

Kun OK:n johto puhuu yhteiskunnalle, se puhuu koko urheilu- ja liikuntakulttuurin edustajana. Viime aikoina OK on muuttunut edunvalvontatyössään aktiivisemmaksi, mikä on hyvä asia. Samalla se on kuitenkin lisännyt myös hämmennystä, niin urheilun ja liikunnan omissa porukoissa, kuin myös lobbauspuheiden kohteissa.

Edunvalvonnan agendassa tuntuu olevan terästämisen tarpeita. Nyt puhe jättää kuulijansa epätietoiseksi siitä, että mitä komitea haluaa, tarjoaa ja esittää. Esiintymisiä kehutaan fiksuiksi, mutta mikä varsinainen fokus lopulta on, jää ilmaan.

Miksi Olympiakomitea puhuu niistä asioista mistä se puhuu? Mitä se lopulta tavoittelee? Millä mandaatilla se ylipäänsä puhuu? Ja miksi se puhuu nykyisin niin vähän huippu-urheilusta?

OK:n johdon ulostulo valtion liikuntabudjetin leikkauksista konkretisoi asetelmaa. Tietoa siitä, ettei järjestöavustuksia – siis myös OK:n rahoitusta – leikata, tervehdittiin iloisina. Riemua ei rajoittanut se, että tämä arvovalinta tarkoittaa leikkauksia moneen arjen konkreettiseen asiaan.

Eri tahojen todellisia motiiveja, arvoja ja tavoitteita on turha määritellä juhlapuheista. Ne tulevat esiin vain tekojen kautta. OK:n kohdalla näyttää nyt siltä, että järjestöavustusten turvaaminen on nyt keskiössä.

Urheilun ja liikunnan yhteiskuntasuhteista käytävää keskustelua hallitsee liian vahvasti se, mitä valtion liikuntabudjetille tapahtuu. Vaikka valtio on OK:n oman talouden tukipilari, urheilun ja liikunnan arjessa valtion rooli on toissijainen.

Kunnat ovat valtiota tärkeämpi resurssi. Samoin ovat yritykset sekä tavalliset kansalaiset. Olipa kyse huippu-urheilun tai liikuntaharrastusten edistämisestä, edunvalvonnan tärkein kohde tulisikin olla tavallisten liikkujien, kuntien päättäjien sekä yritysten maksuhalukkuuden ja -kyvykkyyden lisääminen, ei valtion liikuntabudjetti.

Jos olympiakomitea on tärkein edunvalvoja ja tärkein puhuja yhteiskunnan suuntaan, olisi puheiden kärki suunnattava siihen, miten julkisen vallan päätöksenteko lisää tai vähentää kuntien, yritysten ja tavallisten kansalaisten kykyä rahoittaa urheilua ja liikettä – ei huokailtava helpotusta itselle tärkeän järjestöavustuspotin säilymisestä.

Ja toisinpäin, samalla kun huomioidaan maksajien maksukykyyn vaikuttava päätöksenteko, pitää tärkeimmän edunvalvojan koko ajan etsiä uusia tapoja tarjota urheilua ja liikuntaa kansalaisille, yrityksille ja kuntapäättäjille järkevänä ja tuottavana sijoituskohteena – ei tukialmujen kerjäläisenä.

Jari Kupila
jari.kupila(at)lts.fi

Artikkeli on julkaistu Liikunta & Tiede -lehdessä 3/2024 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.