Ostakaa liikuntaa, ostakaa!

Yhdysvaltalaisista liki neljänneksellä on kuntosalijäsenyys. Meillä ei olla ihan näin pitkällä, mutta monen arkea yritysten tuottaman liikunnan kuluttaminen on. Mielikuvien tasolla kaupalliset palvelut vaikuttavat liikuntakulttuuriin myös laajemmin. Terveen ja hyväkuntoisen näköiset ihmiset pursuvat energiaa mainoksissa.

Aika paljon olen itsekin käyttänyt erilaisia yritysten liikuntaa liippaavia palveluita. Kylpylöissä ja vesipuistoissa tuli käytyä, kun lapset olivat pieniä. Jonkin verran käyntejä sisäleikkipuistoissakin kertyi. Keilaillut olen poikieni kanssa silloin tällöin. Saleille tutustumisen aloitin 1990-luvun lopulla, kun harjoittelin Tukholman maratonille. Juoksumatolla vierähti tunti jos toinenkin.

Viime aikoina olen uskaltautunut jopa ryhmäliikunnan pariin. En sentään rytmilliseen sellaiseen, vaan jumppaamaan. Ohjattu liikunta on palvelupainotteiseen markkinatalouteen hyvin soveltuva tuote. Siihen sisältyy lupaus muutoksesta, joka herättää olotilaansa tyytymättömän ihmisen mielessä toiveen.

Liikuntapalvelutuotteet kutkuttelevat usein kuluttajan huonoa omaatuntoa. Meitä on valistettu istumisen tappavuudesta ja liikkumattomuuden vaaroista. Tunnilla liikuttamisvastuun saa siirrettyä ohjaajalle, joka johtaa treeniä kuin vanhan ajan työnjohtaja. Ehkä monet meistä haluavat myös heittäytyä käskettäväksi itseohjautuvuutta korostavan työelämän vastapainoksi. Tai sitten salikäynti on muutenkin suorituskeskeisen elämän yksi eteenpäin piiskaava osa. Ihminen toimii kuin armeijassa – itse itseään komentaen.

Maukka Perusjätkä julisti 1980-luvulla ”vaatteet on mun aatteet”. Voi sanoa, että tämä on pätenyt liikkujiinkin noista ajoista. Vaatteet ja välineet tekevät liikkujan. Kun liikuskeluni oli innokkainta, niin lenkkitossujen, pyörän ja suksien piti olla, jos ei ihan huippuluokkaa, niin paremmasta päästä. Nyt riittää paljon vähempi. Yli 20 vuotta sitten ostetuilla suksilla pystyy hiihtelemään vähiksi käyneet hiihtokilometrit. Monot tosin uhkaavat hajota, mikä saattaa pakottaa jossain vaiheessa suksiostoksille. SNS-monoja ei oikein enää ole saatavilla. No, jotain uuttakin on pitänyt hankkia. Maalivahdin housut, hanskat ja tekonurmikengät ovat tarpeen, kun yrittää torjua höntsäfutiksessa palloja.

Ja onhan liikunta eräänlainen aate tai ainakin uskomusten kokoelma monille. Identiteetti rakentuu useilla ihmisillä järjestelmällisen liikunnan ympärille. Kuntosali on joillekin 2020-luvun kirkko, jossa suoritetaan päivittäiset rituaalit. Meitä myös sysitään liikunta-aatteen autuaaksi tekevälle tielle. Suomi on saatava liikkeelle, jotta kestävyysvajeemme ei repeä mahdottomaksi.

Liikuntamatkailua olen harrastanut oikeastaan aika paljon. Se tavallisinkin, kaveriporukan maaliskuinen hiihtoreissu Lappiin, on tullut koettu toistakymmentä kertaa. Levin, Oloksen, Pyhän, Saariselän ja Ylläksen ladut tulivat tutuiksi. Rinteessä en noilla reissuilla käynyt – enkä ole laskettelua ylipäätään kokeillut kuin kerran Sipoon Talmassa. Huvielämäänkin tuli Lapissa otettua tuntumaa, mutta pääosassa oli kuitenkin hiihto. Aika totisesta kilpakuntoilusta oli kyse, kun suuntasin Tukholman maratonille tai Tarton hiihtomaratonille.

Pyörän selässä olen liikkunut Suomen lisäksi Andorrassa, Espanjassa, Itävallassa, Kroatiassa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa, Tšekissä, Slovakiassa, Sloveniassa, Unkarissa ja Virossa. Vaeltanut olen kerran Lapissa ja liki kolme viikkoa Alaskassa kesällä 1990. Cessna vei kolme nuorta miestä kukkulan kupeeseen tehdylle kiitoradalle. Kuljeskelimme ihmisten ilmoille halki asuttamattoman erämaan.

Muutenkin matkoilla on kertynyt aika monta askelta. Interrail-matkoilla askelia tuli pakosta, vaikka niitä ei liikuntamatkoina ajatellutkaan. Sama koskee kaupunkilomia, joilla olen liikuskellut mielelläni kävellen. Sekin on koettu, että Madeiran levadat ovat erinomaisia päiväkohteita.

Niinhän se on, että keskiluokkainen matkojaan luettelee. Reissujen muisteleminen paljastaa paljon ajattelustamme ja elämäntavastamme. Matkasta tulee hyväksyttävämpi, kun sillä on toimelias.

Mitä muuta liikuntakuluttamisesta on jäänyt kuin pienentynyt pankkitilin saldo? Osallistumismitaleita on kertynyt aikamoinen määrä, samoin eri juoksutapahtumien paitoja, joita voisi käyttää, jos ne mahtuisivat päälle. Urheiluvaatteita olen ostanut liikaa, sen huomasin vaatekaappia järjestäessäni. Kun on muka halvalla saanut, niin on pitänyt ostaa.

Voittopuolisesti liikuntakuluttamisen pohjalle rakentuneet kokemukset ovat olleet hyvia. Ainakin monenlaisia muistoja on kertynyt. Kuntokin on kohentunut monta kertaa – ja repsahtanut yhtä monesti.

Kevennyksenä muistelen elämäni kalleinta kuntosalikäyntiä. Hankin uudenvuodenaattona 2020 vanhentumassa olleilla virikeseteleillä puolen vuoden kuntosalikortin. Sali oli alkuvuodesta 2021 koronarajoituksin auki ja ajattelin aloittaa salikäynnit. FC Kontun jalkapallohalli oli kuitenkin rajoitusten vuoksi kiinni ja intouduin kolaamaan lähes päivittäin Kurkimäen kenttää, jotta juniorit pääsisivät harjoittelemaan. Salikerrat jäivät yhteen, kun liikuntaa kertyi ihan tarpeeksi lunta liikutellessa.

Älysin laittaa kortin jäähylle, mutta salilla jäi lopulta käymättä, kun avioero vei energian. Näinhän taitaa osalle työnantajilta saatavista liikuntaeduista muutenkin tapahtua. Liikunta jää syystä tai toisesta aikeeksi. Opinko mitään? Ainakin sen, että jätin välillä edut ottamatta, kun tiesin niiden jäävän käyttämättä. Sittemmin olen etuja taas hyödyntänyt.

Jouko Kokkonen
toimituspäällikkö

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.