Onko urheilumenestyksen tavoittelu hintansa arvoista?

Blogisarja liikunnasta ja urheilusta: osa 2/4

Urheilujohtajat tuovat usein esiin, miten suomalaisista 60–70 prosenttia pitää huippu-urheilumenestystä tärkeänä. Kyselyissä tunnetusti saadaan usein se vastaus mikä halutaan. Olen jo vuosia epäillyt, että suomalaisten keskuudessa on melko suuri yksimielisyys niistä asioita, joita koemme tärkeiksi ja jopa välttämättömiksi kattaa verovaroin. Sama koskee asioita, jotka eivät ole niin välttämättömiä, mutta joita voidaan tukea, jos rahaa on. 

Päättäjillä näyttää olevan hankaluuksia tunnistaa nämä asiat. Olenkin ehdottanut, että asia pitäisi selvittää kunnon tutkimuksella. Kansalaisille listattaisiin erilaisia asioita, kuten terveydenhoito, koulutus, mielenterveyspalvelut, kirjastot, maanpuolustus, lasten ja nuorten liikunta ja huippu-urheilu(menestys), joista he saisivat tehdä oman prioriteettilistan. Tämä helpottaisi päätöksentekoa yhteisten rahojen käytöstä. 

Ylen teettämä, toukokuussa 2024 julkaistu Pelot ja haaveet 2024 -tutkimus antaa onneksi jotain osviittaa. Sen mukaan suomalaisille kaikista tärkeintä on puolison, lasten ja läheisten terveys, joka on omaakin terveyttä tärkeämpi. Huippu-urheilumenestys ei noussut huolenaiheena esiin vastauksissa. (Yle selvitti suomalaisten pelkoja ja haaveita – tyytyväisyys demokratian toimivuuteen on laskenut rajusti) Huolta urheilumenestyksestä tai menestymättömyydestä kantanee lähinnä Suomen urheilueliitti. 

Alankomaissa urheilu on viihdettä ja menestys plussaa

Esimerkiksi alankomaalaiset pitävät urheilumenestystä itsessään vähämerkityksellisenä. Olin vuosia sitten eräässä huippu-urheiluseminaarissa Helsingissä, jossa Huippu-urheilun instituutti KIHU:n tutkija painotti kontrastia juuri suomalaisten ja alankomaalaisten välillä. Suomessa tilanne oli hänestä erinomainen, mutta Alankomaissa oli vielä tehtävää, että urheilun arvostusta saataisiin nostettua. Ihmettelin tutkijan sisäänrakennettua oletusta ja arvotusta ”sopivasta” ja ”hyvästä” tilanteesta. Itse mietin, että lukemat osoittavat, että alankomaalaiset ovat juuri niin fiksuja kuin olen heitä oppinut ymmärtämään.

Olin Alankomaissa töissä vuosina 2012–2014, ja toimin siellä edelleen vierailevana tutkijana, joten tunnen heidän ajattelumaisemaansa. Maassa suhtaudutaan viisaasti huippu-urheiluun: se on heille hyvää viihdettä ja urheilumenestys on mukavaa plussaa, kunhan muut asiat ovat ensin kunnossa. Jalkapallo on tärkeää, mutta ei silti kovin tärkeää. Esimerkiksi Qatarin jalkapallon MM-kisojen aikaan monet alankomaalaiset jättivät ne protestiksi katsomatta. Alankomaiden joukkueen päävalmentaja totesi, että päätös on oikea ja erittäin perusteltu. 

Hyvin hoidettu talous antaa myös liikkumavaraa tukea (huippu)-urheilua, joka on monessa lajissa silkkaa bisnestä. Alankomaalaisilla on myös tutkitusti hyvä näppituntuma urheilijoiden menestyksen vaikutuksesta väestön liikuttamiseen. Vain 14 prosenttia heistä uskoo urheilusaavutusten saavan ihmiset liikkumaan. Suomalaisista 48 prosentista uskoo esikuvavaikutuksen tehoon. (Jarmo Mäkinen, suomalaisten huippu-urheilukäsitykset kansainvälisessä vertailussa: Onko Suomi sittenkin urheiluhullujen maa? Liikunta & Tiede 5/2017.)

Vuoden 2022 alussa julkaistiin tutkimus huippu-urheilun tuesta eri valtioissa. Monet maat satsaavat absoluuttisesti Suomea enemmän huippu-urheiluun, mutta Suomi on silti yksi tehottomimmista huippu-urheilumaista. Yhden kesäolympiamitalin hinta oli vuoden 2021 kisoissa Tokiossa Suomessa 52,6 miljoonaa euroa, kun esimerkiksi Ruotsissa se on 7,7 miljoonaa euroa. Jos mukaan otetaan vuoden 2018 talviolympialaiset, niin hinta putoaa Suomella 13,2 miljoonaan ja Ruotsilla 3,0 miljoonaan. (Atte Husu, Suomi tuplasi huippu-urheilun rahoituksen kymmenessä vuodessa, mutta menestystä ei tullut – olympiamitali maksaa 13,1 miljoonaa euroa julkista rahaa.) Jokainen voi itse miettiä, ovatko panostukset tuottavia.

Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana Suomi on tuplannut panostuksensa huippu-urheiluun, mutta menestys ei ole seurannut perässä. Suomen valtion huippu-urheilumenot vuonna 2020 olivat 29,05 miljoonaa euroa ja Ruotsilla 18,3 miljoonaa euroa. Ruotsi käyttää enemmän rahaa kansanterveyteen ja liikuntaan. Alankomaat panostaa on absoluuttisesti enemmän (73,78 M€/2020), mutta toisaalta olympiamitaleitakin kertyi 56 kappaletta, 5,2 miljoonan euroa per mitali ”hyötysuhteella”.

Alankomaiden jälkeen olin töissä Australiassa, joka on kuuluisa huippu-urheilupanostuksistaan ja -menestyksestään, Uuden-Seelannin tapaan. Toimintaa siellä nähneenä asiaa ei tarvitse ihmetellä: esimerkiksi lasten uimakouluissa oli yksi erittäin laadukasta ja yksilöllisiä harjoitteita teetättänyt valmentaja kahta nelivuotiasta uimaria kohden. Toisaalta maassa on mm. luonnonrikkauksien ja koulutusviennin ansiosta rahaa kuin roskaa. Sitten vuoden 1991 talouskasvu on käynyt lievästi miinuksella vain koronapandemian alkaessa vuonna 2020.  

Pohjolan liikkuvin urheilukansa – Norja

Suomessa tehtiin joitakin vuosia sitten isoja organisaatiouudistuksia liikunnan saralla. Kaikki viisaus keskitettiin Olympiakomiteaan ja Suomesta piti tulla pohjoismaiden menestyvin ja liikkuvin kansa. Jaloja ja hienoja tavoitteita, mutta mitä tulokset kertovat? Vuosi 2022 oli supermenestysvuosi etenkin hiihdossa harjoittelun ja välinehuollon mennessä nappiin Pekingin olympialaisissa. Myös jääkiekkojoukkue voitti sekä olympiakultaa että maailmanmestaruuden. Mikko Rantanen ja Artturi Lehkonen voittivat Stanley Cupin NHL:ssä. Topi Raitanen ja Wilma Murto toivat mestaruudet ja Kristiina Mäkelä hopean yleisurheilun EM-kilpailuissa. Sen jälkeen onkin palattu vanhaan totuttuun. Esimerkiksi vuonna 2023 kaikkien lumilajien maailmanmestaruuskilpailuissa Norja sai 52 mitalia, Ruotsi 26 mitalia ja Suomi 2 mitalia. Pariisin olympialaisten mitalittomuus on tuoreessa muistissa.

Mitä väestön liikkumiseen tulee, niin lasten ja nuorten kunnon on etenkin maaseuduilla uutisoitu olevan niin heikko, että se haittaa jo normaalielämää. Eikä aikuisten tilanne ole yhtään kehuttavampi. Liikuntaa ja urheilua seuraaville aikoinaan lausutut mahtipontiset tavoitteet eivät toimineet edes hyvänä vitsinä, ja nyt ne onkin vaiettu kuoliaiksi vähin äänin. UKK-instituutin johtaja ja kuusissa olympialaisissa Suomen joukkueen lääkärinä toiminut Tommi Vasankari kertoi erään urheilujohtajan sanoneen tavoitteiden lanseeraustilaisuudessa hänelle, että ”älä naura”, kun oli havainnut hymynkareen Tommin huulilla.

Suomalaiset pärjäävät edelleen hyvin globaalisti marginaalisissa lajeissa, kuten maastohiihdossa. Mutta niin tekee myös Norja, eikä vain hiihdossa. Väkiluvultaan (5,5 miljoonaa) ja sitä myöten lahjakkuuspotentiaaliltaan yhtä suuri Norja on kerännyt esimerkiksi talviolympialaisista tähän mennessä 405 mitalia (148–133–124). Tilaston kakkospaikalla on 330 miljoonan ihmisen Yhdysvallat 330 mitalillaan. Suomen saldo on 175 mitalia (45–65–65), mikä on vain hieman enemmän kuin Norjan 129 maastohiihtomitalia. 

Norjan valmennusjärjestelmän laatu ja maanlaajuinen kattavuus sekä lajienvälinen tietojenvaihto ovat ylivertaisia Suomeen verrattuna. Mutta ovat norjalaisillakin olleet mustat hetkensä. Calgaryn talviolympialaisissa vuonna 1988 he jäivät ilman kultamitalia ja saivat yhteensä vain viisi mitalia. Suomen joukkue saavutti seitsemän mitalia (4–1–2). Norjalaisille tulos oli katastrofi, sillä Norja ei aiemmin ollut jäänyt koskaan kultamitalitta talviolympiakisoissa. ”Menestymättömyys” aiheutti Norjassa maansurun, minkä jälkeen maassa tehtiin organisaatio- ja muita uudistuksia, joista voi lukea tarkemmin esimerkiksi Bjørge Stensbølin kirjasta Makten og aeren – i toppiddrettens kulisser. Stensbøl oli Norjan olympiatoppenin huippu-urheilun päällikkö 1990-luvulla. 

Ehkä ihailtavinta on kuitenkin se, että Norjassa kansalaiset saavat jo äidinmaidossa liikunnallisuustartunnan, joka säilyy läpi elämän. Norja nojaa kaikessa järjestelmätason toiminnassaan, kuten lasten ja nuorten liikunnassa ja harjoittelussa, tutkittuun tietoon. Siihen kuuluu mm. liikunta- ja harjoittelutoiminta, jossa kaikki nuoret pysyvät mukana, eivätkä vain parhaiten jaksavat ja pärjäävät. Kirjoitin aiheesta kattavammin viime syksynä pääkirjoituksen Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports -lehteen syksyllä 2023. (Exercise training and physical activity in children: Hard interval training or low hanging fruits to ensure normal growth and maturation for the sake of lifelong physical activity? Maksullinen, kirjoituksen saa tarvittaessa kirjoittajalta.)

Panostukset kasvaneet Suomessa

Valtio on kymmenessä vuodessa tuplannut suorat panostukset huippu-urheiluun ja kokonaissumma on tällä hetkellä runsaat 25 miljoonaa euroa vuodessa. Valtion tuki Olympiakomitealle menestyksen mahdollistamiseen on noin 6,7 miljoonaa, Hiihtoliitolle 1,0 miljoona euroa ja mm. KIHU:lle 1,8 miljoonaa vuodessa. Lisäksi Olympiakomitea saa vuosittain seitsemän miljoonaa erityistä tehostamistukea, joka ei sisälly sen tuloslaskelmaan.

Urheiluakatemiat ja valmennuskeskustoiminta saavat myös mm. 4,2 miljoonaa kehittämisavustuksia. Tämän lisäksi valtio rahoittaa 8,5 miljoonalla vuodessa liikuntatieteellisiä yhdistyksiä kuten liikuntalääketieteen keskuksia, jotka kuuluvat myös vahvasti huippu-urheilun tukiverkostoon.

Liikuntaa edistäville lajiliitoille ja järjestöille valtio jakoi vuonna 2021 OKM:n kautta 45 miljoonaa euroa. Koko liikuntakentälle valtio on suunnannut vuosittain 164–217 miljoonaa vuosina 2017–2021. Suurin summa on vuodelta 2021, jolloin valtio jakoi varsinaisilta liikuntamomenteilta 142 M€ ja muilta momenteilta 75 M€. Suurimmat muilta momenteilta myönnetyt summat suuntautuivat Olympiastadionin perusparannus- ja uudistamishankkeeseen (38 M€) ja korona-avustuksiin (18,5 M€). (Liikuntatoimi tilastojen valossa 2021.)

Lisäksi päälle tulee vielä toinen mokoma eri tavoin liikuntaa hyödyttävää rahoitusta (n. 160 miljoonaa) muista ministeriöistä (Timo Ala-Vähälä, Jari Lämsä, Jarmo Mäkinen & Sanna Pusa, Liikunnan talous Suomessa vuonna 2018). Yle-veron tuotosta osa ohjautuu urheiluun ja lajiliitoille, kun sillä maksetaan lähetysoikeuksista. 

Tämän lisäksi kuntien tuki on tärkeä huippu-urheilua ajatellen, sillä mm. monet harjoituspaikat mahdollistuvat niiden toteuttamisen. OKM:n rahoittaman selvityksen mukaan kuntien liikuntatuki onkin viisinkertainen valtion rahoitukseen nähden. Saman selvityksen mukaan valtio on itse asiassa liikunnan taloudessa nettohyödynsaaja.

Valtion tuki liikunnalle ja urheilulle pyörii kuitenkin suurelta osin velkarahalla, sillä Suomi lainaa vuosittain miljardeja lainaa pitääkseen yllä status quon. Jopa presidentti Sauli Niinistö on usein huomauttanut, että Suomi ylläpitää väkisin velkarahalla elintasoa, jota ei ole toiminnalla ansaittu. Suomessa on jo vuosia huudettu lisää rahaa huippu-urheiluun, mikä on toteutunutkin. Ajattelevatko huippu-urheilumenestystä janoavat urheilujohtajat koskaan sen Suomelle tuottamaa lisäarvoa? Vai onko tärkeintä vain rahan haaliminen harvojen urheilijoiden menestymisen mahdollistamiseksi? Menestys tuo urheilijoille yleensä taloudellista hyvää, mutta hyötyykö tavallinen suomalainen mitaleista? 

Toisaalta on hyvä, että fyysisesti lahjakkaat ihmiset saavat toteuttaa itseään taiteilijoiden, kirjailijoiden ja muusikoiden tapaan ja kilpailla paremmuudestaan. Urheilun seuraaminen voi tuoda elämyksiä kansalaisille siinä missä esimerkiksi musiikki. Huippu-urheilussa tavoitellaan myös ihmiskunnan suorituskyvyn huippua, mikä auttaa meitä ymmärtämään mm. ihmisen fysiologiaa entistä paremmin. 

Itsekin seuraan urheilua, joskin huomattavasti vähemmän kuin ennen. Perimmäinen kysymys onkin, miten urheilu tulisi rahoittaa. Ja mihin liikuntarahoitus tulisi yhteisistä varoista suunnata, kun rahat eivät riitä edes välttämättömyyksistä huolehtimiseen. Jatkan aiheesta blogisarjan seuraavassa osassa.

 

Ilkka Heinonen

Ilkka Heinonen on Turun yliopiston liikuntavaikutusten, erityisesti liikuntalääketieteen ja -fysiologian, akatemiatutkija ja dosentti Valtakunnallisessa PET-keskuksessa sekä liikunnan ja urheilun vapaaehtoistoimija.

Kuva: Turun yliopisto