Miten rakenteet vaikuttavat ihmisten liikkumiseen?

Ensimmäisessä kirjoituksessani (Liikunta & Tiede -lehdessä 3/2021, linkki artikkeliin) avasin vähän liikuntakulttuurin ja -politiikan rakenteita, joita toisessa kirjoituksessani (linkki blogitekstiin) hiukan syvensin. Painopiste ensimmäisessä oli kahden käsitteen (intersektionaalisuuden ja rakenteen) esittelyssä. Toisessa kohdistin katseeni siihen, mitkä taustatekijät vaikuttavat siihen, liikkuvatko ihmiset vai eivät.

Tiedämme siis nyt, mitkä taustatekijät vaikuttavat liikkumiseemme ja ehkä tunnistamme senkin, miten ne omaan liikkumiseemme voivat vaikuttaa. Tämä siis yksilötasolla.

Nyt kuitenkin puhutaan rakenteista ja silloin puhutaan myös politiikasta. Olen kuvannut nykyistä liikuntapolitiikkaa ”allardtilaiseksi” mahdollisuuksien tasa-arvoa hyväksi käyttäväksi voimaksi. Se on ollut tasa-arvoisten mahdollisuuksien rakentamista eli lähinnä liikuntapaikkoja ja neutraalisti – samoilla kriteereillä – jaettuja avustuksia organisaatioille. Itse liikuttaminen on jätetty kolmannelle sektorille eli urheiluseuroilla tai ihmisten omalle vastuulle.

Se ei selvästikään ole ollut riittävää muille kuin aktiivisesti urheiluseuroissa liikkuville lapsille ja nuorille sekä aktiivisesti liikkuville aikuisille ja senioreille. Heitäkin on nykyään vähemmän kuin vaikkapa 2000-luvun alussa.

Huolissaan pitää kuitenkin olla eniten heistä, jotka liikkuvat todella vähän tai eivät ollenkaan. Tutkimuksissa tähän ryhmään kuuluvia on 15–35 prosenttia, vaikka terveytensä kannalta riittävästi liikkuvia on eri ikäryhmissä korkeimmillaan noin kolmannes ikäryhmästä. Tästähän voisi päätellä, että pitäisi olla huolissaan reilusti yli puolesta meistä kaikista. Itse asiassa näin ehkä kannattaisi liikuntapolitiikan näkökulmasta ollakin, koska liikuntapolitiikan vaikutusmahdollisuudet ovat tulevaisuudessakin siinä, että kehitetään keinoja, jotka kohdistuvat suureen osaan tietystä populaatiosta, johon voimme yhteiskuntapoliittisin toimin vaikuttaa.

Yhteiskunnan mahdollisuudet liikuttaa saavutettu

Väestötasoinen vaikuttaminen on käsittääkseni saavuttanut rajansa jo aikaa sitten. Liikuntapaikat ovat jo todella hyviä, eivätkä sadoilla tai tuhansilla projekteilla kehitellyt hyvät käytännöt ole juurtuneet sellaisiksi toimintamalleiksi, joilla olisi saatu merkittäviä tuloksia liikkumisen edistämisessä. Paljon kehuttu Liikkuva koulu -ohjelmakaan ei ole saanut koululaisia liikkumaan lisää, vaikka kaikenlaista muuta ”liikuntapoliittisestikin” merkittävää on monien mielestä saatu aikaiseksi eli lähinnä sitä, mitä muutenkin tehdään paljon eli liikuntapaikkoja ja -välineitä koulujenkin pihoille.

Jos katsoo Tilastokeskuksen vapaa-aikatilastoja, niin näyttäisi siltä, että Voimaa vanhuuteen -ohjelma olisi onnistunut lisäämään yli 75-vuotiaiden liikkumista. Toki kyse on myös monen muun toimijan tekemästä työstä, jolla on saatu lavennettua senioreiden liikunnan repertuaaria myös voimaharjoitteluun ja osin sellaisiinkin muotoihin, joita ei ennen ajateltu iäkkäiden liikkumiseksi. Toki pallopelejä tai muitakaan miehille enemmän suunnattuja liikuntamuotoja ei ohjelmasta vielä löydy.

Onnistumisen taustalla voi olla sekin, että kyse ei ole ollutkaan vain siitä, että rakennetaan resursseja. Ohjelmassa on rakennettu sosiaalisia yhteisöjä, tuotettu kohdistettua materiaalia ja pystytetty rakenteita eli toimijoiden verkostoja, jotka ovat ottaneet vastuuta iäkkäiden liikkumisesta. Näitä ovat olleet sekä kunnat että ensimmäisen ja kolmannen sektorin monet toimijat, kuten palvelutaloyhdistykset tai -yritykset. Joku voi toki sanoa, että nykyseniorit ovat eläneet aikakauden, joka on ollut liikkumiselle suotuisaa oikeastaan koko heidän elämänsä ajan. Siitäkin voisi siis ottaa oppia.

Sote-uudistus ja liikuntarahoituksen muutos: suuri liikuntapoliittinen mahdollisuus

Lähitulevaisuudessa liikkumiseen ja liikunnan harrastamiseen valtakunnallisesti kaksi selvästi eniten vaikuttavinta rakenteellista uudistusta ovat:

1. Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden uudistus (sote).
2. Valtion liikuntarahoituksen siirtyminen ainakin osittain verovaroin hoidettavaksi.

Ne ovat suuria mahdollisuuksia, jotka liikuntapolitiikassa on kaiketi ajateltu uhkina. ”Kaiketi” viittaa siihen, että eihän näistä ole mitään rakentavaa keskustelua julkisuudessa käyty ajatellen liikuntapolitiikkaa. Jälkimmäiseen asiaanhan eli Veikkauksen rahoitukseen suhtauduttiin kuin tabuun ja ensimmäiseen keskusteluun ei kai liikuntapoliittisilla toimijoilla ole ollut ”rahkeitakaan”.

Rakenteellisesti näissä kummassakin tapahtuu merkittäviä siirtymiä sekä päätöksenteon, valmistelun että rahoituksen osalta. Maakunnille siirtyy iso osa kuntien rahoituksesta ja merkittävä osa päätöksenteosta (tätä kirjoitettaessa lopullista päätöstä ei ole tehty, mutta oletus on, että näin käy). Joissakin kunnissa sote on vienyt reilusti yli puolet kuntien menoista ja verotuloista tai valtion tuesta. Jäävätkö liikunta-asiat kuntiin vai ottaako maakunta niistä myös vastuun, on iso kysymys. Ainut järkevä vastaus on sekä että ja kiinnostavinta tietysti on, mikä on maakuntien rooli väestön liikuttamisessa.

Jos tutkimuksia uskoisi, niin väestön terveydestä ja hyvinvoinnista vastaavalla ”rakenteella” (hyvinvointialue eli tässä kirjoituksessa maakunta) tulisi olla päävastuu varsinkin terveytensä kannalta liian vähän liikkuvien liikkumisesta, koska se on melko suorassa suhteessa terveyteen/sairauteen ja sitä kautta terveyskuluihin, joista maakuntien juuri pitäisi olla erityisen tarkkana. Koko uudistushan perustuu siihen, että terveysmenoja voidaan näin leikata, jos ei vähentää.

Itse en kyllä ole sote-uudistuksen yhteydessä montaa kertaa törmännyt tähän asiaan, joka kaiken muunkinlaisen aktiivisuuden lisäämisen kanssa on tutkimusten ja terveen järjen mukaan se ainut mielekäs, poliittisesti mahdollinen ja kustannustehokas tapa vähentää väestön aiheuttamia sairauskuluja. Ymmärrän toki hyvin sen, että sosiaali- ja terveyspolitiikassa liikutellaan sellaisia mannerlaattoja eli eri toimijoiden (julkisten, yksityisten, kolmannen sektorin ja yhteiskuntapoliittisten muiden toimijoiden) välisiä suhteita, ettei se itse asia eli ihmisten terveenä pitäminen oikein jaksa innostaa tappelemaan.

Minkä roolin maakunnat saavat liikkumisen lisäämisessä?

Tosiasia kuitenkin on, että sote-uudistuksen mukana väestön liikkumiseenkin vaikuttava merkittävä yhteiskunnallinen kokonaisrakenne tulee olemaan erilainen kuin nyt. Lähtökohtana pitäisi olla läheisyysperiaate eli se, että kunnilla olisi edelleenkin suurin vastuu ja resurssit hoitaa väestön liikuttamista. Voi olla, että joissakin kunnissa tilanne paraneekin nykyisestä, kun kunnan kontolta lähtee todella suuri pala sote-uudistuksen myötä. Kysymys kuitenkin on, voisiko maakunnalla olla merkittävä rooli liikkumisen lisäämisessä ja resurssien antajana?

Maakuntienhan uskotaan tai toivotaan toimivan niin, että sairauskulut vähenevät ja terveyden tasa-arvo paranee. Toisaalta täytynee ajatella, että kunnatkin pitävät asukkaistaan huolta niin, etteivät ne vaan kaada ongelmiaan maakunnan hoidettaviksi ja maksettaviksi. Pahimmillaan voi käydä niinkin, että väestön liikuttaminen tippuu kummankin rakenteen väliin ”ei kenenkään maalle”, jossa aikuisväestön aktiivinen liikuttaminen on toki ollut tähänkin asti, jos totta puhutaan.

Mutta voisiko ajatella, että ”maakuntasarjaan” perustettaisiin oma ”liikuttamisjoukkue”, joka kokoaisi kuntien ”seurat” omaan liigaan, joka tuottaisi maakunnalle ”liikuttamistoimintaa ja -palveluita”?

Itse olen ehdottanut kolmannen sektorin ”poolia”, joka operoisi maakunnan tai sen osan alueella vastaten juuri vaikeimmin liikutettavien liikuttamisesta. Itse asiassa toivoin pooliin kaikkia eri sektoreiden toimijoita, koska ei liikunta mikään ainut lääke ole, jos on lääke ollenkaan. Mukana toki voi olla yksityisiäkin toimijoita ja erityisen tärkeää olisi hyvä ja ennen kaikkea toimiva ”rakenne”, jossa kunnat ja maakunta olisivat mukana.

Sitten tarvittaisiin vain oikeat ”insentiivit” (kannusteet eli porkkanat ja kepit tässä järjestyksessä), että saataisiin homma pelittämään. Nämä voisivat olla maakunnissa hiukan toisistaan poikkeavatkin, koska väestöt ja resurssitkin ovat eri puolilla maata hyvin erilaiset. Järjestöaktiivisuus, sosiaalinen pääoma ja sairastuvuustilastothan noudattelevat melko kauniisti samaa rajaa, jota on kutsuttu ”Pähkinäsaaren rauhan” rajaksi. Hyvinvoivien ja huonommin voivien kuntien eroista kerätään nykyään ehkä jopa liiankin tarkkaa tietoa, joten pohjaa erilaisille ratkaisuille tiedetään olevan.

Selvää kuitenkin on, että toiminnan tulee ylittää taustaselityksien asettamat rajat ja kurottaa parempaan tulevaisuuteen sielläkin, missä näyttäisi siltä, että ”rakenteelliset tekijät” tuottavat vähäisempää liikkumista ja huonompaa hyvinvointia. Sellainen toiminta vaatii myös näitä perinteisesti rakenteellisiksi ymmärrettyjä uudistuksia, joiden puitteissa ja resursseilla tätä monipuolisesti aktivoivaa toimintaa voi entistä paremmin harjoittaa.

Arto Tiihonen, FT, LiTL
tutkija, kouluttaja
arto(at)artotiihonen.fi