Mistä väestön liikkumisen edistämiseen voi saada lisää resursseja?

Politiikassa tutkimusnäyttökään ei riitä, ellei lisäresursseja osata perustella politiikan kielellä. Vähäisen liikkumisen kustannuksista puhuminen ei riitä, jos päättäjät eivät osaa kääntää liikkumalla säästettäviä miljardeja konkreettisiksi päätöksiksi, joilla on jokin toimeenpaneva taho. Kaiken lisäksi soteuudistus mullisti sekä kuntien että uusien hyvinvointialueiden tehtävät. Poliitikot eivät tiedä vielä sitäkään, miten Veikkauksen rahoituksesta luopuminen vaikuttaa liikkumisen edistämisen rahoittamiseen.   

Oletan lähtökohtaisesti, että liikkumisen lisääminen on järkevää ja kannatettavaa poliittista toimintaa. Keskityn siihen, mistä liikkumisen edistämiseen voi saada lisärahoitusta. Pohdintani on myönteistä, toiveikasta ja kannustavaa, kun esitellen lyhyesti keinoja, joilla mahdollisia lisärahoituslähteitä kannattaa politiikan kielellä lähestyä.  

Liikuntabudjetin irtautuminen Veikkauskytkystä on mahdollisuus

Rahallista tukea liikkumisen edistämiseen voi saada julkisilta rahoittajilta, kotimaisilta ja kansainvälisiltä järjestöiltä, yksityisiltä kansalaisilta, yrityksiltä ja tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahoitusta myöntäviltä koti- ja ulkomaisilta tahoilta.

Julkisen rahoituksen tulolähteinä ovat suomalaisten verotulot, jotka ohjautuvat valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden budjetteihin. Valtion budjetista päättää eduskunta ja ministeriöt tekevät ohjaavia päätöksiä. Liikkumista voi siis edistää eduskunnassa valtion budjetin yhteydessä vaikuttamalla opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan budjettiin, mutta myös muiden ministeriöiden budjetteihin. Koronan ja hoitovelan, Ukrainan sodan ja NATO-jäsenyyden, lisääntyneen valtionvelan hoitamisen, ikääntymisen aiheuttamien moninaisten kulujen ja mahdollisen taantuman toimintaympäristössä liikkumisen lisäämisen nostaminen yhteiskuntapoliittiselle agendalle ja lisärahoituksen kohteeksi on vaativa tehtävä.

Siihen tarvittaisiin havahtumista poliittisissa puolueissa lähes laidasta laitaan ja ainakin aiheesta käytävää vilkasta ja mahdollisimman konkreettista julkista keskustelua, jossa täytyisi kaiken lisäksi olla sellaisia elementtejä, jotka synnyttävät debattia erilaisten keinojen välillä. Puolueiden, kansanedustajien ja ministerien täytyy asioita edistäessään ainakin yrittää erottautua toisista puolueista ja kansanedustajista. Tai liikkumisen edistäjien täytyisi kyetä muodostamaan puolueita yhdistäen oma vahva rintamansa.

Toivottomuuteen ei kuitenkaan kannata vaipua, koska elämme myös todella poikkeuksellisia aikoja, kun liikkumisen edistäminen on tulevassa vuoden 2024 valtion budjetissa toimintansa ensimmäistä kertaa yleiskatteellisena menona. Samaan aikaan uusi hallitus laatii ensimmäisen budjettiesityksensä. ”Liikuntabudjetti” ei ole enää sidottu Veikkauksen tuottoon, eikä liikkumisen edistämistä tarvitse ajatella vain OKM:n liikunnan vastuualueen ja kulttuuri- ja urheiluministerin budjetin kautta. Käytännössä siis liikkumisen edistämiseen voi käyttää huomattavasti enemmän rahaa kuin tähän asti ja liikkumisen edistämistoimenpiteetkin voi sijoittaa moneen eri ministeriöön. Tämä on itse asiassa loistava uutinen.

Hyvinvointialueet ja kunnat voivat katsoa liikkumista uusin silmin

Toinen erinomaisen hyvä uutinen on se, että soteuudistuksen myötä maakunnalliset hyvinvointialueet vastaavat alueensa väestön terveydestä ja hyvinvoinnista. Hyvinvointialueilla on huomattavasti suurempi vastuu kuin kunnilla, koska rahoitus tulee valtiolta eikä hyvinvointialue voi nostaa veroja eikä ottaa velkaa, kuten kunnat ovat tehneet, jos toiminta on ylittänyt budjettien raamit. Tämä on hyvä asia liikkumisen edistäjille, lisäähän liikkuminen terveyttä ja hyvinvointia, mikä tietenkin vähentää hyvinvointialueen kuluja.

Hyvinvointialueen päättäjien ja toimihenkilöiden uskoisi olevan sen verran fiksuja, että he suuntaavat resursseja ”ennaltaehkäisevään” työhön yhä enemmän. Liikkumisen edistämisen voi rakentaa entistä paremmin maakuntien aidot erot huomioiden. Se, mikä toimii etelässä ei välttämättä toimi pohjoisessa ja vielä tunnetumpia erot ovat itäisten ja läntisten maakuntien kesken. Alueelliset osaajat ja toimijat voi mobilisoida kehittämään luovia alueellisia ratkaisuja.

Myös kuntien asema on muuttunut, kun sosiaali- ja terveyspalvelut ja niiden aiheuttamat valtavat kulut ovat siirtyneet pois niiden kontolta. Nyt kunnilla on mahdollisuus käyttää resurssejaan liikkumisen edistämiseen luovasti, poikkihallinnollisesti ja järjestöjen kanssa yhteistyössä, kun niiden ei tarvitse huolehtia terveydestä ja hyvinvoinnista vain ajatellen sote-menoja. Liikkumisesta voisi tehdä ihmisille jälleen kokemuksellisesti merkityksellistä eli kasvattavaa, kehittävää, identiteettiä rakentavaa toimintaa, joka vahvistaa osallisuutta ja toimijuutta. Liikkumisen edistäminen saanee myös lisää tilaa ja painoarvoa kuntien politiikassa ja julkisessa keskustelussa.

Liikkumisen edistäminen varhaiskasvatuksessa ja koulutoimessa jää usein taka-alalle, mikä on erikoista, ja selittyy oikeastaan vain hallinnon siiloutuneisuudella ja kenties ammattiyhdistyspolitikoinnilla. Liikkuva koulu -ohjelmatkin toimivat kouluissa ja oppilaitoksissa ikään kuin vieraina eivätkä keskustele tai toimi liikunnanopetuksen kanssa kovin syvällisesti. Opetussuunnitelmista käytävä keskustelu taas fokusoituu pääosin oppimistuloksiin ja niiden heikkenemiseen, mutta liikkumisen vähenemisen yhteys tähän ilmiöön on jäänyt jotenkin epämääräiseksi. Nyt olisi kuitenkin hyvä aika rakentaa ja resursoida malli tai malleja, joilla varhaiskasvatukseen ja koulupäivän yhteyteen saataisiin lisää, monipuolisesti kehittävää ja lapsia kasvattavaa liikkumista, lajien oppimista ja toki muutakin harrastustoimintaa.

Mahdollisuudet moninaiseen ja -lähteiseen julkiseenkin lisärahoitukseen ovat siis olemassa, jos liikkumisen edistäminen osataan ”myydä” eri hallintokunnille ja järjestötoimijoille – mutta myös yrittäjille.

En käsittele tässä valtionohjauksella tapahtuvaa hyvinvointialueiden ja kuntien yhteistyötä liikkumisen ja terveyden edistämisessä. Näyttäisi nimittäin siltä, että tähän tarkoitukseen kehitetty liikunta- ja elämäntapaneuvonta ei tuo liikkumisen edistämiseen juurikaan lisäresursseja eikä kovin vaikuttavilta tuntuvia keinojakaan. Toisekseen liikunnan ja kulttuurin hyvinvointivaikutusten osalta OKM:ssä on työryhmä vasta miettimässä asiaa. Oletettavaa toki on, ettei siitäkään työstä ole tuloksena tarpeellisia lisäresursseja, koska rahoittava taho mitä todennäköisimmin olisi OKM, jonka 150 miljoonaa tai oikeammin tosi pieni osa siitäkin on aika vähän hyvinvointialueiden reippaaseen 20 miljardiin verrattuna.

Olisi myös oikein, että hyvinvointialueiden ja alueiden kunnat saisivat itse aidosti päättää, miten resurssinsa käyttävät. Liikkumisen edistämisen tulisikin olla tulevaisuudessa sekä kuntien että varsinkin hyvinvointialueiden poliittisten päättäjien ja toimihenkilöiden päänvaivana ja poliittisella agendalla jokaisessa toimintasuunnitelmassa ja talousarviossa sekä toimintaa arvioitaessa. Onhan äärettömän vaikea uskoa, että hyvinvointialueet keksivät parempia säästökeinoja kuin liikkumiseen ja yleensä kansalaisten aktiivisuuteen satsaaminen. Jos liikkumisen edistäminen kiinnostaa alueiden poliitikkoja, niin se alkaa kiinnostaa myös mediaa ja kansalaisia.

Valtion ja eduskunnan päättäjien tehtävänä olisi toki tulevaisuudessa tukea sellaisia, liikkumista lisääviä alueellisia malleja, jotka voisivat lisätä liikkumista myös muilla samantapaisilla hyvinvointialueilla.

Urheiluseuroista ja yrityksistä saa enemmän irti

Liikuntapolitiikan perinteinen kenttä pitää sisällään vain tämän julkisen rahoituksen, vaikka Suomessa kansalaiset rahoittavat esimerkiksi urheiluseuratoiminnasta ylivoimaisesti suurimman osan. Liikkumisen edistämisessä urheiluseuroilla on merkittävä sijansa. Kun politiikassa halutaan lisää liikkujia ja liikunta-aktiivisuutta, niin seurojen merkitys riippuu siitä, miten ne pystyvät saamaan lisää liikkujia mukaan toimintaansa.

Urheiluseurojen onkin kyettävä osoittamaan sekä julkisille rahoittajille että etenkin uusille liikkujille, että toimintaan kannattaa osallistua ja laittaa rahaa. Seuraorganisaatiolle tämä on periaatteessa helppoa, sillä liikuntaryhmät toimivat samalla periaatteella kuin urheilujoukkueet tai -ryhmät. Kyse on sekä oman toiminnan suuntaamisesta että uskottavasta markkinoinnista, mutta myös yhteistyöstä muun järjestökentän ja hyvinvointialueen kesken.

Liikuntapalveluyritykset ovat liikuttaneet suomalaisia yhä suuremmalla volyymilla viimeisten 30 vuoden ajan. Markkina voisi olla paljon suurempikin esimerkiksi yhä kasvavan senioriväestön keskuudessa, mutta myös keski-ikäisten parissa. Liikuntapolitiikalta täytyy toivoa tai vaatia, että valtionhallinnossa otettaisiin yksityiset liikuntapalvelut osaksi liikuntapoliittista tukea ja päätöksentekoa. Tämä kuuluu lähtökohtaisestikin monen ministeriön toimialaan, joten olisi viisainta laatia yleisstrategia siitä, miten parhaiten tuettaisiin liikuntapalveluyrityksiä niiden liikkumisen edistämistavoitteissaan ja -toimissaan. Esimerkiksi korona-ajan toimenpiteet olivat monin osin epäonnistuneita liikuntapalveluyrityksiä ja liikkumisen edistämistä ajatellen, minkä vuoksi olisi hyvä linjata asiaa varsin nopeasti uudelleen. Lisäresursseja ja -asiakkaita liikuntapalveluyrityksiin voi tulla sekä hyvinvointialueiden kanssa tehtävän alihankinnan tai muun yhteistoiminnan että normaalin yritys- ja sosiaalisen sijoittamistoiminnan kautta. Yksityiset tiikuntapalvelut voivat hyvinkin kiinnostaa sijoittajia kasvuyrityksinä tai SIB-toimintana (Social Impact Bond).  

Liikkumisen edistämiseen aukeaa myös uusia mahdollisuuksia, jos ja kun rahapelitoiminta avataan kansainvälisille toimijoille. Nehän ovat sponsoroineet lähinnä urheilua, kulttuuria ja näkyviä tapahtumia, mutta mikään ei tietysti estä niitä sponsoroimasta myös liikkumista edistäviä järjestöjä tai yrityksiä. Sama koskee tietysti myös muuta mainontamarkkinaa ja Veikkausta, jolla ei tulevaisuudessa ole samanlaista historiallista velvollisuutta tukea ensisijaisesti vain urheilujärjestöjä. Eettisesti järkevää olisikin tukea liikkumista edistäviä organisaatioita. Tämäkin suunta kannattaa tietysti ”kammata” läpi lisäresurssien saamiseksi. 

Kansainvälisten organisaatioiden tuki suomalaisille toimijoille kohdistunee tulevaisuudessakin lähinnä urheilujärjestöille ja nimenomaan urheiluun. Jotkut EU-tuet saattavat toki edistää tulevaisuudessa liikkumistakin, jos unionin päättävissä elimissä otetaan tämä koko Eurooppaakin ravisuttava liikkumisen väheneminen tosissaan. Kansainvälistä rahaa on toki virrannutkin liikkumisen edistämiseen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan kautta jo vuosikausia ja näin tullee tapahtumaan jatkossakin.

Pitkäjänteisen liikkumisen edistämisen haaste on kotimainen eli meidän pitäisi pystyä entistä huomattavasti paremmin hyödyntämään näiden hankkeiden tuottama osaaminen kansallisesti. Hankerahoituksen perimmäinen tarkoitushan on maailman muuttaminen eli tässä tapauksessa suomalaisen todellisuuden muuttaminen pysyvästi paremmaksi liikkumiselle ja sen edistämiselle. Käytännössä tämä tarkoittaa TKI-yhteisöjen, kuntien, hyvinvointialueiden ja järjestöjen pitkäjänteisestä yhteistyötä, jossa painottuvat erityisesti liikkumista oikeasti edistävät ja pysyvästi juurruttavat hankkeet. Tähänkin on hyvä hetki panostaa, kun kunnissa ja hyvinvointialueilla rakennetaan soteuudistuksen jälkeistä toimintaa.  

Tilaisuus, johon kannattaa tarttua

Nyt on historiallinen hetki vahvistaa liikkumisen edistämistä, sillä niin monet rakenteelliset ja toiminnalliset uudistukset sattuvat tähän hetkeen ja muutamiin tuleviin vuosiin. Keskityin vain lisäresurssien hankkimiseen ja siihen, mistä niitä resursseja voisi saada. Aika useinhan keskustelu liikkumisen edistämisestä päätyy kiistelyyn siitä, mikä tapa olisi vaikuttavin, tehokkain tai mahdollisin toteuttaa. En käsitellyt tätä, koska näitä liikkumisen edistämisen resurssejakaan ei jaeta minkään yksiulotteisen vaikuttamiskilpailun tuloksena, vaan eri ministeriöissä, eri hyvinvointialueilla ja eri kunnissa voivat toimia hyvinkin erilaiset toimintatavat ja perustelut liikkumisen edistämiselle – puhumattakaan muista tässä mainituista rahoittajakandidaateista. Jotkut toimintatavathan keskittyvät pelkästään liikkumisen edistämiseen, joka voi myös olla merkittävä sivuvaikutus tai jopa suurimerkitykselliseksi osoittautuva alun perin mitättömältä näyttävä sivuasia jossakin toisessa toiminnassa. Esimerkiksi syrjäytymisen laaja-alainen estäminen ja siihen liittyvä yhteiskuntaan integroiminen saattaa lisätä liikkumista paljon tehokkaammin kuin yksinomaan liikkumiseen keskittyvä toiminta.

Me liikuntaihmiset olemme pienessä hiekkalaatikossamme puuhastelleet OKM:n liikuntayksikön ja Veikkauksen rahoituksen tarjoamilla pikkulapiolla ja ämpäreillä, kun voisimme touhuta myös kaivurilla ja rekka-autoilla. Eduskuntavaalien alla vastuullisten poliittisten toimijoiden kannattaisikin unohtaa hetkeksi se, miten pikkulapioilla on tähän mennessä parhaiten edistetty liikkumista. Sen sijaan pitäisi keskittyä siihen, mikä on heidän tehtävänsä kansanedustajina tai hyvinvointialueiden päättäjinä, joilla on käytössään kaivurit ja rekka-autot. En usko, että peruskoulu-uudistustakaan saatiin 50 vuotta sitten aikaiseksi ajattelemalla, miten kansa-, kansalais- ja oppikoulua olisi vähän korjailtu sieltä ja täältä.

Me asiantuntijat voimme toki kinastella siitä, mikä on ollut vaikuttavinta toimintaa liikkumisen edistämisessä. Oikeastihan emme voi tietää mitään siitä, miten lisääntyvä, monipuolinen ja eri kanavien kautta toteutettu, hyvin resursoitu liikkumisen edistäminen vaikuttaisi väestön liikkumiseen. Eihän sellaista ole koskaan toteutettu.

Hallitus, eduskunta, eri ministeriöt, hyvinvointialueet, kunnat hallintokuntineen, monenlaiset järjestötoimijat, yrittäjät ja kansalaiset voisivatkin nyt tässä historiallisessa hetkessä kehittää toimintatapoja ja rahoitusmalleja, jos niillä on siihen rohkeutta. Perusteluja tuskin tarvitsee toistaa, sillä aivan varmasti jokainen kansanedustajaehdokaskin tietää, miksi kannattaa liikkua enemmän. Sen sijaan aiemmin liikkumisen edistäminen on ollut huomattavasti vaikeampaa, kun Veikkaus-kytkös sitoi eduskunnan ja hallituksen kädet eikä maakunnissa ollut riittävästi valtaa päättää oman alueensa sosiaali- ja terveyspalveluiden painopisteistä ja resursseista.

Nyt on valtaa jaossa. Päättäjät voivat näyttää, mihin pystyvät.

Arto Tiihonen, FT
liikuntasosiologi

Lue myös Teijo Pyykkösen blogiteksti liikunnan kustannuspuheesta: Voittaako seksi jälleen?