Missä olet urheiluteemainen Finlandia-ehdokas?

Jännitys kaikkosi nopeasti, kun ehdokkaat luettiin aakkosjärjestyksessä, eikä ensimmäisenä esitelty Johanna Aatsalon tietokirjaa Paljastus. Tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. Muitakaan urheiluun tai liikuntaan liittyviä kirjoja ei valittu Finlandia-ehdokkaiksi. Jäin pohtimaan, milloin urheilukirja tai urheiluteemainen kirja on ollut edellisen kerran Finlandia-ehdokkaana, saati voittanut palkinnon.

Tieto-Finlandian valintalautakunnan puheenjohtaja toimitusjohtaja Vappu Kaarenoja lainasi puheessaan tietokirjailija John McPheetä, jonka mukaan hyvä teksti vaatii neljä kirjoituskierrosta. Tietokirjojen kohdalla monella ei ole ollut mahdollisuutta neljään kirjoituskierrokseen. On tehty kiireellä.

Luen vuosittain reilut 70 kirjaa ja näiden lisäksi kuuntelen monta kymmentä kirjaa. Lähinnä suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta myös käännöskirjallisuutta ja tietokirjoja. Uskallan siis yhtyä Kaarenojan näkemyksiin. Varsinkin monet elämäkerrat tuntuvat olevan nopeasti kirjoitettu, niistä puuttuu syvyys ja kriittisyys. Mutta löytyy urheilukirjoistakin helmiä, edellä mainitun Aatsalon kirjan ohella.

Suomen Urheilumuseosäätiö myöntää vuosittain palkinnon vuoden parhaalle urheiluaiheiselle kirjalle. Listoilla on ollut erinomaisia teoksia, jotka olisivat varmasti ansainneet paikkansa myös Suomen arvostetuimman kirjapalkinnon finalisteissa. Tällaisia ovat esimerkiksi Vuoden urheilukirjaksi 2023 valittu Liikunta & Tiede -lehden päätoimittajan Jari Kupilan teos Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918 tai Tommi Kovasen & Jenny Rostainin kirjoittama Kuolemanlaakso, joka valittiin Vuoden urheilukirjaksi vuonna 2017.

Erityisesti mieleen on jäänyt kaksi biofiktiota: Karo Hämäläisen Yksin romaani Paavo Nurmesta ja Antti Heikkisen Latu hiihtäjä Pauli Pitkäsestä. Mielestäni molemmat olisivat ansainneet valinnan kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiksi.

Miksi sitten urheilukirjat eivät pääse Suomen suurimman kirjallisuuspalkinnon äärelle. Onko vika siinä, että urheilukirjoja kirjoitetaan liikaa urheiluintoilijoille? Vai eikö lautakunnissa ymmärretä urheilun päälle. Tämän vuoden tietokirjojen finalisteissa on merta, naalia, somea, arkkitehtuuria, vammaisuutta ja Sanna Marin. Kattaus on aiheiltaan laaja, enkä usko, että valitsijat ovat juuri näiden teemojen asiantuntijoita.   

Enemmän uskon siihen, että jos aihe on merkittävä tai siihen on löydetty hyvä näkökulma, kirja huolella ja taiten kirjoitettu, niin se hurmaa lukijat ja monitieteellisen raadin. Salla Vuorikoski on esimerkiksi haastatellut Sanna Marinin kirjaa varten 75 eri henkilöä ja käynyt arkistomateriaalia läpi erittäin paljon. Laaja taustatyö näkyy tutkivan journalismin otteella kirjoitetussa teoksessa.

Palaan alun kysymykseen urheilu- ja liikuntakirjojen Finlandia-ehdokkuuksista. Viime vuonna Jukka Behmin Ihmepoika Leon oli ehdolla Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnoksi.

Edellinen urheiluaiheisen teoksen Tietokirjallisuuden Finlandia -ehdokkuus on ollut vuonna 2013. Silloin Matti Verkasalon, Jarkko-Juhani Henttosen & Kai Arposen Vapaalasku – tieto, taito, turvallisuus oli ehdokkaana. Vuonna 2005 Sami Kosken, Mika Rissasen & Juha Tahvanaisen Antiikin urheilu voitti sekä Tietokirjallisuus Finlandian että valittiin Vuoden urheilukirjaksi.

Nopealla silmäyksellä kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi ei ole urheiluteemainen kirja vielä koskaan noussut.

Urheilussa riittää tarinoita, mielenkiintoisia henkilöitä ja tapahtumia. Toivoisin urheilukirjoilta ja etenkin urheilusta kirjoittavilta kirjailijoilta, että aihetta haastetaan, siitä ollaan laajasti uteliaita, käytetään kaunista suomen kieltä ja kirjoitetaan teksti vielä neljännen kerran. Lupaan lukea näin kirjoitetun teoksen, ostaa äidilleni ja suositella kavereillekin.

Hanna Vehviläinen

tiedeviestinnän asiantuntija

 

Katso Kirjallisuuden Finlandia-palkintojen ehdokkaat

Lista Vuoden Urheilukirjoista