Miksi moninaisuutta ei osata johtaa?

Urheilun silloisen kattojärjestön Suomen Liikunta ja Urheilu SLU ry:n viestintäjohtajana puntaroin urheiluyhteisön puhetta urheilun asemasta yhteiskunnassa. Ymmärsin, että urheilu tarvitsee oman kehyskertomuksen. Syntyi tukijoiden ja järjestöjohtajien yhteistyöllä Liikunnan ja urheilun tarina 150 vuotta (2003).

Liikunnan ja urheilun tarina läpivalaisi liikunnan ja urheilun aseman suhdetta yhteiskuntaan eri aikoina. Tarina kulki muuttuen 1800-luvulta ja itsenäistymisen ajalta 1900-luvulle. Viimeinen luku avasi tulevaa 2000-luvulle: Monien kulttuurien Suomi – Monet liikuntatarinat.

Vuosikymmenten tiivis tarkastelu auttaa näkemään trendit ja vastatrendit, myös ajan virrassa. Pohdinta vakauttaa arvoja – ja silti ja ehkä siksi voi olla myös ketterä.

Köydenvetoa

Ihmettelen, miten historiatonta urheilujohtaminen välillä on. Valtakunnallinen järjestötoiminta on edelleen kiinni köydenvedossa, jossa toisessa päässä on kansainvälinen huippu-urheilu ja toisessa lasten ja nuorta liikunta. Liikuntapesu osataan. Köysi kuitenkin kiristyy, kun tulee puhe resurssien jakamisesta.

Ihmettelen, miksi on niin vaikea johtaa urheiluliikkeen moninaisuutta. Monet isot urheiluseurat sen osaavat. Niissä on saman brändin alla liikuntaa pikkuisille, iltapäivätoimintaa, fyysistä aktiivisuutta työpaikoille sekä liikuntaa senioreille, maahanmuuttajille ja perheille. On kisailua, kilpaurheilua, maajoukkuetoimintaa ja kansainvälistä huippu-urheilua. On ry:tä ja oy:tä. Ja aina voi avoimesti valita roolinsa.

Urheilun rakennemuutos 2010-luvulla osoitti, että kattojärjestötasolla ei osata elää moninaisuuden kanssa. Järjestöjen yhdistymisessä ensin Valoksi (2013) ja sitten Olympiakomiteaksi (2017) Nuori Suomi ja Kuntoliikuntaliitto pyyhittiin suomalaisen urheilun kartalta. Näin haluttiin tehdä, vaikka Nuori Suomi innovoi lasten ja nuorten liikuntaan menestyksellisiä konsepteja, osaamista ja varainhankintaa. Se toi myös mediaan keskusteluja lasten ja nuorten liikunnan arvoista ja sisällöistä. Näille olisi edelleen suurta tarvetta.

Identiteettitaistolla oli merkitystä. Kumpi on urheilun voittava tarina: olympialiike vai lasten ja nuorten liikunta? Miksi ei sekä-että, ihmettelen. Valtakunnallisesti ajatellen urheilussa on aiempaa enemmän maineriskejä. Koko urheiluliike on viety Olympiakomitean alle, joka on osa kansainvälistä olympialiikettä hyvässä ja pahassa.

Rakennemuutosta perusteltiin säästöillä ilman liikkumisen ja urheilun kokonaisvisiota. Toivottavasti meneillään olevassa Olympiakomitean uudistuksessa on myös yhdessä jaettu visio tulevaisuudesta mukana, eikä vain taktisesti reagoida budjettivaroista tulevan rahoituksen jyrkkään heikkenemiseen.

Seuroilla ei juurikaan ole ollut Veikkauksen tuottojen tai valtion budjettivarojen suoraa puskuria. Seurat kohtaavat viiveettä ympäristön muutokset. Niiden haasteet liittyvät liikuntapaikkojen ja vapaaehtoisten saatavuuteen, kotien taloustilanteeseen sekä vastuullisuuden kohonneisiin vaatimuksiin.

Monopolista

Elin urheilujohtamisen aikaa, jossa Veikkauksella oli selkeästi monopoli, myös henkinen, vaikka soraääniä kuului. Edunsaajat – tiede, taide, nuorisotyö ja liikunta – perustivat yhteisen vaikuttajaverkoston Kerstin Ehnholmin (ent. Ekman) aloitteesta. Palkkasimme jopa lobbarin Brysseliin. Iso saavutus oli saada kirjastomäärärahat katettavaksi valtion budjettivaroilla. Jakosuhdelain mukainen automaatti toi lisää edunsaajille.

Nyt politiikka on monesta syystä kulkeutunut siihen, että tämän vuoden alusta Veikkauksen tuotto ohjataan suoraan valtion talousarvioon ilman määriteltyjä käyttökohteita. Tiettävästi liikunnan ja urheilun määräraha on putoamassa rajusti. Sama koskee sosiaali- ja terveysalan järjestöjä.

Budjettivaroihin vaikuttaminen vaatii järjestöiltä yhteiskuntakelpoisuutta ja jatkuvaa näkymistä sekä etenkin kattojärjestöltä osaavaa yhteiskunnallista vaikuttamista kulloisessakin poliittisessa ilmapiirissä ja päättäjien keskellä.

Ihmettelen, missä on urheilun oma varainhankinnan osaaminen. Säätiöt auttavat, mutta urheiluliikkeen sisälle tarvitaan varainhankinnan laajempaa osaamista. Yritysyhteistyö on vain osa sitä kokonaisuutta.

Taitoja elämään

Perheessämme on kuusi lastenlasta (2–12-vuotiaita). Liikunnan pääomaa he hankkivat päiväkodin leikeissä ja koulun liikuntatunneilla. Kotoa löytyvät puolapuut, pyörät, sukset, luistimet, skeittilaudat ja pallot. Isovanhemmat vievät leikkipuistoihin ja uimahalliin, koska heidätkin on aikanaan viety. Avaamme ovea milloin luistelukouluun, jalkapallotreeneihin, tatamille tai tanssitunnille.

Ihmettelen, miksi julkisuudessa keskustellaan vähän siitä, miten osaava seuratoiminta kasvattaa henkisesti ja sosiaalisesti. Olen arvostaen seurannut, miten taitava valmentaja ohjaa pieniä toimimaan ryhmässä, odottamaan vuoroaan, ottamaan paikkansa, nousemaan ylös ja iloitsemaan. Pienen kouluvalmiudet ja kanssaolemisen valmiudet elämään kehittyvät. Hän saa kenties elämänpituisen harrastuksen, ystäviä ja suhteen urheiluun.

Urheiluliikkeen olemassaolon tarkoitus olisi mahdollistaa tämä kokemus kaikille lapsille ja nuorille ja kaikenikäisille. Erityisen tärkeää tämä on ajassa, jossa lasten liikkuminen on entisestään polarisoitunut. Tarvitaan verkostoissa toisten arvostamista ja pitkäjänteisen yhteiskuntasopimuksen kaltaista yhteistyötä Suomessa.

Eila Ruuskanen-Himma

Eila Ruuskanen-Himma toimi urheilun kattojärjestön viestintäjohtajana vuodet 1997–2012 sekä MIELI Suomen Mielenterveys ry:n viestintäjohtajana 2014–2020. Nykyisin hän on MIELI henkilöjäsenet ry:n toiminnanjohtaja ja konsultti Eila Vie -yrityksensä kautta. Teksti on ilmestynyt Emerita ihmettelee -palstalla Liikunta & Tiede-lehden numerossa 2/2024.

Linkit:
Liikunnan ja urheilun tarina, https://www.slideshare.net/jaakko100/liikunnan-ja-urheilun-tarina

Urheilun kattojärjestön rakennemuutoksissa häviäjinä lasten liikunta ja aikuisliikunta, www.urheilujohtajaseniorit.fi/uutiset/urheilun-kattojarjeston-rakennemuut/