Mikään mittari ei kerro koko totuutta

Liikunnan ja urheilun ympäristöt ovat täynnä erilaista mittaamista. Se kuuluu itsestään selvästi tämän elämänpiirin toimintakulttuuriin.

Urheilu oli yksi ensimmäisiä inhimillisiä toimintaympäristöjä, joissa tuli aito tarve mitata aikaa sekuntia pienemmilläkin yksiköillä. Ilman sekuntikelloa ja tarkkaa mittanauhaa jotakin olennaista olisi jäänyt puuttumaan kilpaurheilun ideasta.

Varsin nopeasti mittaaminen tuli myös osaksi harjoitustilanteita. Oli helppo havaita kehittyvänsä, kun huomasi minkälaisilla harjoituspainoilla rauta nousee, ja miten lujaa pystyy vetämään neljä tuhannen metrin vetoa.

Kun maailma ympärillä modernisoitui ja erilaisissa teollisuuden ja tieteen prosesseissa opittiin tarkkailemaan prosessin etenemisen vaiheita yhä yksityiskohtaisemmilla mittareilla, tuli vastaavan ajattelun tarve myös urheiluun.

Aloimme ymmärtää mitä syke kertoo harjoittelun tehosta. Opimme mittaamaan leposykkeitä ja opimme ymmärtämään millä sykealueilla olisi treenattava silloin, kun rakennamme peruskestävyyttä ja millä taas silloin, kun opetetaan kehoa sietämään maitohappoa.

Tämä opittiin jo silloin, kun mittalaitteena ei ollut kuin etusormi, sekuntikello ja kertolaskutaito. Kun pulssi löi intervallivedon jälkeen 15 sekunnin aikana 40 kertaa, se tarkoitti 160 lyöntiä minuutissa ja happorajan kolkuttelua.

Mittaaminen auttaa ymmärrystä

Harjoitusmenetelmien tehostuessa alettiin oivaltaa myös syvällisempi tarve seurata mitä harjoittelu saa kehossa aikaan. Alettiin tutkia verta ja veriarvoja, mitata keuhkojen tilavuutta ja hapenottoa. Tämä alkoi yleistyä 1970-luvulla.

Urheilijat oppivat käymään veriarvotesteissä. Opittiin ymmärtämään mitä hb-arvo ja tarkemmatkin rauta-arvot sekä puna- ja valkosolumäärät merkitsivät. Tämä opetti paitsi harjoittelemaan fiksummin, myös miettimään mitä veriarvojaan – ja sitä kautta urheiluaan – kehittävän ihmisen kannattaisi syödä.

Tässä kohdin alettiin tarvita myös astetta spesifimpiä mittareita. Tultiin käsikopelotouhusta aitojen lääketieteen analyysi- ja mittausmenetelmien pariin. Vaikka vielä ei oltu digitalisaation alkuvaiheissakaan, alkoi urheilutoiminnan – ja pian myös liikunnan – yhteyteen kehittyä mittauskulttuuria, ja sitä nopeasti lisäävää ja kehittävää teknologiaa.

Kun päästiin 1980-luvulle, alettiin veriarvoja pilkkoa yhä yksityiskohtaisemmiksi ja kehitellä ensimmäisiä ideoita pulssin, siis nykysuomeksi sykkeen, mittaamiseen harjoitustilanteissa mittalaitteiden avulla.

Joku keksi tässä vaiheessa myös, että rasvaprosenttiakin on syytä harjoitusvaikutuksen yhtenä indikaattorina mitata – ja kehitti siihen mittalaitteen.

Näihin aikoihin tapahtui myös valmennusmetodeissa muutos, jossa aiempaa fokusoituneemmin alettiin treenata suoritukseen vaikuttavia erityisalueita. Tämä toi tarpeen mittareille, joilla voisi mittanauhaa ja kelloa tarkemmin tutkia esimerkiksi voimantuottoa. Näin syntyivät mm. legendaariset pomppumatot, joilla opittiin ensin mittaamaan kevennys- ja pudotushyppyjen tuloksia, ja sittemmin vaikka mitä.

Myös videokamerateknologian kehitys auttoi paitsi havainnoimaan suoritustekniikkaa aivan uudella tavalla, myös suorituksen eri osa-alueiden aiempaa yksityiskohtaisempaa mittaamista ja vertailua.

Ei ihme, että juuri 1980-luvulla erilaisten ominaisuustestien patteristo laajeni suomalaisessa urheilukulttuurissa. Mittausteknologian kehitys toi mahdollisuuden seurata eri ominaisuuksien kehitystä aivan uudella tavalla.

Digitalisaatio räjäytti markkinan

Kaikki tämä oli esihistoriaa, aikaa ennen digitalisaation vallankumousta. Tuo vaihe ehti kuitenkin tuottaa sen perustarpeen, jota digitaalisuuden kaudenkin mittausteknologinen vallankumous on täyttänyt.

Kun seuraamme erilaisin mittarein kehomme fyysistä ja fysiologista toimintaa, saamme urheilijoina paremman kuvan kehityksestämme ja kuntoilijoina paremman otteen hyvinvointimme tilasta. Mittari kertoo sen, mitä pelkkä oma tuntemus ei osaa kertoa.

Ja vaikka omakin tuntemus kertoisi, mittari voi luottaa varmemmin.

Tämä liikkuvan ihmisen ajatteluun 2000-luvulla lopullisesti syöpynyt perustarve on avannut valtavan globaalin bisnesmarkkinan. Siinä missä yksinkertaisetkin sykemittarit olivat vielä 1980-luvulla lähinnä urheilueliitin etuoikeus, 2020-luvulla erilaiset terveyskellot ja älypuhelinten aktiivisuusmittarit ovat lähes jokaisen aikamme ihmisen arkea.

Jokainen askeleemme, pulssinlyönti, verenpaineen vaihtelu, unirytmi ja ties vaikka mikä on halutessamme seurannassa. Yhä useammat näyttävät sitä haluavan yhä yksityiskohtaisemmin.

Erilaisen kehontoiminnan mittareiden ohella myös veriarvojen tutkimus on 1980-lukuun verrattuna tähtitieteellisen tarkkaa ja monipuolista. Rauta-arvojen lisäksi osataan hormonitasojen, maitohappoarvojen ja oikeastaan kaiken mahdollisen seuranta.

Mittareita on hurja valikoima. Samoin on asioita, joita mittarit mittaavat.

Tiedonsiru ei ole koko totuus

Aikamme ihmisen on helppo pysyä kärryllä hyvinvoinnistaan, tarjolla on niin monipuolinen mittausvälineiden arsenaali. Reaaliaikaista dataa tulee halutessamme koko ajan – ja samalla piirtyy vertailua siihen miten kehitys kehittyy eiliseen tai viime viikkoon tai toissa vuoteen verrattuna – ja minkälaisia erilaisia keskiarvoja datasta syntyy.

Terveenä pysyminen ja urheilussa kehittyminen on tehty helpoksi. Mittari kertoo missä olemme menossa – ja ohjaa eteenpäin.

Vai onko se sittenkään ihan niin?

Erilaiset mittarit ovat monella tavalla hyödyllisiä. Omien elämäntapojen ja hyvinvoinnin kehittymisen tarkkailussa on ihan hyödyksi käyttää omien tuntemusten tukena myös erilaista mittalaitteistoa.

Tässäkin asiassa on silti hyvä muistaa, kuka on renki ja kuka isäntä.

Mittarit kertovat meille kyllä faktaa, mutta harvoin sittenkään koko todellisuutta. Yksittäinen mittaustulos on toki oikeaa tietoa ja sinänsä kokonaisuuden rakentamisessa tärkeä palanen, mutta sittenkin vain yksittäin palanen. Oikeakin tieto voi ylikorostettuna luoda kokonaisuudesta vääristyneen kuvan.

Hyvinvoinnin tai urheilijana kehittymisen seurannassa on syytä nähdä aina asioiden muodostama kokonaisuus, ei unohtua tuijottaman yhtä kokonaisuuden yksityiskohtaa.

Yksittäinen tieto on aina vain yksittäinen tieto. Mikä sen merkitys on, mihin se vaikuttaa ja miten siihen tulisi reagoida, on liikkujan tai urheilijan itsensä päätettävä asia.

Mittarit kertovat vain mittaustuloksia, eivät välttämättä sitä mitä tulosten perusteella pitäisi tehdä.

Renki voi lipsahtaa isännäksi

Mittalaitteiden käytössä on syytä aina miettiä muutamaan kertaan erilaisia miksi-kysymyksiä. Siis miksi mittaan sitä mitä mittaan? Miksi kuvittelen sen olevan hyödyksi ja tarpeen?

Ja kun sitten päädymme joitakin mittalaitteita käyttämään ja saamme mittaustuloksia, on uusien kysymysten aika.

Miten saatuun mittaustulokseen pitäisi reagoida?

Mitä se tulos kertoo yhdessä muiden mittareiden kanssa?

Onko eri mittauksilla ja omilla tuntemuksilla sama viesti – vai onko jossakin ristiriita?

Jos on ristiriita, mitähän siitä pitäisi ajatella?

Ja niin edelleen.

Kun nykyaika tarjoaa niin laajan spektrin erilaisia mittalaitteilla seurattavia asioita, vallitsee alituinen riski siihen, että liikkuva ihminen unohtaa mittalaitteen ja itsensä välisen valtasuhteen perusasian.

Mittarin ei pidä antaa ohjata ihmistä. Mittari on renki, ei isäntä.

Sinänsä on hyvä, että älylaitteisiin ilmaantui askelmittari. Tätä asiaa pitäisi tutkia jonkun tarkemmin, mutta niin omat ja lähipiirin kokemukset kuin ohjelmistoja tekevien firmojen edustajilta kuulemani sisäpiiritiedot tukevat samaa havaintoa. Kävelyaskeleiden ottaminen on tietyissä ihmisryhmissä lisääntynyt älylaitevuosien aikana selvästi.

Kun huomattiin että puhelin tai kello mittaa askelia, alettiin puolihuolimattomasti seurata askelmääriä. Pian seuranta tuli rutiiniksi ja kohta jo syntyi ajatus askelmäärästä, joka pitää päivittäin kerätä.

Ja hups, äkkiä siitä tuli suorastaan velvoite, ellei peräti pakkomielle.

Moni kävelyaskel jäisi tänäkin päivänä ottamatta ilman puhelinten askelmittareita. Kovin monilla meistä on askeliin liittyvä tavoite per päivä ja keskiarvotavoite kuukaudessa.

Voi tietysti pohtia filosofisesti onko ilmiö hyvä vai paha, mutta fysiologisesti se lienee esimerkki siitä, että mittari on saanut aikaan jotakin hyvää. Kuitenkin, samalla, juuri tässä esimerkissä piilee myös se pahan siemen, joka näissä mittausasioissa aina piilee.

Mittaamisen tarkoitusta etsimässä

Muistan omilta vaatimattomilta pikajuoksuajoiltani, miten 1980-luvun leiritilanteissa kävi rasvaprosenttimittarin kanssa vähän niin kuin nykyään käy monelle askelmittarin kanssa.

Tuon ajan alkeellinen rasvamittari alkoi ohjata harjoittelua. Rasvanmittauksesta tuli leirien testitilanteissa monen juoksijan mielessä isompi asia kuin 30 metrin lentävän testin ajasta. Niin sitä sitten vietiin ruokavalio järjettömyyksiin ja ihmeteltiin miksi juoksu ei kulje eikä voimaharjoittelu tartu, vaikka treenattiin niin tosissaan.

Järjetöntä sinänsä, mutta niin ihmisen mieli joskus toimii.

Kun elämme aikaa, jolloin melkein mitä tahansa voi mitata, olisi mittaamiseen liittyvän teknologisen, fysiologisen ja lääketieteellisen keskustelun oheen hyvä saada myös filosofista ja psykologista näkökulmaa. Sen kanssa voi vielä elää, jos jää koukkuun askelmittarinsa kanssa, mutta siitä ei hyvä seuraa, jos alkaa seurata yhtä innokkaasti kaikkia muitakin terveysarvojaan ja elintoimintotietojaan, joita aikamme härpäkkeistä saa joka hetki ulos.

Elämän idea lienee eläminen, ei elintoimintojen tarkkailu.

Alammekin olla liikunta- ja urheilukulttuurina kehitysvaiheessa, jossa olisi hyvä käydä valistavaa keskustelua siitä, mitä ja miten liikkuvan ihmisen kannattaa elintoimintojaan mitata ja miten eri tuloksia tulisi huomioida.

Suhteellisuudentaju olisi tässäkin hyvä treenikumppani. Kaikessa on aina tärkeintä kokonaisuus. Erilaiset mittaustulokset auttavat meitä hahmottamaan kokonaisuutta, mutta mikään mittari ei sitä yksin tee. Mittareita pitää osata lukea oikein.

Emmehän kuitenkaan liiku tai urheile mittaamisen vuoksi – vaan mittaamme liikkumisen ja urheilun vuoksi.

Mielenrauhan mittaria odotellessa

Tässä tullaankin perusasiaan. Miksi oikeastaan liikumme?

Urheilijan ja hyvinvointiliikkujan vastaus on tietysti erilainen. Tavoitteissa on eronsa ja se ohjaa tietenkin toimimaan hieman erilaisella asenteella – myös mittareiden kanssa.

Silti, pohjimmiltaan, niin liikkuja kuin urheilijakin joutuu kohtaamaan saman peruskysymyksen siitä, mikä häntä oikeastaan ajaa lenkkipolulle tai salille. Onko primäärimotiivina tavoite, joka liikunnalla tai urheilulla saavutetaan, vai se, että liikkuminen ja urheileminen tuovat elämään sisältöä, jota muu elämä ei anna?

Aikamme perustelee liikuntaa ja urheilua välineellisillä syillä. Liikunta parantaa yksilön terveyttä ja sitä kautta kansanterveyttä ja sitä kautta kansantaloutta. Meidät on valistettu ajatukseen siitä, että ihmisen olisi syytä suorittaa liikuntaa päivittäin, koska se tuo niin paljon hyötyä.

Kun liikkumisesta on tehty suorittamista ja hyödyn tuottamista, on loogista, että sitä on alettu eri tavoin mitata. Siten saadaan paitsi kirjattua suorittamista, myös kannustettua ja patistettua suorittamaan lisää. Kun pitää saada 10 000 askelta joka päivä, on, perhana vieköön, käveltävä tänäänkin 10 000 askelta – vaikka ei yhtään huvita.

Kun liikkumisesta on tullut liikunnan suorittamista ja mittausmerkintöjen keräämistä, on samalla kuitenkin menetetty jotakin, mikä häivyttää liikkumiseen kätkeytyvää vahvinta motivaatiotekijää: liikkumiskokemusta itseään.

On varmasti tilanteita, joissa mittalaitteilla on paikkansa, mutta hintana ei saisi olla se, että meistä tulee kyvyttömiä käveleskelemään kevätluonnossa ilman ajatustakaan siitä, montako kilometriä tai askelta tulee otettua ja montako kaloria tässä reitin varrella nyt palaa.

Pelkkien mittareiden ohjaamana liikkuminen on sittenkin vain samaa suorittamista ja itsemme pakottamista kuin muukin elämämme – ilman pelkän liikkumiskokemuksen tuomaa rauhaa ja levollisuutta, siis kaiken hyvinvoinnin ytimessä olevaa asiaa.

Tämän kaiken ytimessä olevan asian oivaltamisessa tapahtuvaa kehitystä mikään mittari ei kerro. Se pitäisi tajuta ihan itse.

Milloin saammekaan mittalaitteen, joka kirjaisi päivittäisen mielemme levollisuuden, harmonian ja kokonaishyvinvoinnin tunteen määrän – ja kehityksen suhteessa edeltävän viikon, kuukauden tai vuoden keskiarvoon?

JARI KUPILA

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehdessä 2/2023 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.