Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta

Väitöskirjaani Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? sisältyi ajatus siitä, että elämäntapamuutos on mahdollista vain, jos uusi ruumiillinen kokemus yhdistyy sisäisen identiteettitarinan muutokseen. Liikkumisen aloittaminen tai lisääminenkään ei siten ole helppoa tai edes mahdollista vain valistuksen, ohjeiden tai mielikuvien avulla, elleivät ne yhdisty merkityksellisiin kokemuksiin, joita tukee oppimisprosessi. (Tiihonen 2002) Myöhemmin olen TKI-hankkeita varten muotoillut prosessin konkreettisesti nelivaiheiseksi. Ensin analysoidaan nykytilanne ja käydään läpi positiiviset ja negatiiviset kokemukset. Toiseksi hankitaan uusia/korjaavia kokemuksia, kolmanneksi juurrutetaan sopiviksi osoittautuneita liikkumiskokemuksia omaan arkeen ja neljänneksi (koko ajan) pohditaan itselle tärkeitä liikkumisen merkityksiä ja opitaan ne. (Tiihonen 2014).

Ensin pitäisi tunnistaa minkälaisia kokemuksia liikkumisestaan odottaa ja saa. Olen havainnut, että miehet saavat liikkuessaan elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemuksia (Tiihonen 1996; 2011, 2012; 2013).

Aktiivisesti liikkuvat miehet osaavat löytää liikuntamuotoja, joista saavat näitä erilaisia kokemuksia. He ovat oppineet merkityksellistämään monenlaisia liikkumiskokemuksiaan. Sen sijaan vähemmän liikkuvien ongelmana on, että he hakevat liikkumiseltaan vain jotakin tiettyä kokemusta, eivätkä osaa merkityksellistää muita liikkumiskokemuksiaan.

Käytännössä aktiivisesti liikkuva kävelee, hiihtää, pyöräilee, palloilee, käy kuntosalilla ja tekee monenlaisia ruumiillisia askareita. Vähän liikkuva tekee vain sitä, mistä tykkää siihen asti, kun sekin muuttuu ikäväksi.

Miesten liikuttaminen olisikin helpompaa, jos miehet eläisivät maailmassa, jossa näillä kokemuksilla ei olisi niin voimakkaita kulttuurisia arvolatauksia. Tästä puhumme sanoessamme, että ”ennen oli kaikki paremmin/ huonommin”.

Meillä olisikin oltava jokin kokonaiskuva siitä, minkälainen maailma tässä liikkumis- ja toki muidenkin kokemuksellisuuksien merkitysten muutoksessa on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana (Pirnes & Tiihonen 2011). Seuraavassa taulukossa on tulkintani näistä muutoksista (taulukko 1, Tiihonen 2021a).

Taulukko 1. Tulkinta liikkumiskokemusten muutoksesta 1960–2020, eri osatekijöiden osuudet prosentteina.

Tulkinta liikkumiskokemusten muutoksesta 1960–2020	1960-luku	1980-luku	2000-luku	2020-luku
Toimijuuskokemus	35	30	15	10
Osallisuuskokemus	20	20	25	30
Identiteettikokemus	40	40	35	30
Elämyskokemus	5	10	25	30

 

Eri (mies)sukupolvet ovat kasvaneet aikuisiksi kokemuksellisesti melko erilaisina aikakausina. Omassa lapsuudessani 1960-luvulla emme odottaneet, että liikkuminen olisi ollut kivaa tai muuten elämyksellistä. Nythän tämä on hyvin tärkeää.

Identiteettikokemus suoritusurheiluna oli vallitsevana vielä 1980-luvulla, mutta myöhemmin sen merkitys on laskenut ja muuttunut ulkonäkö- ja erikoisuuspainotteiseksi. Yhteisöllisyysteemaan havahduttiin laajasti 2000-luvun alussa. Sen merkitys onkin nykyään joskus jopa liian suuri, sillä nuoriso on hyvin riippuvaista itselleen tärkeistä vertaisista.

Liikkumisen vähenemisen taustatekijöitä

Vaikeinta arki- ja siten kokonaisliikkumisen lisäämisen kannalta on, että toimijuuskokemusten merkitys on vähentynyt huolestuttavasti. Lapset ja nuoret eivät ole esimerkiksi oppineet liikkumaan tehdäkseen hyödyllisiä asioita eli tekemään latuja, hyppyreitä, pallopelikenttiä tai kävelemään ja pyöräilemään harjoituksiin, kauppaan tai kouluun.

En mainitse tässä kengännauhojen sitomista, mutta kyse on ollut vakavasta virheestä myös kasvatuksessa. Ja tämä koskee ikäluokkia 50-vuotiaisiin asti. Se näkyy karusti aktiivisen liikkumisen vähenemisessäkin.

Meneillään oleva 2020-luku tulee vaatimaan venymistä ja resilienssiä. Käytännössä meidän tulisi oppia merkityksellistämään arkiliikkumisemme nykyistä paljon paremmin unohtamatta muita kokemuksellisuuksia, jotka tekevät liikkumisesta ja urheilemisesta monipuolisesti kiinnostavan vaihtoehdon ajankäytöllemme.

Toinen liikkumisen lisäämisen suuri haaste liittyy kiireeseen. Liikkuminen kilpailee muiden tärkeiden ja vähemmän tärkeiden tekemisten kanssa ajastamme. Jos opimme merkityksellistämään liikkumisen paremmin, niin pärjäämme paremmin tässä kilpailussa. Tämä ei kuitenkaan riitä varsinkaan vähän liikkuvien ryhmissä tai ryhmissä, joissa perhe-elämä, työ tai muut harrastukset, mutta myös yksinäisyys, vaikeuttavat liikkumiseen käytetyn ajan löytämistä.

Kiireen taustalla on kuitenkin syvällisempiä muutoksia sukupuolille rakentuneista rooliodotuksista ja mahdollisuuksista toteuttaa niitä. Naisilla on nykyisin huomattavasti suuremmat mahdollisuudet toteuttaa itseään työelämässä tai urheilussa kuin muutama vuosikymmen sitten. On kuitenkin tärkeää huomata koko ”ajankäytön kokonaisuus” eli se, minkälaisia rooliodotuksia naisilla ja miehillä on ja miten ne ohjaavat ajankäyttöämme (taulukko 2, Tiihonen 2021a).

Taulukko 2. Miesten rooliodotusten muutokset 1960‒2020. Taulukon yli 100 prosentin osuudet kuvaavat tilannetta 2000-luvulla, kun odotukset ovat ylittäneet ihmisten kyvyn vastata niihin.

Miesten rooliodotusten muutokset 1960-2020	1960-luku	1980-luku	2000-luku	2020-luku
Vanhemmuusrooli	15	20	20	30
Parisuhderooli	10	15	25	30
Työrooli	45	40	35	30
Vapaa-aikarooli	30	30	30	30

 

Muutokset ovat miehilläkin olleet todella nopeita, eikä tämä tietenkään ole tapahtunut kivuttomasti. Lievimmillään puhutaan riittämättömyyden tunteesta, kun aikamme ja energiamme ei tunnu riittävän isyyden, parisuhteen, työn ja vapaa-ajan yhä vaativimmilta tuntuvissa vaatimuksissa. Urheilevat miehetkin ovat kuitenkin tunnistaneet nämä odotukset jo 2000-luvun alkupuolella erinomaisesti (Tiihonen 2007).

Pohjoismaisissa eli maailman onnellisimmissa yhteiskunnissa olemme systemaattisesti tehneet politiikkaa, jossa kummatkin sukupuolet voivat toteuttaa itseään varsinkin työelämässä suurin piirtein yhtä hyvin. Käytännössä olemme saaneet melko säännöllisin väliajoin mm. perhevapaauudistuksia, joilla työn ja perheen yhteensovittamista on yritetty edistää.

Vapaa-aika- ja parisuhderoolien vaatimiin muutoksiin perheiden arjessa ja ihmisten identiteeteissäkin emme ole juurikaan pystyneet keksimään yhteiskuntapoliittisia ratkaisukeinoja. Tämä näkyy varsinkin keski-ikäisten vähentyneessä liikkumisessakin. Vuorokaudessa pitäisi olla 36 tuntia ja viikossa kymmenen päivää, jotta kaikki odotukset voisi täyttää.

Keski-ikäiset odotusten ristipaineessa

Liikkumisen lisäämisen näkökulmasta on olemassa joitakin varteenotettavia vaihtoehtoja. Ehdottomasti tärkeintä on liikkumisen yhdistyminen keskeisiin rooliodotuksiin. Käytännössä puolisot liikkuisivat keskenään, vanhemmat lastensa ja aikuiset lapset iäkkäiden vanhempiensa kanssa. Äidit voisivat liikkua toisten äitien ja isät toisten isien kanssa saaden näin myös vertaistukea toisiltaan. Tähän on erinomainen aika ja usein paikkakin, kun lapsia kuljetetaan eri harrastuksiin. Pyörällä tai kävellen tehdyt työmatkat kannattaa sisällyttää työrooliin ja kaupassa käynnit osaksi vapaa-aikaroolia ottamalla kaveri tai naapuri mukaan.

Monta kertaa viikossa yksin harrastettu liikunta on valitettavasti tässä rooliodotusten paineessa aika itsekästä toimintaa. Tärkeää tietysti on, että voi ja saa liikkua yksinkin. Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksessa 2017 kysyttiin ensimmäistä kertaa, missä rooleissa ihmiset liikkuvat. Tuloksista näkee hyvin, että eri liikkumisroolit ovat miesten ja naisten kesken nykyään lähellä toisiaan (taulukko 3.).

Taulukko 3. Liikunnan ja urheilun harrastus eri rooleissa viimeisten 12 kuukauden aikana.

		Parisuhderooli	Vanhemmuusrooli	Työrooli	Vapaa-aikarooli	Yksin
Miehet	2017	39,4	31,9	9,4	57	50,9
Naiset	2017	37,2	43	7	61,8	58,9

 

Taulukko ei kerro sitä, miten paljon päivässä, viikossa tai kuukaudessa miehet ja naiset käyttävät aikaa liikkumiseen eri rooleissa eikä sitä, minkälaisia muutoksia tässä on mahdollisesti tapahtunut vuosien saatossa.

Oletuksena kuitenkin on, että rooliodotusten muutokset ovat heijastuneet myös liikkumisrooleihin. Miehet liikkuvat yllättäen jopa enemmän parisuhderooleissa kuin naiset. Toisaalta naiset liikkuvat miehiä enemmän vapaa-aikarooleissa ja yksin. Miesten ja naisten rooliodotukset ovat nykyään aika lähellä toisiaan. Kummankin odotetaan hoitavan parisuhdetta ja lapsia, olevan aktiivisia töissä ja vapaa-ajallaan.

Käsitykset miehisyyksistä päivitettävä

Olisikin syytä päivittää käsityksiä naisista ja miehistä. Oletukset saattavat perustua vanhentuneisiin käsityksiin varsinkin miehisyyksistä. Kun kritisoin väitöskirjassani mielikuvia miehistä eli miehisyyksistä, niin se perustui myös Jorma Sipilän kanssa toimittamaamme Suomen ensimmäiseen miestutkimuskirjaan Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Pyrimme raivaamaan teoksella tilaa miesten kasvulle ilman haitallisten miehisyysmielikuvien painolasteja. (Sipilä & Tiihonen 1994).

Nämä miehisyydet, joita voi pitää kulttuurisina uskomuksina siitä, minkälainen miehen pitäisi olla, eivät tietenkään ole hävinneet, vaikka yhtä jyrkkinä ja selvärajaisina ne eivät enää ilmenekään kuin 30 vuotta sitten. Voinemme kuitenkin erottaa toisistaan perinteisen, vallitsevan, neuvottelevan ja vaihtoehtoisen miehisyyden. (Tiihonen 2013; 2004)

Liikkumiseen miehisyydet voivat vaikuttaa sekä aktivoivasti että passivoivasti. Perinteistä miehisyyttä toteuttava mies ei lähde helposti mukaan uusiin tai naisellisiin liikuntamuotoihin. 1990-luvulla tutuksi tullut hegemoninen maskuliinisuus (vallitseva miehisyys) ei ole enää samassa arvoasemassa, mutta kilpailullisuutta, menestystä ja vertailua korostava mies saattaisi vieroksua puolison ja lasten kanssa liikkumista tai leikinomaisia liikuntamuotoja. Sekä perinteistä että vallitsevaa miehisyyttä korostavat miehet voivat kuitenkin olla hyvin liikunnallisia ja urheilullisia.

Miehisyystarkastelun tärkeys on siinä, että miehet itse tunnistaisivat mahdolliset monipuolista liikkumista estävät uskomuksensa. Yhtä lailla merkittävää on tunnistaa vanhentuneet mielikuvat ja luopua niistä miehille kohdistetusta liikkumista edistävästä viestinnästä. (Tiihonen 2004)

Lyhyesti miesten liikkumisen edistämisestä

Mies itse lopulta päättää, liikkuuko hän ylipäätään – sekä miten ja miksi. Liikkumisen lisäämiseksi viisainta olisi toteuttaa pitkäjänteistä työtä, jotta vähän liikkuvia miehiä saataisiin mukaan riittävän pitkiin kokemuksellisesti merkityksellisiin oppimisprosesseihin. Niiden aikana monipuolinen liikkuminen juurrutettaisiin arjen rooleihin ja ajankäyttöön. (Tiihonen 2021b)

Vaikeinta on muuttaa miehille haitallisia mielikuvia liikkumisesta. Niistä suurinta osaa ei ole koskaan testattu tai ”palvelumuotoiltu” erilaisia miehiä tai miehisyyksiä ajatellen. Liikunta-, terveys- ja hyvinvointimediaa lukiessa on erittäin vaikea löytää mitään miehille suunnattua ja miesten kokemus- ja merkitysmaailmoja ymmärtävää. Ylivoimaisesti suurin osa liikkumisen ja varsinkin terveyden edistämisen asiantuntijoista ja alueen toimittajista on naisia.

Aivan samoin kuin sukupuoli vaikuttanee vaikkapa urheilujohtamiseen jotenkin erityisesti, niin toki liikkumisen edistämiseenkin sukupuolella lienee jotain vaikutusta. Jälkimmäisen suhteen ei kuitenkaan käydä mitään julkista keskustelua asian muuttamiseksi. Kriittistä tutkimusta sukupuolen vaikutuksista terveyden ja liikkumisen edistämiseen ei valitettavasti näy ainakaan julkisessa keskustelussa.

Hiukan yliampuvasti voi todeta, että tuntuu kuin miehissä olisi vikaa, jos terveyden tai liikkumisen edistäminen ei onnistu. Vaan olisiko vikaa pikemminkin terveyden ja liikkumisen edistämisen sisällöissä, menetelmissä tai tekijöissä kuin kohteissa?

Niiden muuttaminen tulisikin aloittaa pikimmiten eikä ainoastaan miehiä koskien (Tiihonen 2021cd).

Tiihosen teesit: eroon haitallisista mielikuvista

Julkisuudessa totuuksiksi muuttuneista, etenkin miesten liikkumista jarruttavista mielikuvista on päästävä liikkumista oikeasti edistäviin kokemuksiin, tavoitteisiin ja tulkintoihin. Esitän hiukan provokatiivisia tulkintoja, jotka perustuvat tutkimuksiini, kokemuksiini ja aiheesta pitkään erilaisia aineistoja tehneen tulkintoihin näistä haitallisista mielikuvista. (Tiihonen 2021e; 2020)

Sohaisen vakiintuneen liikuntavalistuksen ja hyvinvoin-tiajattelun pyhiin totuuksiin, joita tulisi tarkastella kriittisesti. Ainakin pitäisi miettiä, miten niitä voisi muokata paremmin miehille ja 2020-luvulle sopiviksi.

Terveysliikunta ei ole ollut toimiva ratkaisu (miesten) vähäiseen liikkumiseen. Terveysliikunta sopii keskiluokkaisille ja koulutetuille ihmisille, joilla on ”varaa olla” kiinnostunut omasta itsestään ja terveydestään. Se on pääosin naisille kohdistettua, naisten ohjaamaa ja ”egoistista”. Tähän on tultava muutos.

Liikunnan ei pidä olla (vain) kivaa. Se ei ole vain kivaa, mikä on jo pelkkänä vääränä odotushorisonttina erittäin haitallista liikkujille, mutta myös liikunnan edistäjille, opettajille ja ohjaajille. Sen sijaan liikkumisen tulee olla kokemuksellisesti monin tavoin merkityksellistä.

Sisäisen motivaation harha pitää oikaista. Liikkuminen ei voi eikä saa olla vain itsekästä ”omaa aikaa itselle”, kuten sitä kovasti markkinoidaan. Tämä sopinee keskiluokkaisille, koulutetuille naisille, mutta me muut – varsinkin miehet – voimme aivan hyvin liikkua myös epäitsekkäästi ja ”ulkoisista” syistä, jotka ainakin ennen arvotettiin korkeammalle kuin egoistiset syyt. Sosiologin mielestä puhtaasti ”sisäistä” ei tietysti olekaan, vaan kyse liikkumisessakin on ulkoisten merkitysten (epä)onnistuneesta oppimisprosessista. Me tarvitsemmekin tulevaisuudessa liikkumiselle yhä enemmän merkityksiä, joissa yhdistämme liikkumisen oppimiseen, yhteisöllisyyteen sekä toistemme auttamiseen ja tukemiseen.

”Matala kynnys” on ymmärretty väärin. Liikkumista ei voi tehdä helpoksi (liikkuminen on vaikeaa) eikä saa tehdä ”matalaksi” (merkityksettömäksi). Portaat ovat parempi metafora ja ensimmäiset portaat voivat toki olla matalampia. ”Portaita” eli väyliä liikkumista tukeviin yhteisöihin ja palveluihin pitääkin rakentaa paikkoihin, joissa niitä ei nyt ole eli sinne, missä vähän liikkuvia ihmisiä kohdataan luontaisesti. Sosiaali- ja terveydenhuoltoon ja eri kansalaisjärjestöihin, mutta myös kouluihin, kauppakeskuksiin, tapahtumiin ja internettiin pitää saada asiansa osavia eri alojen ammattilaisia, jotka osaavat liikuttaa kaikenlaisia ihmisiä. ”Liikuttajiksi” pitää myös saada kokemusasiantuntijoita ja vapaaehtoisia, jotka auttavat ensimmäisillä portailla.

Liikkumisen edistäminen kannattaa erottaa elämäntapamuutoksesta ja varsinkin laihduttamisesta. Liikkumisen lisääminen arkeen on riittävän vaikeaa ilman näitä todella vaativia tavoitteitakin. On ollut tyhmää vaatia ihmisiltä täydellistä elämäntapamuutosta tai sitoa painonpudotus liikkumisen kanssa yhteen. Liikkuminen on todellakin riittävän tärkeää ilman laihduttamista tai isoa elämäntapojen muutosta.

Vähän on vähän ja paljon on paljon – sopiva on löydettävä itse. Terveysliikuntasuositusten noudattaminen täydellisesti on aivan liian vaikeaa, kun samalla väitetään, että todella vähäinen liikunta tai jopa tuolilta nouseminen on tärkeää. Tällainen ristiriitainen asiantuntijatieto ei tue liikkujaa, vaikka tavoite onkin hyvä. Sama ongelma on yksittäisissä tutkimuksissa, jossa korostetaan jonkin todella pienen seikan merkitystä terveyteen tai siihen, miksi joku liikkuu tai ei. Liikkumiseen tai liikkumattomuuteen ei vaikuta mikään yksittäinen tekijä ja aina lopulta ihminen itse päättää liikkuuko vai ei.

Ristiriitaisten suositusten tai yksittäisten tutkimusten seuraamisen sijasta kannattaa rakentaa itselleen pysyvät tavoitteet ja tavat, joita noudattaa pitkäjänteisesti. Tässä muutamia toimiviksi todettuja tapoja.

• Joka vuodenaikaan muutamia sopivia liikkumismuotoja, joita voi toteuttaa oli paikka, keli tai tilanne mikä tahansa.
• Liikkumismuodoista on hyvä oppia saamaan monipuolisesti merkityksellisiä kokemuksia (elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemuksia). Liikkuminen kannattaa ajatella kokemuksellisena oppimisena, jossa oppii asioita liikkumismuodosta, itsestään, kanssaliikkujista tai vaikkapa luonnosta, maantieteestä tai melkein mistä tahansa asiasta.
• Liikkumista kannattaa harjoittaa eri rooleissa eri ihmisten kanssa (puolison, lasten, eri kaveriryhmien, naapurien jne. kanssa). Siihen kannattaa yhdistää sosiaalisten suhteiden hoitoa ja arjen askareita.
• Liikkumisesta on hyvä tehdä arjen tapoja ja rutiineja, viikonloppuina ja lomilla kannattaa kokeilla uusiakin asioita.
• Liikkumiselle kannattaa rakentaa fiksuja ja monenlaisia tavoitteita, joiden tavoittelu lisää liikkumisen mielekkyyttä. Perustavoite voi olla vaikkapa liikkumisen määrä vuodessa tunteina. Jonkin liikkumismuodon opettelu tai siinä kehittyminen on hyvä tavoite sekin. Ihan yksinkertaiset tavoitteet, kuten leuanvetojen, punnerrusten, vatsa- ja selkäliikkeiden tai jalkakyykkyjen määrät, ovat nekin mainettaan parempia. Fiksua on asettaa tietyt vähimmäistavoitteet, joihin pitäisi pystyä aina – näitä voi toki iän myötä muuttaa. Kannattaisi myös asettaa itselleen jokin enimmäispaino, jonka saavuttaminen johtaisi tarpeellisiin, itselle sopiviin toimenpiteisiin. Näin vältät haitalliset ja vaikeat laihduttamiset ja liian suuret, nopeat ja vaativat elämäntapamuutokset.
• Älä odota terveyshyötyjä tai ulkonäön parantumista. Mieluummin sitä, että opit asioita, teet hyödyllisiä juttuja ja ehkä opit jotain itsestäsi ja muista.

Ja – älä lyö läskiksi, jos et pysty saavuttamaan tavoitteitasi tai liikkumaan riittävästi. Kunnon kohottaminen liikkumalla on yllättävän palkitsevaa. Ei haittaa, että kunto välillä laskee, jos sen saa taas nousemaan. Pahinta on luovuttaminen.

ARTO TIIHONEN, FT
liikuntasosiologi
arto(at)arto.tiihonen.fi

Lähteet                                                     

Pirnes E. & Tiihonen A. 2010. Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. Linkki verkkoartikkeliin.

Sipilä J. & Tiihonen A. (toim.). 1994. Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Tiihonen A. 2021a. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikunta- politiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan? Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki, Tilastokeskus 2021. Linkki verkkojulkaisuun.

Tiihonen A. 2021b. Kuka tai mikä päättää, liikunko minä vai en? LTS-blogi, 15.06.2021. Linkki blogitekstiin.

Tiihonen A. 2021c. Miten rakenteet vaikuttavat ihmisten liikkumiseen? LTS-blogi, 23.06.2021. Linkki blogitekstiin.

Tiihonen A. 2021d. Mitä pitää tehdä liikuntapoliittisen keskustelun herättämiseksi horroksestaan? Liikunta & Tiede, 58, 3/21, 74-75. Linkki verkkoartikkeliin.

Tiihonen A. 2022e. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! Blogi sivulla www.miksiliikun. fi, 11.1.2022. Linkki blogitekstiin.

Tiihonen A. 2020. Liikuttavan ikämiehen vuosikymmenkatsaus 2010- 2019. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.1.2020. Linkki blogitekstiin.

Tiihonen A. 2014. Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen P. (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. Linkki verkkojulkaisuun.

Tiihonen A. 2013. Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä I. & Ojala H. (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167–196.

Tiihonen A. 2012. Kokemuksia, suorituksia, terveyttä – aktiivisen ikämiehen liikunnalla on monta moottoria. Liikunta & Tiede 49 (5) 74–78.

Tiihonen A. 2011. Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Viiru K., Manninen J., Nieminen M., Suominen H., Christer Sundqvist, Tiihonen A. & Taponen R., (toim). Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19–44.

Tiihonen A. 2007. Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007, 210–225.

Tiihonen A. 2004. ”Mikään ei ole rumempaa kuin kaunis mies?!” Liikunta & Tiede 4/2004, 21–26.

Tiihonen A. 2002. Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134. Väitöskirja.

Tiihonen A. 1996. Ikuisesti urheileva poika eli mistä on ’kunnon miehet’ tehty? Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.) Miehen kuvia. Helsinki. Gaudeamus.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehden numerossa 4/2022 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.