Liikunnan tiedeviestintä ei ole kuollut, mutta eläköön liikunnan uusi tiedeviestintä!

”Liikunnan päätöksentekoa haittaa tietovaje” on monen liikunnan edistäjän vakaa näkemys. Ja jos tietoa onkin, se ei tavoita päättäjiä. Arvio on tuttu jo 1980-luvun tiedonvälitysmietinnöstä: ”Tutkimuksen ja hallinnon yhteyksiä varten on perustettu useita asiantuntijaelimiä, mutta toiminta ja tiedonvälitys ovat jääneet irralliseksi” (Opetusministeriö 1984).

Asetelmaan ehdittiin jo tottua kunnes hallinnolle 2000-luvulla asetettiin tiedolla johtamisen tavoite. Se on pakottanut tarkastelemaan myös liikunnan tiedonvälitystä uudelleen. Kokonaiskuvaa on piirretty työryhmissä ja eri osapuolia kuultu. Kaikille sopivia uudistuksia ei ole saatu aikaan. Laajin yksimielisyys on syntynyt siitä, että tiedonvälityksen ongelmat selittyvät muiden toiminnalla, ei oman organisaation (Valtonen & Ojajärvi 2013).

Se, että tiedolla johtamisessa ollaan herkästi heittämässä ensimmäistä kiveä, ilmentää kuinka erilakisesti eri tahot toimivat. Liikuntatiedon tuottajilla ja soveltajilla on omat, sinänsä perustellut ja heille käyttökelpoiset käsitykset oikeasta ja tarpeellisesta tiedosta. Samalla ”toista kulttuuria arvioidaan oman kulttuurin mittapuulla” (Karvonen 2014).

Tutkimustiedon tuottajia ja jakajia yhdistää usko tiedonvälityksen ”puutemalliin” (ks. esim. Väliverronen 2016), jossa keskeistä on popularisointi: päättäjillä on tietovaje, ja kun se korjataan tutkimusraportteja yleistajuistamalla ja tiedonsiirtoa harjoittamalla, tietovaje poistuu – ja tiedonvälitys on tehnyt tehtävänsä. Varmuus siitä, onko tieto päätynyt päätöksenteon yhdeksi perustaksi, jää kuitenkin puuttumaan.

Liikunnan virkamiehillä keskeinen rooli

Kun eduskunta käsitteli valtioneuvoston selontekoa liikuntapolitiikasta (VNS 6/2018 vp), valiokunnat saivat kuultavakseen/luettavakseen 107 asiantuntijalausuntoa. Lähes kaikkien lausuntojen asiantuntijuus nojasi – enemmän tai vähemmän – liikunnan tutkimustietoon. Oliko kyse nappiin osuneesta tiedeviestinnästä, koska niin moni pääsi lausumaan päättäjille? Ei välttämättä, sillä kuinka moni edustaja tosiasiassa kuunteli/luki lausuntoja? Vielä epävarmempaa on tieto lausuntojen vaikutuksesta.

Miksi emme luottaisi lausuntojen vaikutuksiin eli puutemallin toimivuuteen? Siksi, että ”eduskunnan valiokunnissa kansanedustajat tunkevat korvatulpat korviinsa, rouskuttavat kaalia, esittävät nukkuvaa tai eivät vaivaudu paikalle. Näin he perehtyvät lainvalmistelutyössä auttavan asiantuntijan esitykseen, jonka tiedot eivät miellytä heitä” (Jakonen 2018). Vaikuttaa ehkä tylyltä, mutta näin taidamme kaikki toimia: ”Kerro minulle mitä haluan kuulla.”

Asiantuntija saa usein sanoa ensimmäisen sanan, mutta poliitikko halutessaan viimeisen. Siinä välissä toimivat virkamiehet. Päätöksenteon ja siihen liittyvän tiedonvälityksen kannalta virkamiehet ovat keskeisessä asemassa. Tai kuten OKM:n ylijohtaja Esko Ranto asian ilmaisee: ”Virkamiehen tulee estää poliitikkoja tekemästä hölmöyksiä” (Pyykkönen 2015).

Pitkään valtionhallinnossa työskennellyt Eero Murto katsoo tutkimuksessaan Virkamiesvaltaa? (2014), että ”virkamiehillä on yleisesti ottaen poliittisiin päätöksiin nähden hyvinkin ohjaava ja monesti myös ratkaiseva rooli”. Poliitikot käyttävät suvereenisti valtaa, kun jokin asia nostetaan näkyvästi poliittiselle agendalle, mutta muuten osastopäälliköiden ja asiantuntijavirkamiesten rooli on viime vuosikymmeninä vahvistunut.

Liikunta lienee ollut viimeksi näkyvästi poliittisella agendalla 1970-luvulla, jolloin puolueet tehtailivat kilpaa liikuntapoliittisia ohjelmia. Sittemmin liikunnasta ei ole tarvinnut debatoida, sillä se on kaikkien puolueiden mielestä ainakin periaatteessa ”tärkeä asia”.

Asiat tulevat valiokuntakäsittelyihin virkamieskunnan valmistelemina. Näin virkamiehillä on hyvät mahdollisuudet ohjata poliittista toimintaa, kirjoittaa Murto. Kun kansanedustajille jaettiin Liikuntapoliittisen selonteon (2018) taustamateriaalina ministeriön tilaama 180-sivuinen tutkimuskatsaus saatesanoilla ”Tutkimus valtion liikuntapolitiikan vaikuttavuudesta”, kansanedustajat puheenvuoroissaan myös kehuivat sitä liikuntapolitiikan arviona. Todellisuudessa raportti ei sisältänyt toteutetun politiikan arviointia, vaan esitteli – sinänsä tyylikkäästi – alalla tehtyä tutkimusta.

Luopuminen komiteoista ja siirtyminen työryhmiin ja selvitysmiehiin on Murron mukaan sekin lisännyt virkamiesvaltaa. Työryhmien määrä on karannut taivaisiin, ja niiden perustamisesta päättää kukin ministeriö itse. ”Monissa työryhmissä puheenjohtajat ja sihteerit käyttävät näkymätöntä mutta tosiasiallista valtaa. Se vain puetaan työryhmän kaapuun”. Aina työryhmissä ei ”ulkopuolisia” edes tarvita: liikuntalain uudistuksen (2015) valmisteli ministeriön liikuntavirkamiehistä koottu työryhmä.

Yhteenveto on selvä: ”Hallituksen viralliset ja muodolliset päätöksentekoelimet ovat käytännössä enemmän päätösten ratifiointia kuin aitoa päätöksentekoa varten” (Murto 2014). Ei ole syytä epäillä, etteikö myös liikuntaa ohjattaisi enemmän ministeriössä kuin eduskunnassa.

Perinteisen tiedeviestinnän ja akateemisen asiantuntemuksen rooli kaventunut

Liikunnan tiedeviestinnän näkyvintä osaa edustavat väitös- ym. tutkimusten esittelyt sekä tieteenalakohtaiset seminaarit. Popularisointi näissä yhteyksissä ei ole välttämätöntä, sillä lukija tai kuulija on mitä todennäköisimmin toinen saman alan asiantuntija, joka ymmärtää viestin muutenkin.

Tiedetoimittajille tehtyjen haastattelujen perusteella he kokevat olevansa tutkijoiden kanssa ”samalla asialla” tai ”samalla puolella” (Väliverronen 2016). He identifioituvat yleisimmin valistajan rooliin, ja valistustehtävää he kokevat toteuttavansa parhaiten toimimalla tutkijoiden ohjeiden mukaan.

Myös liikunnan organisaatiot kierrättävät usein samaa yliopiston tai tutkimuslaitoksen laatimaa tiedotetta, joka keskittyy kulloisenkin tutkimuksen esittelyyn ilman laajempaa katsantoa. Käytäntö palvelee lähinnä kyseisen tutkijan ja hänen taustatahonsa intressejä. Päättäjät eivät yksittäisiä tutkimuksia juurikaan lue.

Ajatus, että tiedetoimittajan tulee olla myös vahtikoira, joka arvioi kriittisesti tiedettä ja tutkijoiden toimintaa, sai edellä mainituissa haastatteluissa vähän kannatusta. Näiltä osin tiedetoimittajat eroavat selvästi muista toimittajista.

Tiedolla (sekä kokemuksella, tunteilla ja intuitiolla) lienee aiemmin johdettu siinä kuin nykyäänkin. Sen sijaan keskenään kilpailevaa tietoa ja asiantuntijuutta on nyt tyrkyllä monin verroin aiempaa enemmän. Liikunnan päätöksiä tehdään valintojen virrassa: kenen tieto on kulloinkin eniten oikea tai sopiva? Tässä kilpailussa perinteinen, puutemalliin perustuva tiedeviestintä pärjää heikosti. Tieteellä ei ole ollut eikä ole erityisasemaa päätöksenteossa. Todennäköisemmin tutkimustietoa hyödynnetään, kun halutaan perustella aiottuja tai tehtyjä päätöksiä. Yleensä politiikka on tietoa väkevämpää.

Yksisuuntaisen tiedeviestinnän haaksirikkoon ei ole täysin herätty liikunnassa. Liikuntatieto ei enää ole harvinaista, vaan sitä on liikaa. Puutemallia vaaliessaan tiedeviestijät ovat jäämässä tietotulvan uhreiksi. Heidän ei kannattaisi yrittää juoda tiedon valtamerta tyhjäksi, vaan opetella uimaan siinä. Enää päättäjille (kuten muillekaan) ei ole tärkeää lukea kaikkia tutkimuksia tai osallistua mahdollisimman moneen seminaariin. Tärkeämpää heille on suojella itseä ei-halutulta informaatiolta. (Eriksen 2003)

Asiantuntijakuulemiset ovat vakiintunut osa työryhmä- ja valiokuntatyöskentelyä. 2000-luvulla asiantuntijuus on arkipäiväistynyt sekä muuttunut kyseenalaisemmaksi ja epäselvemmäksi käsitteeksi. Samalla tieteellisen tiedon asema tiedon hierarkian huipulla on heikentynyt. ”Yhdelläkään instituutiolla tai toimijalla ei enää ole yksinoikeutta ’totuus’-nimiseen brändiin” (Jakonen 2018). Takana ovat ajat, kun liikunnassakin kuulemiseen riitti akateemisen asiantuntijan vierailu työryhmässä.

Eri asiantuntijatahot pyrkivät valitsemaan itselleen mieleisen tulkintakehyksen, jota vasten faktat esitetään. Tällainen ”spinnaaminen” alkaa olla tuttua myös liikunnassa: tulkintakehyksestä riippuen suomalaisten voi esimerkiksi väittää olevan hyviä tai huonoja liikkumaan. Oman totuutensa liikuntakysymyksissä pystyy jokainen – myös virkamies – valitsemaan vastaanottamalla vain omia ennakkoasenteita tukevia tulkintoja. Tiukan paikan tullen voi tukeutua Nietzscheen: ”Ei ole tosiasioita, on vain tulkintoja.”

Kohti monenlaista asiantuntemusta arvostavaa kuuntelua

Lukuisten selvitysten, lausuntojen ja kannanottojen läpikäynti ja niiden sisältämien tulkintakehysten tunnistaminen vie päätösten valmistelijoilta mahdottomasti aikaa eikä lopputulokseen voi varmuudella luottaa. Onneksi pohdinta siitä, kuinka laajentunut ja politisoitunut asiantuntijuus tulisi ottaa huomioon päätöksenteossa, on viime aikoina ollut aktiivista (esim. Väliverronen 2013; Jakonen 2017 ja 2018; Saarikoski & Peltonen 2018; Ikäheimo 2019).

Mitään nopeaa poppakonstia ei ole tarjolla. Sen sijaan tutkijat liputtavat niinkin arkisen asian kuin arvostavan kuuntelemisen puolesta: ”Päätöksenteon on perustuttava kriittiseen dialogiin, jonka perusedellytys ei ole yksipuolinen totuuden toitottaminen vaan ymmärtävä, arvioiva ja toisen asiantuntemusta arvostava kuuntelu” (Jakonen 2018). Olennaista on, että ”tietoa ei tuoteta ja käsitellä vain kirjallisessa muodossa, vaan kasvokkain dialogissa asiantuntijoiden, päätöksentekijöiden ja sidosryhmien kesken” (Saarikoski & Peltonen 2018).

Tällaisessa tiedon tuottamisessa asetutaan alttiiksi kommentoinnille, kritiikille, keskustelulle ja poliittisille kysymyksille (Jakonen 2017). Kiistoja ei vältellä: ”Ristiriidat ovat ajattelua ja demokratiaa kehittäviä ilmiöitä – jos niitä osataan käsitellä keskustellen ja eri osapuolia kuunnellen” (Jakonen 2018). On hyvä muistaa, että kuunteleminen on enemmän kuin kuulemista, se on vuorovaikutussuhteen muodostamista. Parhaimmillaan päätöksenteko rakentuu ”monipuolisten tietojen ja eri toimijoiden vuoropuhelussa, neuvottelussa ja yhteisen tulkinnan muodostamisen prosessissa” (Ikäheimo 2019).

Toistaiseksi yhteisen tulkinnan muodostamista liikuntakentän toimijoiden kesken ei ole pidetty erityisen tärkeänä, koska se ajatellaan annetuksi. Valtionavustusta saavien järjestöjen ja muiden toimijoiden odotetaan toimivan liikuntalain hengessä ja hallitusohjelman linjassa sekä lujittavan yhteishenkeä valtiojohtoisilla liikuntafoorumeilla. Viestintää hallitsee enemmän tiedottaminen kuin vuorovaikutus. Tietoon liittyvä valta on vahvasti hallinnon hyppysissä.

Ajat muuttuvat – hitaasti, mutta kuitenkin. Tiedeyhteisö, sidosryhmät ja kansalaiset odottavat tasavertaista vuoropuhelua päättäjien kanssa. Huolia, kysymyksiä ja suosituksia haluavat esittää muutkin kuin poliitikot ja virkamiehet. Tähän on syytä herätä myös liikunnassa.

Liikunnan tiedeviestijöiden soisi aktivoituvan ”yhteistoiminnallisen tiedontuotannon” (Saarikoski & Peltonen 2018) tai ”osallistavan tiedeviestinnän” (Väliverronen 2013) moottoreina, sillä se tarjoaa uusia, nykyistä vaikuttavampia tehtäviä. Tiedetoimittajan sopii toimia dialogien koordinaattorina, kiistojen taustoittajana, kriittisenä faktantarkastajana, yhteenvetojen laatijana jne. Tiedetoimittaja voi kartoittaa asiantuntijuuksia ja tunnistaa tulkintakehyksiä sekä omaksua vahtikoiran roolia: ryhtyä arvioimaan paitsi tieteen maailmaa myös erilaisten asiantuntijuuksien hyödyntämistä päätöksenteossa.

Harvat asiat ovat täysin uusia. Vuorovaikutuksen lisäämistä liikunnassa on viimeksi esitetty valtion liikuntaneuvoston julkaisussa Kohti liikuntatiedon tehokkaampaa hyödyntämistä (Valtonen & Ojajärvi 2013). Erilaisia asiantuntijuuksia arvostavaan kuuntelemiseen ei silloin innostuttu. Nyt perimmäinen syykin on selvinnyt:

”Olen huomannut, että kuunnellessaan ihmiset haukottelevat usein mutta puhuessaan hyvin harvoin, ja olen siitä päätellyt, että puhe on ihmisen tapa uskotella itselleen, että juuri heidän asiansa ovat hereillä pysymisen arvoisia.” (Petri Tamminen: Musta vyö, 2019).

 

TEIJO PYYKKÖNEN
vapaa kirjoittaja
teijo.pyykkonen(at)gmail.com

LÄHTEET

Eriksen, Thomas Hylland. 2003. Hetken tyrannia. Johnny Kniga kustantamo.

Ikäheimo, Hannu-Pekka. 2019. Yhteinen tulkinta – realistinen utopia. https://www.sitra.fi/blogit/yhteinen-tiedon-tulkinta-realistinen-utopia/

Jakonen, Mikko. 2017. Vastatieto – Tulevaisuuden tietoa ja asiantuntijuutta etsimässä. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1/2017. https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnata/julkaisut/Documents/tuvj_1+2017.pdf

Jakonen, Mikko. 2018. Demokraattinen päätöksenteko edellyttää tiedon ja kuuntelemisen taitoa. https://www.sitra.fi/blogit/demokraattinen-paatoksenteko-edellyttaa-tiedon-jakuuntelemisen-taitoa/

Karvonen, Erkki. 2014. Yleistajuinen tiedeviestintä ja tutkijan julkisuus. Teoksessa Karonen, Erkki; Kortelainen, Kerttu & Saarti, Jarmo: Julkaise tai tuhoudu! Johdatus tieteelliseen viestintään. Vastapaino.

Murto, Eero. 2014. Virkamiesvaltaa? Tampere University Press. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/103676/978-951-44-9666-0.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Opetusministeriö. 1984. Liikuntatieteellisen tiedonvälitysryhmän mietintö. OPM:n työryhmien muistioita 1984:29.

Pyykkönen, Teijo. 2015. ”Tiedon politisoituminen uhka myös liikuntasektorilla” (ylijohtaja Esko Rannon haastattelu). Liikunta & Tiede 2–3/2015.

Saarikoski, Heli & Peltonen Lasse. 2018. Yhteinen tiedon tuotanto kaventaa kuilua tiedon ja päätöksenteon välillä. https://www.sitra.fi/blogit/yhteinen-tiedon-tuotanto-kaventaa-kuilua-tiedon-ja-päätöksenteon-välilla/

Valtonen, Sanna & Ojajärvi, Sanna. 2013. Kohti liikuntatiedon tehokkaampaa hyödyntämistä. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2013:4.

Väliverronen, Esa. 2013. Popularisoinnista osallistavaan tiedeviestintään. Yhteiskuntapolitiikka 78 (2013):4. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/110430/saikkonen.pdf?sequence=2

Väliverronen, Esa. 2016. Julkinen tiede. Vastapaino Oy.

 

Artikkeli julkaistaan marraskuun alussa ilmestyvässä Liikunta & Tiede -lehdessä 5/2019. Artikkeli on luettavissa myös pdf-muodossa.