Liikkeen loppu vai erojen kasvu?

Pääministeri Sanna Marin kertoo torstaina 12. maaliskuuta, että kaikki yli 500 hengen yleisötilaisuudet perutaan toukokuun loppuun saakka. Hieman myöhemmin puhelimeen tulee viesti: ”Hopeasompa peruttu”. Istumme lounaalla taivalkoskelaisessa ravintolassa kierrettyämme sitä ennen erinomaisessa kunnossa olevat nuorten hiihtokauden päätapahtuman ladut. Jo ennestään hermoja koetellut talvi tuntuu nyt erityisen tympeältä.

Perustellut ja koronan leviämistä hidastavat toimenpiteet jatkuvat. Koulut siirtyvät etäopetukseen, urheiluseurojen harjoitukset päättyvät ja harjoitusleirit perutaan. Kilpailuista ei ole tietoakaan. Tiedotusvälineiden uutistulva muuttuu konkretiaksi. Flying Finns- ja SM-maastojen siirto syksylle ei ole nuorelle urheilijalle vain hallinnollinen päätös. Tulosten ulosmittaaminen vaihtuu epätietoisuuteen ja tavoitteettomaan näpertelyyn. Omatoiminen harjoittelu rytmittää silti edelleen arkea, poikkeusaikana vielä aikaisempaa enemmän.

Kuntien liikuntapaikkarakentamisessa vanhan ajan valaistut osoittautuvat ennätysvauhtia ikääntyvässä yhteiskunnassa arvokkaiksi investoinneiksi. Tykkilumilatujen ruuhkat siirtyvät yllättäen myös keväisille kuntopoluille. Urheilija ei ole kaikille sankari. Fyysisyyttä puhkuva ja ohikiitävä nuori näyttää turvavälien yhteiskunnassa epäilyttävältä, sillä potentiaalisena taudinkantajana hän ei välttämättä edes oirehdi. Aika ja sää tekee kuitenkin tehtävänsä. Sateisena päivänä juoksija voi taas huohottaa vapaammin ja laskea etäisyyksiä toisiin ulkoilijoihin kilometreissä. Kun hallitus ja viranomaiset kehottavat – aiheellisesti – pysymään kotisohvalla, suomalaiset eivät sittenkään muutu norjalaisten kaltaiseksi ulkoilmakansaksi.

Kriisiaikoina korostetaan yhteisiä uhrauksia ja kokemuksia. Odotettavissa on kuitenkin tasoerojen kasvu, niin kouluissa kuin urheilukentillä. Osa paneutuu vielä aikaisempaa enemmän harjoitteluun, ja pakotettu kilpailutauko vain nostaa tuloskuntoa. Lasten ja nuorten liikunnasta on jo aikoja sitten tullut monelle kuitenkin ohjattua toimintaa, jossa varsinkin kestävyysliikunnan asema on marginalisoitunut. Kun koulumatkat, väli- ja liikuntatunnit sekä seurojen harjoitukset jäävät pois, tietokoneen vieressä istuttu etäkoulupäivä vaihtuu sujuvasti e-urheiluksi. Joku saa isästä tai äidistä lenkkikaverin ja valmentajan, toinen katselee seuran sinnikkäästi lähettämiä videoklippejä. Jo aikaisemmin nähtävissä ollut lasten ja nuorten liikunnan eriarvoisuus kasvaa.

Toiveisiin hiipii nopea selkävoitto viruksesta, mutta torilla ei kannata tavata. Toisen aallon tai seuraavan viruksen voi kohdata vielä aikaisempaa huonokuntoisempi väestö.

Blogitekstin kirjoittaja Matti Hannikainen on talous- ja sosiaalihistorian dosentti, kahden urheilijanuoren isä ja heidän valmentajansa.