Liike ja liiketoiminta

Siinä missä urheilun tuottaminen millään taloudellisella järjellä osoittautuu koko ajan vaikeammaksi, liikunnassa on avautunut aito ja kasvava bisnessauma.

Uusia ja tehokkaasti markkinoituja kuntokeskuksia nousee koko ajan. Uusia liikuntatuotteita ja konsepteja samoin. Kuntoilijoille suunnattu välinebisnes, ravinnekauppa, matkailutuotteet ja monet muut vastaavat ovat kasvussa.

Yksityinen palvelutuotanto puhuttelee omaa kohderyhmäänsä hyvin. Alan yritystoiminnalla on saatu ainakin osa suomalaisista liikkeelle. Jopa niin, että alan yritysten asiakasrekisterit kasvavat eri mittaluokissa kuin urheilun ja liikunnan seurojen ja järjestöjen.

Samalla elinkeinonäkökulma on tuottanut yhteiskuntaan itse liikkumisen tuomien hyötyjen ohella myös työpaikkoja, verotuloja ja kansantaloutta kehittävää merkitystä.

Hyvän vastapainoksi on kuitenkin alkanut kuplia myös ilmiöitä, joihin olisi liikuntakulttuurissa hyvä tarttua, ennen kuin ne muuttuvat ongelmiksi. Yksityistä tuotantoa ei pidä mistään ideologisista syistä jarruttaa, mutta alan kokonaisuudessa olisi syytä pysähtyä miettimään miten suomalaisille tarjottavien liikuntapalveluiden kokonaisuus jatkossa rakentuu.

Tässä mietinnässä ei saisi päätyä lobbaamaan minkään tuottajatahon intressiä. Tärkeintä tulisi olla liikunnan kattava ja tehokkaasti eri kohderyhmiin kohdistettu tarjonta kaikille suomalaisille. Ei se, kuka liikettä järjestää.

Liikuntapalvelut ovat toimiala. jossa on yhteiskunnan kokonaisedun vuoksi koettu hyvänä tarjota julkisen palvelun kautta laajaa ja edullista, oikeastaan subventoitua, tuotantoa.

Tätä tarjontaa on vahvistettu kolmannen sektorin, käytännössä paikallisten urheiluseurojen, liikuntapalveluilla. Samalla kunnat ovat antaneet toimitilojaan seurojen käyttöön – jos ei ilmaiseksi, niin kuitenkin alle markkinahintojen – ja tukeneet usein muutenkin. Näin seuratkin ovat voineet pitää hintansa alhaalla.

Kun näin toimivassa markkinassa voimistuu yksityinen toimeliaisuus, syntyy törmäyskurssi. Ensimmäiset merkit siitä, että yksityiset toimijat alkavat kyseenalaistaa kuntien hinnoittelua markkinahäiriköintinä, on jo nähty. Vastaavaa lienee luvassa jatkossakin.

Äärimmilleen vietynä joku voisi kyseenalaistaa koko seuratoiminnan julkisen tuen. Jos liikuntakasvatusta tuottavaa seuraa tuetaan julkisista varoista, sehän asettaa alan yritystoiminnan eriarvoiseen asemaan!

Tässä pisteessä ei toki vielä olla. Eikä siihen päädytäkään, jos toimialalla osataan ajoissa miettiä roolijakoa ja pelisääntöjä uusiksi. Mutta osataanko tätä?

Haasteena on tietysti se sama, mikä näkyy niin monen liikuntakulttuuriin liittyvän organisointitarpeen kanssa: Kenen vastuulla kokonaisuus oikeastaan edes on?

Alan monien järjestöjen, Olympiakomitean ja ministeriöiden tulevaisuuspalavereissa olisi hyvä pysähtyä hetkeksi tähänkin teemaan, vaikka olympiamitalikantaan paluun turvaaminen nyt trendikkäämpi teema onkin.

Vai onko julkisen ja yksityisen sektorin liikuntatoimijoiden törmäys väistämättömyys, jolle ei ole tehtävissä mitään?

 

Jari Kupila
Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja