Kuudenkympin ja kuoleman välissä

Varmaa on, että elettyä elämää on takana paljon enemmän kuin edessä. Kuolemakin käy mielessä, sitä en ihmeemmin pelkää. Se tulee ajallaan. Sen sijaan pelkään raihnaistumista. Arvelen etten ole ainoa. Kun on tottunut touhuamaan yhtä ja toista, niin luopumisen tuskaa on tiedossa kehon rapistuessa.

Osittain oma vika voisi sanoa. Olen mitä todennäköisimmin tärvellyt tulevien elinvuosien laatua huonoilla elintavoilla. Tähän ikään olen ehtinyt vetää aika paljon tuoppeja ja makkaralenkkiä – onneksi myös melko monta hiihto- ja juoksulenkkiä. Painoa on ollut etenkin viimeisimmän vuosikymmenen ajan rutkasti liikaa.

Siitä ei ole kyse, etteikö tietoa olisi ollut. Ja olen minä jonkin verran elintapaneuvontaakin saanut. Niin se vain on, että terveysvalistus ja hyvät neuvot purevat vain osaan meistä. Kaikki me emme jaksa olla oman elämämme tahkopihkaloita, jotka elävät liikkuakseen ja liikkuvat elääkseen.

Lasteni syntyessä olin nelikymppinen. Ajattelin silloin, että olisi mukava nähdä, mitä heistä isona tulee. Kaikki ovat nyt täysi-ikäisiä, mutta vielä on aikaista sanoa, mihin elämä heitä kuljettaa. Toiveenani on siis elää parikymmentä vuotta. Sen voin jo sanoa, että jonkinlaisen liikuntainnostuksen olen kaikille onnistunut välittämään. Yksittäisestä ei voi päätellä yleistä, mutta mieleen tulee vähän itsetyytyväisesti Tuula Airan väitöskirjan tulos, jonka mukaan isälläkin saattaa olla osuus asiaan. Hyvin vapaasti tulkiten: jos isän ja 15-vuotiaan keskusteluyhteys toimii, niin täysi-ikäisenä nuori aika todennäköisesti liikuskelee ainakin jonkin verran. Meillä toimi kyllä välillä huutoyhteyskin.

Kun hyvinvointialueiden toiminta näyttää yskivän, niin meidän ikääntyvien mielissä pyörii paljon kysymyksiä. Vaikka kuinka tuntisi itsensä myöhäiskeski-ikäiseksi ja vanhuuteen näyttäisi riittävän voimia, niin kukaan meistä ei ole loputtomiin rautaa. Joustavinkin teräs murtuu joskus. Kaikkien saatavissa olevien hoivapalveluiden tulevaisuus ei näytä heleältä.

Liikuntakulttuurikin muuttuu väestörakenteen myötä. Urheilukentällä ei ole paljonkaan käyttöä monessa kunnassa. Miten kunnat ylipäätään kykenevät tarjoamaan liikuntamahdollisuuksia ikääntyville suomalaisille? Liikunta-alan yrityksille avautuu uusia mahdollisuuksia, mutta likikään kaikilla ei ole varaa ostaa palveluita. Ja yritystoiminta kannattaa vain siellä, missä on riittävästi maksukykyisiä eläkeläisiä. Kaikkialla Suomessa heitä ei ole.

Liikunnan olosuhdeseminaarissa Lahdessa lokakuun alussa sekä Ari Karimäki että Pasi Koski toivat esiin, miten väestön ikääntyminen ja kuntien eritahtinen kehitys näkyvät liikunnassa. Seuratoimijoita on entistä vaikeampi löytää etenkin pienissä kunnissa, joissa väki vähenee. Toisaalta seuroissa liikkuvien suurimman ryhmän 1950–1960-luvuilta asti muodostaneet lapset ja nuoret ovat käymässä vähiin samoilla seuduilla.

Sinänsä niin ikärakenteen muutokset kuin kuntien kehityksen erisuuntaisuus olivat näkyvissä jo vuosikymmeniä sitten. Kalervo Ilmanen toi kehityssuunnan esille tapansa mukaan voimakkain äänenpainoin 1990-luvulla. Kovin vähän Ilmasen julistusta kuultiin. Yhtä vähälle huomiolle taisivat jäädä tutkijoiden jo 1980-luvulla esittävät huomiot ikärakenteen muutoksista.

Olemme viettäneet opetus- ja kulttuuriministeriön nimeämää sivistyksen teemavuotta, vaikka sitä on vaikea uskoa. Sen verran sivistymättömäksi meno on muuttunut. Sivistys.fi -sivuston mukaan pian loppuva ajastaika on kaikille avoin tapahtumien vuosi, jonka aikana sivistyksen päältä pyyhitään pölyt. Pikemminkin sivistyksen päälle on kipattu karkeaa soraa.

Sivistys on paljon laajempi käsite kuin pelkkä kirjasivistys – tai pitäisikö 2020-luvulla sanoa nettihakujen tarjoama pintatieto. Erilaisten kansalaisjärjestöjen rahoitukseen kohdistuneet leikkaukset näyttävät suunnitelmalliselta toiminnalta, jonka tavoitteena on vaimentaa kriittiset äänet. On helpon populistista väittää, etteiväthän valtion suurelta osin rahoittamat järjestöt ole mitään oikeita kansalaisjärjestöjä.

Kun järjestöjen toimintaedellytyksiä kavennetaan, niin samalla romutetaan perinteistä suomalaista kansalaisyhteiskuntaa. Valtio kuin kunnat ovat antaneet ja myös siirtäneet erilaisia tehtäviä järjestöille, jotka hoitavat ne edullisemmin ja joustavammin kuin julkinen valta. Hyvin usein järjestöt ovat tukeneet vähäosaisimpien elämää. Järjestöleikkaukset kohdistuvat pitkälti samoihin ihmisiin kuin sosiaalimenojen karsiminen.

Loppuhuomiona se, että tämän numeron tekstejä toimittaessa huomasin, miten vähän lähteinä käytetään enää suomenkielisiä tekstejä. Tai ruotsin- ja saksankielisiä, muista kielistä puhumattakaan. Stadion-lehden 50 vuoden takaisista artikkeleista varsinkin saksankielisiä lähteitä löytyy, samoin lehdessä on saksalaisen kirjallisuuden esittelytekstejä. Englannin valta-asema näkyy myös suomenkielisissä teksteissä. Yritän muokata anglismeja, mutta välillä se tuntuu Don Quijoten taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Janne Saarikiven havainto eliitin anglisaatiosta pitää paikkansa liikuntatieteissäkin. Vähän liioitellen: toistasataa vuotta kesti suomen asema sivistyskielenä.

Jouko Kokkonen
toimituspäällikkö
jouko.kokkonen(a)lts.fi