Kun Suomi putos puusta

Harvoin on niin hektisesti seurattu uutisvirtaa, mitä tehtiin torstaina 12.3. tänä vuonna. Samaan aikaan piti tehdä viimeisiä pakkauksia seuraleiriä varten, mutta niinhän siinä kävi, että leiri peruuntui – peruuntui paljon muutakin. Treenit, talviliigan odotetut viimeiset pelit sekä kevään piirisarjan pelit. Pettymys oli todella kova – niin poikien kuin myös vanhempien kohdalla.  

Itse kuulun siihen joukkoon, jolle korona tarkoitti kasvavaa työmäärää – ei suoraan, mutta välillisesti. Kun on monta vuotta rytmittänyt työelämää ja vapaa-aikaa kahden eri joukkueen treenien ja pelien kautta, oli tilanne varsin outo. Työpaikalla en ole kuin kerran pyörähtänyt viimeisen kahden kuukauden aikana, mutta skype-kokoukset on tulleet sitäkin tutummaksi. Aikaisemmin lasten treenit keskeyttivät kivasti työntekoa ja toivat vastapainoa sille. Nyt tämä elementti puuttui ja työpäivät pitenivät kummasti.

Maailma hei, älä anna sun valojen sammua

Maaliskuu vaihtui huhtikuuksi. Samaan aikaan huomasin varsin usein miettiväni, että miten pojat (ja tytöt, olen myös siellä puolella yhden joukkueen valmennuksessa mukana) mahtavat tässä oudossa tilanteessa pärjätä. Miten jaksetaan tsempata, kun ollaan muututtu joukkuepelaajista yksilöurheilijoiksi? Onneksi joukkueiden vastuuvalmentajat ovat hyvin pelaajia tsempanneet ja laittaneet mielenkiintoisia ja hyviä harjoitteita – harmittavan vähän niitä vaan on hyödynnetty.

Tilanteen pitkittyessä sitä miettii, että kauanko tämä tilanne kestää ja millaisia vaikutuksia tällä on koko yhteiskuntaamme ja urheiluun sen merkittävänä osana. Ennen kaikkea, miten tämä vaikuttaa lapsiin ja nuoriin. Miten he jaksavat tsempata, kun kentille pääsystä ei ole tietoa.

No, onneksi nykyään on monia mahdollisuuksia viestitellä ja sitä kautta pitää joukkuehenkeä yllä. Joukkueen WhatsApp laulaa välillä varsin vallattomasti. On ollut kuitenkin kiva seurata poikien herjanheittoa – eivät he ehkä itsekään tajua, kuinka tärkeää se on joukkueen hengen kannalta. On tärkeää, että ollaan edelleen joukkue, isolla J:llä. Vaikka ainoat pelit ovatkin joukkueen youtube-kanavan matsit, eikä yhdessä päästä kentälle kikkailemaan tai kaveria jekuttamaan.   

Pelaajien harmitus on siis ollut kovaa. Mutta totuuden nimissä, niin kyllähän se itseäkin harmittaa, ettei pääse heidän kanssaan kentälle touhuamaan. Joukkueen toiminnassa on kuitenkin jo useamman vuoden ollut mukana ja saanut nähdä kuinka pienistä pojista ja tytöistä on kasvanut teini-iän kynnyksellä olevia nuoria. Suuri toive on, että he jaksavat edelleen rakastaa lajia ja liikuntaa ylipäätään.

Kevään lehdillä, on tänäkin vuonna elämä

Kevät tekee tuloaan ja ruoho alkaa viheriöimään. Perinteisesti kevät on futaajan parasta aikaa, kun pääsee pitkän talven jälkeen taas ulkokentille – tosin tekonurmien aikakaudella tämä hohto ehkä hieman on himmentynyt, mutta kuitenkin.

Lähes yhtä nopeasti, kuin kaikki toiminta meni kiinni, se osin myös aukesi. Tiistaina 4.5. maan hallitus kertoi rajoitusten asteittaisesta purkamisesta ja jo torstaina oltiin kentällä. Tosin kiinteissä pienryhmissä ja turvavälit ym. seikat huomioiden. Pojat (seuran linjausten mukaisesti en voi tyttöjen toiminnassa tällä hetkellä olla muuta kuin katsojan roolissa mukana) olivat varsin aktiivisesti heti alusta asti mukana.

Lähes parin kuukauden tauko kyllä näkyi, askel tuntui varsin monella hieman painavan ja pallokin pomppivan hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Ensimmäisistä treeneistä poistui joukko väsyneitä, mutta tyytyväisiä pelaajia. Muutamien treenien jälkeen ollaan kuitenkin menossa parempaan suuntaan. Huomaa kyllä, ketkä ovat tunnollisesti hommia omatoimisesti paiskineet, ja kenellä kovilla on ollut lähinnä vain peukalot ja etusormet.

Nyt lähestytään taas tilannetta, että pelit alkavat noin kuukauden kuluttua. Parin viikon päästä pitäisi treeneissäkin voida taas ottaa kontaktia ja pelata – asia, mitä pojat ovat kyllä kaivanneet ja paljon.

Toivottavasti asiat nyt etenevät hyvään suuntaan ja tautitilanne rauhoittuu, jotta päästään tositoimiin – sekä kentällä, että yhteiskunnassa muutoinkin. Selvää on, että kevät 2020 jää historian kirjoihin – toivottavasti ei kuitenkaan koko vuosi – ja tällä on vaikutuksia meidän kaikkien elämään. Yhdessä ja järkevästi toimien tästäkin selvitään, vaikka kaikkea tulevaa ei voikaan vielä tietää tai ennustaa. Olemmehan uuden edessä.

 

Antti Kuopila
valmennustiimiläinen, FC Kontu P06