Kuka jaksaa kuulla saarnaajaa?

Tämä tuli mieleen, kun luki Olympiakomitean huippu-urheilujohtajan Matti Heikkisen ajatuksia kansalaisten innostamisesta liikkumaan. Kovin paljon enemmän ei voi viestintä metsään mennä. Petti tietopohja, petti sanoitus, petti äänensävy.

Tämä on toki jo muuallakin todettu, joten ei siitä enempää. Etenkään kun ei Heikkisen suoritus mitenkään erityisen huono tässä aihepiirissä ollut. Koko liikuntavalistus on muutenkin ollut koko 2000-luvun, oikeastaan jo 1970-luvulta, viestinnän katastrofi.

Suomessa on pitkä historia tutkimusta ja kokemusperäisiä arkihavaintoja liikunnan merkityksestä hyvinvoinnille – ja sitä kautta kansanterveydelle ja -taloudelle. Liikunta on hyväksi, se tiedetään. Tätä on tuutattu päiväkodista alkaen kaikilla valistusviestinnän kanavilla. Tuskinpa mitään muuta asiaa on kansakunnalle yhtä massiivisesti ja toistuvasti viestitty.

Silti elämäntapasairauksien yleistyminen jatkuu. Vaikka liikkuva osa kansaa liikkuu yhä enemmän, vastapainona on iso osuus väestöä, jota ei kuntopolulle tai salille saa.

Mikä ihme tässä mättää?

Matti Heikkisen sanoissa voisi tarttua moneen kohtaan, mutta meidän kaikkien aihepiiristä puhuvien olisi syytä kiinnittää huomio etenkin yhteen asiaan: äänensävyyn ja asetelmaan.

Heikkinen puhui harvinaisella suoraviivaisuudella ja ehdottomuudella. Lihavuus piirtyi ongelmana, jota pitää torjua pakkokeinoin. Liian vähän liikkuvista tuli suomalaisuuden alalaji, jota osoittaa syyttävä sormi.

Te siellä, te elätte ihan väärin! Tehkää muutos, tai pakotamme!

Heikkisen sanoja on silti hätkähdetty liikaakin. Tämä asenne, vähän pehmeämmin sanoin, kun on leimannut viestintää muutenkin jo 50 vuotta. Lähes aina liikunnan ilosanomaa saarnaa valistaja, joka asettuu kuulijan yläpuolelle, joka tietää kohteitaan paremmin, miten ihmisen tulisi elää.

Eikä valistaja ymmärrä yhtään, kun kuulijat alkavat joko naureskella tai kääntyä kapinamoodiin – kuten terve ihminen usein tekee, kun joku alkaa neuvoa miten juuri minun pitäisi elää toisin kuin elämääni elän.

On selvää, että heikosti liikkuva osa kansaa olisi hyvä saada liikkumaan. Edes vähän enemmän kuin nyt.

Niin kauan kuin viestintää leimaa saarnaava, holhoava ja opettajamaisesti paasaava äänensävy, tilanne ei kuitenkaan nykyisestä muuksi muutu. Ne, jotka omaehtoisesti oppivat liikkumaan, liikkuvat jatkossakin. Muut eivät liiku.

Mitä pitäisi tehdä?

Hyvä alku voisi olla se, että lopetetaan tuputtaminen, syyllistäminen ja pakottaminen. Ja viedään paitsi viestinnän, myös tutkimuksen, painopiste liikkumisen ilosanoman toistamisesta niihin, jotka eivät liiku.

Liikunta- ja hyvinvointitutkimus ymmärtää miksi ihmisen olisi hyvä liikkua. Sitä, miksi niin moni ei liiku, emme ymmärrä.

Kun emme ymmärrä, on asiaa tutkittava. Tilanteen loputon taivastelu ja pakkokeinojen miettiminen ei auta. On otettava selvää mistä pohjimmiltaan on kyse. On kaivettava esiin se monipuolinen taustatekijöiden kirjo, joka tekee liikunnasta niin monelle vastenmielisen.

Vasta sitten on edellytyksiä onnistuneemmalle viestinnälle. Edes vahingossa. Edes joskus.

Jari Kupila
Vastaava päätoimittaja
Liikunta & Tiede -lehti

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehden numerossa 5/2022 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.