Korona tyhjensi kalenterit ja pisti miettimään elämää
Koronaviruksen kiivas leviämisvauhti on ajanut yhteiskunnat harvinaislaatuiseen kriisiin. Valtiot sulkevat rajojaan ja kulttuuri-, liikunta- ja opetustoimijat palveluitaan. Suomessakin yhä useampi työpaikka ohjeistaa etätyöskentelyyn. Samaan aikaan sairaaloissa taistellaan tautia ja voimavarojen hupenemista vastaan. Hamstraus villitsi ihmiset tyhjentämään ruokakauppojen hyllyjä, kun ensishokissa tuntui välttämättömältä varustaa koti eristäytymisbunkkeriksi.
Liikunta- ja terveysalan pienyrittäjille pandemia seurauksineen on isku vyön alle. Elinkeinotoiminta käy mahdottomaksi, kun asiakkaat jäävät koteihinsa. Palvelutarjontaa pitäisi kyetä nopeasti muokkaamaan, vaikka takaraivossa nakuttavat huolet talousahdingosta ja läheisten hyvinvoinnista. Oman osaamisen kehittämiseen olisi nyt aikaa, mutta sillä ei yrittäjä elantoa saa. Verkkopalvelut lisääntyvät, mutta onko kansa valmis maksamaan etäohjauksesta, kun ilmaisiakin ohjeita löytyy runsain mitoin?
Penkkiurheilijalle tilanne on karmaiseva: nyt urheilua ei näe edes rahalla. Kotoisten liigojen mestaruudet jäivät jakamatta ja kansainväliset huippujoukkueet ovat vetäytyneet kentiltä. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että jalkapallon EM-kilpailuja ei käydä tänä kesänä. Miten käy Tokion olympialaisten? Mitähän kilpaurheilijat ja valmentajat tilanteesta ajattelevat? Omasta tai läheisten terveydestä harva haluaa tinkiä, mutta kilpailukauden keskeytyminen aiheuttaa taloudellisia paineita etenkin niille urheilijoille, joilla ei ole takanaan isojen sponsorisopimuksien turvaa. Ja uudetkin sopimukset ovat taatusti tiukassa. Tuntuu varmasti hämmentävältä, että kilpailukausi jää torsoksi juuri ratkaisevalla hetkellä.
Urheilun katoaminen medioista jättää ison aukon monen suomalaisen viikko-ohjelmistoon. Sivuun jäävät virittäytymiset otteluihin ja jälkipelit. Eikä kukaan tiedä milloin ja miten kilpailutoiminta jatkuu. Mikä täyttää urheilujournalismin tyhjiön? Nyt olisi ainakin aikaa syvällisemmille pohdinnoille liikunnan ja urheilun merkityksestä, kulttuurista ja etiikasta. Toivottavasti joku niihin kynänsä kera tarttuu.
Korona pyyhkäisi työajalta menemään kokoukset ja seminaarit, ja vapaa-ajalta matkat, harrastukset ja sukuloinnit. Toisille vapaus on autuutta, toisia tyhjä kalenteri lamaannuttaa. Mitä teen, kun tiukasti ohjelmoidut rutiinit katoavat? Olenko enää yhteiskunnallisesti tärkeä, kun en pääse post it -lappuilemaan työkavereideni kanssa tai kun komentoääneni ei kaiu junnufutiksen kuplahallissa?
Viruksen jylläämisestä huolimatta meidän tulisi huolehtia hyvinvoinnistamme myös liikkumalla. Mutta missä ja miten liikkua, kun uimahallit ja kuntosalit ovat joutuneet sulkemaan ovensa, eivätkä urheiluseuratkaan pysty tarjoamaan normaalia hikiliikunta-antiaan? Jääkö keskivartaloliikkeet tälläkin viikolla tekemättä, kun kunto-ohjaajani on joutunut pistämään lapun luukulle? Onko moderni yhteiskunta ajanut meidät liikkumaan vain kalenteroidusti, maksullisesti ja ohjatusti?
Onneksi ei. Ulkoliikuntaa tuskin kielletään kokonaan. Terveydentilansa takia kaikki eivät kuitenkaan pääse kodin pihapiiriin luontopoluista puhumattakaan. Oli hämmentävää oivaltaa, kuinka etuoikeutettu olen, kun jopa kriisiolosuhteissa voin pyöräillä läheiseen kansallispuistoon tai tehdä lihaskuntotreenin kotioloissa.
Poikkeustilanne loi mahdollisuuden hyötyliikunnan lisäämiseen. Se tarjoaa myös tilaisuuden pysähtyä pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää ja miten elää niin, että voi tuntea olevansa onnellinen. Paluu aikataulutettuun arkeen on edessä ennemmin tai myöhemmin. Mutta toiko epidemia mukanaan pysyvämpiä muutoksia elämäntapaan? Vai unohtuvatko oivallukset kalenterin täyttymisen ja sähköpostin laulamisen myötä?
Blogitekstin kirjoittaja: tiedeviestijä Riitta-Ilona Hurmerinta, LTS