Ketä liikunnallinen kotouttaminen oikeasti palvelee?

Joulukuun alkupuolella julkaistiin vuosina 2011–2019 toimineiden kotouttavien liikuntahankkeiden arviointiraportti. Vain kunnat olivat saaneet hakea rahoitusta kehityshankkeiksi ja päättää, keitä ottavat kumppaneiksi.

Asian tiimoilta järjestetystä webinaarista jäi monellakin tavalla ristiriitainen olo. Päällimmäiseksi nousi ajatus siitä, miten koko hankekokonaisuus toimi ihmisten päiden yli. Ulkomaalaistaustaisten ihmisten aito osallisuus puuttui hankkeiden sisältöjen luomisessa. Sen sijaan liikuntatoimijat edistivät ”heidän” yhdenvertaisuuttaan. Kultainen lause ”ei mitään meistä ilman meitä” ei pätenyt tässä yhteydessä.

Koko asetelma on vinoutunut, mistä kertoo hankkeisiin liittyvä runsas kipuilu. Hankkeiden kenttäväki – palkatut henkilöt ja seurakumppanit – eivät osanneet kiteyttää, mikä meni pieleen. He osasivat kuitenkin pukea kipuilun sanoiksi: hankkeita hakeneissa organisaatioissa jäätiin ulkopuolisiksi, rahoitukset olivat lyhyitä ja katkonaisia, aloitettu työ sekä työsuhteet loppuivat rahoituksen päädyttyä. Ja kaiken päälle heräsi hätä siitä, miten liikkujille käy, kun rahoitus loppuu.

Hankkeessa toimineet aloittivat tyhjästä ja saivat oppia ”kantapään kautta”. Halua toimia ulkomaalaistaustaisten ihmisten liikunnan eteen on kentällä valtavasti ja hyvää työtä on tehty. Työ myös kosketti tekijöitään, jotka monet olivat mukana suurella sydämellä.  Tälle toiminnalle ei kuitenkin löydy liikuntakentällä kunnolla tilaa, koska se paikantuu hallinnollisista tarpeista lähtevään maahan muuttaneiden kotouttamiseen ja siten liikuntakentän marginaaliin.

Myös hankearvioinnissa tulevat ilmi kotouttamistavoitteen synnyttämät ristiriidat. Toiset hanketoimijat ottivat kotouttamistavoitteet annettuna ja toiset kokivat ne rasitteena. Erään seuran edustajan sanoin: ”Me emme kotouta, me järjestämme liikuntaa. Rahoitus nyt on vaan semmoinen, se kotouttaminen tulee sieltä ministeriöstä.”

Toisen seuran edustaja kysyi kotouttamishankkeiden arviointiseminaarin jälkeen, ”olinko liian kriittinen, jos kaupunki ei nyt halua enää tehdä meidän kanssa yhteistyötä?”. Seuraihmiset joutuvat sopeutumaan valta-asetelmiin, heille hankerahoitukset ovat eloonjäämiskysymys. Tämä sulkee suut ja estää hyödyllisenkin kritiikin. Vaikka liikuntatoiminta ulkomaalaistaustaisten ihmisten parissa opettaisi ohittamaan kotouttamisen kehyksiä, ei virallista kotouttamispuhetta haluta, eikä uskalleta haastaa. Kritiikin seurauksena voi menettää luottamuksen ja samalla koko rahoituksen. Kuka haluaa sahata oksaa, jolla itse istuu? 

On kehittynyt kaksi diskurssia: hallinnollisia tarpeita vastaava virallinen ja käytännön työn kautta kehittynyt ihmislähteinen diskurssi. Nämä kaksi eivät kohtaa, koska jälkimmäinen on riippuvainen ensimmäisestä. Liikuntatoimijat ja liikutettavat eivät kykene haastamaan hallinnon valtaa. Suomeen tulleille ”maahanmuuttajuus” on opittua todellisuutta, jonka kyseenalaistamiseen tarvitaan kriittistä autonomiaa. Sitä kotouttamisen kehys ei tarjoa.

Osa kentällä toimivista ei näe tarvetta haastaa hallintoa. Kyse saattaa olla sinisilmäisyydestä. Syynä voi olla myös haluttomuus tai kyvyttömyys tunnistaa vallankäyttö. Käytin webinaarissa kommenttipuheenvuorossani tästä ilmiöstä kollegaltani oppimaani ilmaisua ”valkoinen pelastaja”. Virkamiehen vastasi: kai me olemme siitä jo poisoppineet. Olemmeko? Kohtaammeko ihmisiä vai sittenkin kulttuureja ja maahanmuuttajuutta?

Eva Rönkkö
väitöskirjatutkija
eva.ronkko(at)elakelaiset.fi

Peotta, H-M., Inkinen, V. & Laine, K. 2021. Maahanmuuttajien kotoutuminen liikunnan avulla – tietoa kehittämisavustuksesta 2011–2019. Julkaisun verkkoversio.