Kestävä kehitys, urheilu ja liikunta

Liikunta ja Tiede lehti toivoi ajatuksia siitä, mikä olisi tärkeää liikuntatutkimuksessa vuonna 2050. Kesällä lastenlasten kanssa leikkiessä mieleen tulee ensimmäisenä ilmastonmuutoksen vaikutukset. Teksti-TV kertoi lämpöennätyksestä Kuvaitissa; 54 astetta. Siinä lämmössä ei juuri harrasteta ulkoliikuntaa eikä kuivuudessa viljellä viljakasveja. Onneksi tietoa uusista tuoreista ilmastokatastrofeista ei nyt ole uutisissa – toki Afrikassa näyttää olevan nytkin laaja ilmastosta johtuva nälänhätäalue. Mitähän ilmastonmuutostrendit merkitsevät liikunta- ja urheilukulttuurille tulevaisuudessa? Minkälaiset lienevät liikuntasuositukset ja -olosuhteet, kun lapsenlapset tulevat tähän ikään? Mahtavatko tutkimusintressit muuttua?

On ennustettu, että vuoteen 2050 mennessä maapallon väestö nousisi yhdeksään miljardiin, mikä merkitsee voimakasta ympäristön kuormituksen lisääntymistä muun muassa ruuan tuotantoon liittyen (Foley ym. 2011). Samanaikaisesti kansainvälisten kokousten loppulausumat asettavat tavoitteeksi sen, että maapallo muuttuisi hiilineutraaliksi vuosisadan loppuun mennessä (COP21 2015). Siinäpä haastava yhtälö. Tavoitteiden toteuttamiseen tarvitaan muutoksia ja ’kehitystä’ kaikessa ihmisen toiminnassa mukaan lukien liikunta- ja urheilukulttuuri.

Tällä hetkellä urheilun eettistä keskustelua hallitsee sinänsä tärkeä antidoping keskustelu. Koko maapallon kestokyvyn kannalta se on pienehkö asia verrattuna ilmastonmuutoskeskusteluun. On helppo arvata, että painotus tulee jossain vaiheessa muuttumaan, tuskin kuitenkaan tilannetta ennakoiden vaan tavanomaiseen tapaan; sitten kun on useimpien yksilöiden edun kannalta ihan pakko.

Liikuntaan ja urheiluun liittyy liikuntapaikkojen rakentamiseen ja ylläpidon edellyttämä varsin suuri energian ja usein myös veden kulutus sekä rakentamiseen liittyvä luonnonvarojen käyttö. Toinen suuri kohde on urheilijoiden, katsojien ja liikunnanharrastajien matkojen aiheuttama energiankulutus.

Liikuntapaikkojen rakentaminen voi kuluttaa tai hyödyntää ympäristöä monilla eri tavoilla. Esimerkiksi golfkenttien rakentaminen vie merkittäviä pinta-aloja ja niiden ylläpitoon voi liittyä myös erilaisten torjunta-aineiden käyttöä. Laskettelurinteiden ylläpitämiseksi joudutaan monin paikoin toteuttamaan ’keinolumetusta’ jne.

Tällä hetkellä ei ole kovinkaan tiukkoja lakeja siitä, minkälaisia kestävää kehitystä tukevia normeja urheilun, liikunnanharrastuksen tai liikuntapaikkarakentamisen tulisi noudattaa, eikä myöskään tiukkoja lakeja, jotka ohjaavat yksityiskohtaisesti ympäristön huomioimiseen kestävän kehityksen näkökulmasta esimerkiksi ennen uusien hankkeiden käynnistämistä. Sen sijaan useat organisaatiot ovat alkaneet kiinnittää asiaan huomiota – pääosin toistaiseksi tosin vain imagon kirkastussyistä, jotta esimerkiksi jatkuvasti kasvavaan urheilutapahtumien aiheuttamaan ympäristön kuormitukseen ei puututtaisi ’ylhäältä’ käsin.

Vihreämpiin suurtapahtumiin

Jalkapallo on maailmassa eniten harrastettu laji, jota myös vähävaraiset lapset pystyvät harrastamaan takapihoilla pienin kustannuksin ja varsin ympäristöystävällisesti. Valitettavasti vaan laji ei sovellu kovin hyvin ylipainoisille aikuisiällä aloitettavaksi terveysliikuntamuodoksi, koska se aiheuttaa liian suuren määrän vakavia polvivammoja (Hunt ym. 2014). Yksilön kokemien haittojen lisäksi vammojen, sairauksien ja toimintakyvyn rajoitusten hoito kuormittaa myös ympäristöä, mitä kuormitusta on huonosti tutkittu.

Jalkapallon kansainvälinen kattojärjestö (FIFA) on osaltaan alkanut pohtia urheilun ympäristövaikutuksia. FIFA:n ympäristösuunnitelman mukaan (FIFA 2013) jokainen ottelu 2006 jalkapallon MM-kisoissa kulutti kolme miljoonaa kilowattituntia energiaa ja tuotti 5–10 tonnia jätettä. Hienoa, että asiaan on alettu kiinnittää huomiota. Nykyisin stadioneiden suunnittelijat ja urheiluseurat jo kilpailevat siitä, kuka on ’vihrein’. Esimerkiksi Lontoon Olympiakisojen stadion rakennettiin käyttäen vain kymmenesosa siitä teräsmäärästä, mikä käytettiin 2008 Pekingin ’Bird’s Nest’ stadionin rakentamiseen vuoden 2008 kisoihin.

Urheilun suurtapahtumien järjestelyoikeuksia jaettaessa kestävän kehityksen suunnitelma on tärkeä osa hakemusta, ainakin paperilla. Myös valtion liikuntaneuvosto on asiassa herännyt (Simula ym. 2014), vaikka kestävä kehitys ei suoraan liikuntatutkimuksen painopistealueeksi olekaan päätynyt.

Lähiliikunta tukee kestävää kehitystä ja terveyttä

Voisiko urheilu ja liikunta sitten tukea kestävää kehitystä? Korkeatasoista tieteellistä tutkimustietoa on vaikea löytää. Koska liikenne tuottaa yli viidenneksen maapallon kasvihuonekaasupäästöistä (de Nazelle ym. 2011), eri matkojen liikkuminen jalan tai polkupyörällä on tietysti yksi potentiaalinen keino pienentää hiilijalanjälkeä ja parantaa fyysistä kuntoa ja ylläpitää toimintakykyä.

Koska myös sairauksien hoito ja toiminnanvajauksia potevien ihmisten hoito (sairaalat, hoitohenkilökunnan tarve ja liikkuminen, lääkkeiden ja välineiden valmistus ja jakelu jne.) kuormittaa ympäristöä merkittävästi, saattaa myös muunlainen sopiva liikunta olla kestävän kehityksen kannalta edullista. Perusedellytys on, että liikunta tapahtuu lähiympäristössä niin, ettei liikuntapaikalle tarvitse matkustaa moottoriajoneuvolla eikä liikuntapaikan rakentaminen ja ylläpito aiheuta merkittävää ympäristökuormitusta. On myös hyvä, mikäli liikunta onnistuu ilman runsasta välineistöä.

Ekologisessa mielessä kotiovelta tapahtuva liikunta, erityisesti osan työmatkaa kulkeminen kävellen, juosten tai pyöräillen vaikuttaa suositeltavimmalta liikuntamuodolta. Tämä on hyvä vaihtoehto liikunta- ja terveystutkijoiden näkökulmasta. Kriittinen tutkimus osoittaa, että reipas kävely tai hölkkä ovat liikuntamuotoja, jotka tarjoavat hyvät terveysvaikutukset, kun huomioidaan liikunnan tarjoama terveyshyöty koko elämänkaaren aikana ja toisaalta eri liikuntamuotojen vammariski. Kestävyysominaisuuksien lisäksi liikkuminen lähimaastossa tarjoaa myös riittävän harjoitusvaikutuksen perusvoiman ja tasapainon kannalta. Toistaiseksi ei ole vahvaa näyttöä siitä, että jokin enemmän ympäristöä kuormittava liikuntamuoto olisi terveyden kannalta edullisempi. On myös tutkimusnäyttöä siitä, että liikenneyhteyksiä voidaan kehittää niin, että sekä fyysinen aktiivisuus että julkisten kulkuneuvojen käyttö työmatkoilla lisääntyy (Panter ym. 2016).

Vaikeimmin tavoitettavien fyysisesti inaktiivisten kohderyhmien osalta motivaatiotason nostamiseen tähtäävät ohjelmat ovat tuottaneet vain vaatimattomia tuloksia. Fyysisen aktiivisuuden upottaminen luonnolliseksi osaksi päiväohjelmaa ja kestävän kehityksen ajattelu voi tuoda paremman ratkaisun myös toistaiseksi tavoittamatta jääneen fyysisesti inaktiivisimman kohderyhmän aktivoimiseksi.

Tieto vaikuttaa

Usein todetaan, että terveysvalistus on ihan turhaa. Tuore laaja kansainvälinen yhteistyötutkimus kyllä rivien välistä kertoo muuta: Tyyppi 2 diabeteksen esiintyvyys, prevalenssi on noussut paljon voimakkaammin maissa, joissa ei perinnettä ennaltaehkäisevään terveysvalistukseen ole (NCD Risk Factor Collaboration 2016). Tästä on esimerkkinä se, että Suomessa tyyppi 2 sokeritaudin riski ei ole kasvanut läheskään samaa tahtia kuin monissa maissa, joissa tällaista kulttuuria ei ole ollut (NCD Risk Factor Collaboration 2016). Tietysti tilastot kertovat, että on myös muita ratkaisumalleja, esimerkiksi Pohjois-Korealaisessa systeemissä tyyppi 2 diabetes ei myöskään ole vielä yleistynyt. Suomalainen, enemmän vapaaehtoisuuteen perustuva systeemi elintapojen valinnan suhteen, ja toivottavasti tulevaisuudessa myös se miten ympäristöämme säästetään, tuntuu miellyttävämmältä.

Suomalaisten yleisin liikuntamuoto on edelleen kävely. Tästä on hyvä lisätä matkaa ja kiihdyttää hiukan vauhtia ja samalla tuumailla, mitkä muut liikuntamuodot ovat kestävän kehityksen periaatteiden mukaisia tai miten niitä voisi muokata tähän muottiin sopivaksi. Myös Björnarå ja kumppanit (2016) antavat tähän hyviä vinkkejä scandinaavisessa tiedelehdessämme vastikään ilmestyneessä asiaa pohtivassa artikkelissaan.

URHO KUJALA
Liikuntalääketieteen professori
Terveystieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto
urho.m.kujala(at)jyu.fi

VIITELUETTELO:

Bjornarå HB, Torstveit MK, Stea TH, Bere E. Is there such a thing as sustainable physical activity? Scand J Med Sci Sports 2016. doi: 10.1111/sms.12669. [Epub ahead of print]

COP21. United Nations conference on climate change. Paris, 2015. http://www.cop21.gouv.fr/en

de Nazelle A, Nieuwenhuijsen MJ, Anto JM, Brauer M, Briggs D, Braun-Fahrlander C ym. Improving health through policies that promote active travel: a review of evidence to support integrated health impact assessment. Environ Int 2011;37:766–777.

FIFA. FIFA and the Environment [online] (2013) (www.fifa.com/aboutfifa/socialresponsibility/environmental.html).

Foley JA, Ramankutty N, Brauman KA, Cassidy ES, Gerber JS, Johnston M, Mueller ND, O’Connell C, Ray DK, West PC. Solutions for a cultivated planet. Nature 2011;478:337–342.

Hunt K, Wyke S, Gray CM, Anderson AS, Brady A, Bunn C ym. A gender-sensitized weight loss and healthy living programme for overweight and obese men delivered by Scottish Premier League football clubs (FFIT): a pragmatic randomized controlled trial. Lancet 2014;383(9924):1211–1221.

NCD Risk Factor Collaboration (NCD-RiskC). Worldwide trends in diabetes since 1980: a pooled analysis of 751 population-based studies with 4.4. million participants. Lancet 2016;387:1513–1530.

Panter J, Heinen E, Mackett R. Ogilvie D. Impact of new transport infrastructure on walking, cycling, and physical activity. Am J Prev Med 2016;50(2):e45-53. doi: 10.1016/j.amepre.2015.09.021.

Simula M, Itkonen H, Matilainen P. Ympäristöasioiden hallinta kuntien liikuntatoimissa ja valtakunnallisissa liikuntajärjestöissä. Valtion Liikuntaneuvoston julkaisuja 2014;3.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehdessä 4/2016 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.