Jouko Kontulasta: Sitä kuntaa kiittäminen, jonka paikoilla liikut

Omilla kulmilla Kontulassa olen voinut käyttää useita Helsingin kaupungin suoraan tai välillisesti omistamia paikkoja. Ostarilla olen käynyt uimahallissa ja kuntosalilla. Ja ostarin alta väestönsuojasta löytyy kuntokellari, jonne minut on johdattanut Arto Tiihonen. Kivikon liikuntapuistossa olen hiihdellyt, hölkännyt, kävellyt ja jopa sauvakävellyt. Koulujen saleissa olen jonkin verran hikoillut sählyn ja jalkapallon houkuttamana.

Laiska liikkumisen paikkojaan lukee, mutta pääosan liikuntakokemuksista ovat mahdollistaneet kunnan rakennuttamat ja ylläpitämät olosuhteet. Levillä, Pyhällä, Oloksella, Saariselällä, Vierumäellä ja Ylläksellä olen hiihdellyt yrittäjien ylläpitämillä reiteillä. Hupikeilailua, kylpylässä lillumista ja kuntosalikäyntejä on silloin tällöin kertynyt yksityisellä puolella. Ja tietysti lukuisia tuokioita FC Kontun ja HPS:n tekonurmilla.

Parhaimmillaankin yksityiset liikuntapaikat täydentävät koko kansan näkökulmasta kuntien palveluita. Ilman kuntia liikkumisen kirjomme olisi paljon pienempi. Olemme niin tottuneita kunnallisiin liikuntapaikkoihin, että pidämme niitä melkein itsestäänselvyytenä. Tilanne ei välttämättä ole kaikilta osin pysyvä. Ikärakenteen muutos, kuntien mahdollisuuksien eriytyminen, sisäinen ja ulkoinen muuttoliike vaikuttavat liikuntapaikkojen käyttöön ja tarpeeseen. Ronskisti yleistäen osassa Suomea liikuntapaikkoja on yllin kyllin ja toisaalla niistä on pula.

Iso murhe kunnille ovat liikuntapaikat, joiden ylläpitoon, saati korjaamiseen niillä ei oikein ole varaa. Suomalaisesta liikuntapaikoista puhuttaessa muistetaan aina mainita, että olemme maailman huipulla, kun niiden määrä suhteutetaan väkimäärään. Seuraavaksi kiirehdimme kehumaan uimahallitiheyttämme.

Vaan mikä on uimahallien tulevaisuus? Vähän mutkia suoristaen voi sanoa isojen kuntien korjaavan hallinsa tai rakentavan kokonaan uuden. Pienemmät joutuvat miettimään, pystyvätkö säilyttämään hallin palvelutarjonnassaan. Vesiliikunnalla riittää kysyntää kaikenikäisissä, mutta kuntien kyky tarjota sitä vaihtelee.

Uimahallien ohella jäähallit tuottavat päänvaivaa monelle kunnalle. Halleja valmistui nopealla tahdilla 1980–2000-luvuilla. Jääkiekkoliitto lobbasi ja kiekkomenestys buustasi. Usein hallin rakensi paikallisen seura tai yrittäjän perustama yhtiö. Enemmin tai myöhemmin moni halleista on päätynyt kunnalle. Asikkalassa käyttökiellossa oleva Vääksyn jäähalli ajautui konkurssin tehneeltä halliyhtiöltä helmikuussa 2024 kunnan haltuun.

Julkinen valta pyrkii edistämään kovasti liikuntaa. Mutta valtiolle, hyvinvointialueille ja kunnille on ominaista myös se, että niiden toimet ovat usein suloisen ristiriitaisia. Metsähallitus karsii voimallisesti taukopaikkaverkostoaan. Ulkoilua moinen ei ainakaan edistä.

Hyvinvointialueista Etelä-Pohjanmaalla ollaan jäädyttämässä henkilöstön liikuntaedut. Periaatteellinen viesti on paljonpuhuva: ei työnantajan kannata tukea liikuntaa. Tämä kertoo karusti, että ennaltaehkäisy taitaa jäädä akuuttien ongelmien jalkoihin jopa hyte-organisaatiossa. Linjaus ei myöskään lisää houkuttelevuutta työnantajana.

Varkaudessa kaupunki lakkauttaa kymmenen leikkikenttää. Toki jäljelle jää 20 kenttää, mutta nuorimpien kaupunkilaisten kannalta menetys on iso. Helsinki keskittää varhaiskasvatusta suuriin päiväkoteihin, joiden pihoilla ei aina ole riittävästi tilaa liikkua. Tai onko tilanne Tuntematonta sotilasta mukaillen se, että ”esihenkilöt lyö sulle semmoset rätingit, että sulla ei voi olla ahdasta”. Kannattaa muistaa Janne Kulmalan tämän lehden lopusta löytyvän tutkimusartikkelin havainto ”varhaiskasvatusympäristö onnistuu saamaan myös vähiten liikkuvat lapset liikkeelle”.

Lopuksi muisto maaliskuun alussa kuolleesta Hannu Taanilasta. Minulla oli ilo ja kunnia päästä Taanilan haastateltavaksi Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa 2008. Olin kuunnellut paljon Taanilan radio-ohjelmia. En ollut läheskään kaikesta samaa mieltä, mutta kuulostelin kernaasti hänen sanankäyttöään. Varmasti sain myös vaikutteita, vaikka en yhtä leikkaavaan sanansäilän heilutteluun kykenekään.

Aiheena oli väitöskirjani Kansakunta kilpasilla – Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900–1952. Taanila teki haastattelun pohjatyöt hyvin. Kävimme ennen haastattelua syömässä nationalismiaiheeseen sopivasti hernekeittoa ja pannukakkua Kappelissa. Lusikoinnin ja haarukoinnin lomassa Taanila tenttasi minua.

Auttoi pohjustus minuakin. Silloinen appiukkoni tuumi hiukan yllättyneenä, että sinähän pärjäsit Taanilan kanssa. Mikä oli pärjätessä, kun kysymykset ja väitteet olivat teräviä. Tuli ikään kuin koettua toinen väitöstilaisuus. Se ensimmäinen, hiukan muodollisempi, oli ollut viikkoa aikaisemmin.

Jouko Kokkonen
jouko.kokkonen(at)lts.fi

Artikkeli on julkaistu Liikunta & Tiede -lehdessä 2/2024 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.