Jouko Kontulasta: Olympialiike – Ranskan vallankumouksen lapsi

Muistan Lasse Virénin olympiavoittojen innostaneen vuonna 1972 kirmaamaan kotitalon ympäri. Ei juoksentelu olisi kuitenkaan kovin pysyväksi jäänyt, ellei isä olisi siihen innostanut ja urheillut mukana. Juoksentelun lisäksi hyppelimme ja heittelimme. Lähinnä omaksi iloksemme urheilimme, eivät riittäneet lahjat pitemmälle. Pysyväksi jäi into liikkua, vaikka välillä liikkumistakin olisi voinut olla enemmän.

Myös penkkiurheiluinnostus tarttui. Kävimme katsomassa muun muassa Rytkyn puistohiihtoja. Tuolla Kiuruveden sivukylällä hiihtivät 1970-luvun lopulta monet aikansa huiput, kuten Juha Mieto, Hilkka Riihivuori, Matti Pitkänen ja Ivar Formo. Keväiset puistohiihdot olivat hiihtäjien tilintekoaikaa. Tätini miehellä oli iso osuus siihen, että pikkukylälläkin nähtiin kovia hiihtäjiä. Olihan siinä tunnelmaa, kun Mietaa sujahti metrin päästä ohi.

Sittemmin penkkiurheiluinto on laimentunut, monestakin syystä. Tai paremminkin huippu-urheilussa ovat alkaneet kiinnostaa tuloksia enemmän sen yhteydet yhteiskuntaan, politiikkaan ja talouteen.

Urheilun on sanottu olevan yhteiskunnan peili. Minusta urheilu on pikemminkin yhteiskunnan osa-alue, jossa tietyt ilmiöt piirtyvät usein kärjistyneempinä kuin muualla yhteiskunnassa. Tämä koskee esimerkiksi eettisiä kysymyksiä, julkisuutta ja taloutta. Huippu-urheilussa tavoitellaan äärimmäisiä suorituksia, mikä vaikuttaa kaikkeen toimintaan.

Some-aikakauteen huippu-urheilu sopii loistavasti. Tuloksia, tarinoita, juoruja ja huhuja syntyy jatkuvalla syötöllä. Kaiken voi kertoa lyhyesti videopätkän tai kuvan höystämänä. Toisaalta kerronnan tahdin kiihtyminen muokkaa urheilua. Voittajiksi näyttävät nousevan lajit, joista voi kertoa nopeammin, lyhyemmin, kiivaammin.

Etenkin joukkuelajien merkitys eräänlaisena maallisena uskontona on länsimaissa kasvanut, kun kirkon vaikutusvalta on kaventunut. Urheilutapahtumat ovat rituaaleja – kaikkein mahtavimpana olympiakisat. Urheilufanius muistuttaa kiihkeimmillään lahkolaisuutta.

Pariisin olympiakisojen alla tulee kuluneeksi 235 vuotta Ranskan vallankumouksen alkamisesta. Olympialiike kisoineen on yksi vallankumouksen lapsista. Vanhan sääty-yhteiskunnan kaatanut tapahtumasarja sysäsi yhdessä teknisen kehityksen kanssa liikkeelle kehityskulun, johon olympialiike luontevasti kiinnittyi. Antiikin perinteen elvyttämisen sijaan nykyajan olympiakisojen perustamisessa oli kyse ennen kaikkea nationalismista ja modernisaatiosta kummunneesta hankkeesta.

Olympialiike on selvinnyt 130 vuoden ikään mukautumalla kansainvälisen järjestelmän muutoksiin. Mutta miten on tulevaisuudessa? Maailmanjärjestys on 2020-luvulla ilmeisessä murroksessa, jonka luonnetta aikalaisen on mahdoton täysin käsittää. Ranskan vallankumouksesta vauhdittuneen läntisen modernisaation ja globalisaation perustukset järkkyvät. Tämä vaikuttaa myös olympialiikkeeseen.

KOK:n kulmakiviin pitkään kuulunut amatörismi sai mennä 1980-luvulla, kun tie olympia-areenoille avautui julkiammattilaisille. Vuonna 2024 on edetty niin pitkälle, että yleisurheilijat saavat Pariisin kisoissa ensimmäisen kerran rahapalkintoja. Voittajalle on luvassa 50 000 dollaria. Hopea- ja pronssimitalisteille ei rahaa Pariisissa vielä jaeta. Pienemmissä urheilumuodoissa rahapalkintoja ei ole luvassa, mikä on herättänyt närää.

Loppuliudennuksena muisto huippu-urheilun nostattamasta kollektiivisesta riemusta. Kiertelin ex-vaimoni kanssa Pohjois-Ranskassa jalkapallon vuoden 2000 EM-kisojen aikana. Matkamme päätepiste oli Pariisi ja Montmartre. Varasin lähikuppilasta pöytäpaikan loppuottelun ajaksi. ”Aitiopaikka” lähellä isoa televisiota maksoi 180 frangia, mutta summalla sai juoman ja pientä purtavaa. (Lasku oli tämän päivän euroina 42.)

Italia meni johtoon Mario Delveccion maalilla ja näytti voittavan. Tunnelma oli alamaissa tupaten täynnä olleessa kuppilassa. Teimme jo lähtöä, mutta baarimikko jaksoi pitää toivoa yllä ja esteli lähtemästä. Ja ilmapiiri muuttui silmänräpäyksessä, kun Sylvain Wiltord tasoitti pelin lisäajalla.

Riemu räjähti kattoon, kun David Trezeguet laukoi jatkoajalla kultaisen maalin, johon ottelu silloisten sääntöjen mukaan päättyi. Hetkessä katu täyttyi autoista ja ihmisistä. Torvet soivat ja trikolorit liehuivat. Suuntana oli Champs-Élysées, jonne mekin suuntasimme. Kadulle kokoontui arviolta 400 000 ihmistä. ”En olisi uskonut, että jalkapallo on näin iso juttu”, ihmetteli vaimoni. Minulla oli aavistus asiasta, mutta paikan päällä koettuna kokemus oli monin verroin väkevämpi kuin olin kuvitellut.

Jouko Kokkonen
jouko.kokkonen(at)lts.fi

Artikkeli on julkaistu Liikunta & Tiede -lehdessä 3/2024 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.