Jouko Kontulasta: Mokkapalat pelastavat Suomen

Ja mikä tyhmintä, kierrättävät omia rahojaan ostamalla kahvia, makkaraa ja mokkapaloja. Pystyisihän tuon ulkoistamaan vaikka kahvila-autolla liikkuvalle yrittäjälle.

Harva meistä pysähtyy miettimään, että mokkapalojen leipomisessa ja myymisessä ei ole pääasiassa varainhankinta. Mokkapalojen tekijä on pienellä panoksellaan osa yhteisöä. Tapahtuman myyntikatosten ja -pöytien kasaamiset tuovat ihmiset yhteen yhteisen tavoitteen hyväksi. Sama koskee mitä tahansa talkoita, joissa ihmiset tekevät asioita yhdessä työ- ja perheroolistaan irrallaan.

Itse asiassa mokkapalojen leipojat ja makkaran grillaajat tekevät työtä Suomen hyväksi. Kuulostaa taatusti idealistiselta. Mutta onko se sitä? Ja mitä liikunnan kansalaistoiminnan kuihtuminen merkitsisi Suomelle?

Yksistään lompakkovetoisena seuratoiminnan olemus muuttuu. Suhteesta seuraan tulee puhdas asiakassuhde. Vielä kauemmas yhteisöllisyys karkaa, jos liikuntapalvelutuotteita tarjoaisivat lapsille ja nuorille vain yritykset. Tämä kasvattaisi pienestä pitäen yhteiskuntamalliin, jossa maailma pyörii vain palveluja ostamalla ja asiakassuhteita solmimalla. Minusta ei kuitenkaan ole pahitteeksi, jos uudet sukupolvet oppivat, että tekemistä voi määrittää muukin kuin yksistään raha.

Vapaaehtoistoiminta esitetään usein uhrauksena, joka on jotenkin itseltä pois. Toinen kliseinen kuva seuratoimijasta kertoo pyyteettömästä puuhastelijasta. Kumpikaan ei vastaa seura-arjen todellisuutta. Seuroissa toimii monenlaisia ihmisiä, jotka joutuvat sovittamaan toiveitaan ja tavoitteitaan osaksi kokonaisuutta.

Minusta seuratouhussa – sanan myönteisessä mielessä – saa ja pitää olla riittävästi väljyyttä. Sanon senkin, että liike-elämästä ja julkishallinnosta valunut strategiapuhe sekoittaa pahimmillaan seuratoimintaa. Liikunta ja urheilu on tekemistä, ei organisaatiokaavioita, joita meistä moni saa tuijottaa ihan tarpeeksi työelämässään.

Olen osallistunut aikuisiällä, oikeastaan viisikymppisestä lähtien, aktiivisesti kolmen urheiluseuran toimintaan – Viipurin Urheilijoiden (VU), FC Kontun ja Helsingin Palloseuran (HPS). Jokaisessa seurassa olen saanut puuhastella yhtä ja toista – ja nähdä liikuntaa ja urheilua sisältäpäin.

VU:n toimintaan lähdin tyttäreni kera. Harjoituksissa avitin valmentajia tarpeen mukaan. Toimitsijana olen muun muassa lanannut pituushypyn alastulopaikkaa, liputtanut yliastumisia keihäspaikalla, ottanut käsiaikoja kaiken varalta, ohjannut osanottajia juoksutapahtumissa ja jakanut osanottomitaleita Helsinki City Maratonilla yhdessä juniorien kanssa. Pari kertaa pääsin kuuluttajaksi.

FC Kontuun lähdin poikieni mukana. Pyörin pitkään epävirallisena huoltajana, kunnes viisi vuotta sitten uskaltauduin valmennusryhmään. Turnaus- ja pelimatkoja on vuosien mittaan kertynyt aika monta. Kontupäivillä olen useamman kerran kuuluttanut. Hallitalkoisiin olen osallistunut mukana aina kun olen päässyt. Lumitöitäkin on tullut tehtyä Jakomäen hallilla ja Kurkimäen kentällä.

HPS:n aikuisfutisryhmässä olen enimmäkseen vain liikkunut mukavassa porukassa. Jokunen vuosi sitten laadin soittolistaehdotuksen pikkujouluihin, joihin en edes itse päässyt. Sadan esittäjän kirjo ulottui Nina Hagenista Jaakko Teppoon. Ja olen tarvittaessa vetänyt maalivahtitreenit, jos varsinainen valmentaja ei ole päässyt paikalle.

Kolme seuraa, kolme vähän erilaista roolia. Mikä niitä yhdistää? Lukuisat kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa. Osa niistä on mahtavia, pääosa arkisia ja pieni osa ei niin hauskoja, joskus suorastaan epämiellyttäviä. Mutta sellaistahan elämä on. Ikäviäkin asioita tulee eteen ja niistä selviää.

Aiheellinen huoli on kohdistunut 2000-luvulla seuratoimijoiden riittävyyteen. Heitä saattaisi löytyä kasvavasta eläkeläisten joukosta. Kaikilla ei ole lastenlapsia tai heitä on vähän. Aikaa voisi riittää toimintaan toisten liikuntaharrastuksen mahdollistajana. Jokainen meistä haluaa kokea olevansa merkityksellinen ja toiminta liikunnan parissa voi tarjota tähän tilaisuuden.

Vuosikymmenen lopulla eri lajien urheiluseurat kilpailevat 45 000 lapsen ikäluokista. Heistä maahanmuuttajataustaisia on viidennes. Määrä ei jakaudu tasaisesti koko maahan, vaan suurin osa asuu pääkaupunkiseudulla. Helsingin ja sen ympäristön seurojen on entistä enemmän mukautettava toimintaansa moninaisista taustoista tulevien lasten tarpeisiin.

Suomen tulevaisuuden kannalta oleellista on myös maahanmuuttajataustaisten vanhempien saaminen mukaan seuratoimintaan. Tätä kautta mokkapalojen rinnalle voi tulla turnauskahvioon uudenlaisia herkkuja.

Loppukevennyksenä ihmettelen ”talviklassikoita”. Näin nimettyjä otteluita on taas pelattu Porissa. On se kumma, että ulos pitää päästä pelaamaan, kun hallissakin voisi pelata. Vielä kummallisempaa on se, että otteluiden takia tekojäärata oli kolme viikkoa poissa muusta käytöstä.

Satakunnan Kansa kertoi jo 11.11.2025, että ”Ässien ja Lukon Talviklassikko sulkee luonnollisesti myös yleisövuorot tammikuussa noin kolmen viikon ajaksi”. Minusta on outoa, kun kesken luistelukauden liikuntapaikka on vajaakäytössä. Näinkin voi liikkumisen määrää vähentää.

Jouko Kokkonen
toimituspäällikkö

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.