Jouko Kontulasta: Kun pääsis liikkumaan…

Viimeistelin tuloksen harrastamalla erityistyhmien liikuntaa. Polvi tuntui jo paremmalta ja lähdin talven ensimmäiselle hiihtolenkille. Hiihtely sujui ihan hyvin, mutta seuraavana päivänä polvi alkoi oireilla rajummin.

Liikkumistaan tarkastelee ihan toisella lailla, kun oma kävelyvauhti on pudonnut välillä kilometriin tai kahteen tunnissa. Pienikin lumieste on tuntunut suurelta. Liukkailla jalkakäytävillä sivuliikkeiltä ei voi välttyä, mikä tuntuu heti polvessa.

Mielialaan liikkumisen määrän väheneminen vaikuttaa selvästi. Pääkopassa takoo ajatus ”kun pääsis liikkumaan”. Ensimmäisen kerran on myös mielessä mahdollinen luopumisen pakko osasta liikuntamuotoja. Panen nuo ajatukset vielä hetkellisen turhautumisen piikkiin.

Kaihoisasti olen lueskellut somepäivityksiä. HPS:n aikuisfutiksen maalivahtitreeneihin ja höntsäilyyn tekisi mieli. Hiukan lohduttaa se, että jotain hyötyä veskariharjoituksista taisi olla. Kaatuessani menin siististi kyljelleni, enkä yrittänyt ottaa kädellä vastaan.

Oli tuosta HPS:n aikuisfutiksesta sekin hyöty, että sain ostettua käytetyn kuntopyörän järkihintaan. Myös edellinen omistaja oli käyttänyt sitä polvensa kuntouttamiseen.

Sain lääkäriltä kuntoutusohjeita, joita olen yrittänyt noudattaa. Ne ovat itse asiassa tarkoitettu nivelrikon aiheuttamien vaivojen helpottamiseksi, mutta soveltuvat vammaani. Ohjeiden kuvissa kiinnittää huomiota se, että niissä on mallina hoikka ja mitä ilmeisimmin hyväkuntoinen ihminen. Ainakin minulle uskottavuusaste olisi parempi, jos kuvissa esiintyisi ihminen, jolla oikeasti olisi todennäköisesti nivelrikko.

Kun askelia kertyy päivässä korkeintaan muutama tuhat, niin kunto vääjäämättä laskee. Vaan samalla on hyvä muistaa, että oma toimintakyvyn rajoite on todennäköisesti väliaikainen. Hiljaa taapertaessaan alkaa ajatella, että raskas ja vaikea liikkuminen on monelle osa arkea.

Kotikerrostaloni pihalla näkee kesällä usein hitaasti liikkuvia rollaattorinkäyttäjiä. Talvella useimmat he eivät pysty ulkoilemaan. Myös jalkakäytävät ovat olleet usein huonojalkaista tai pyörätuolin käyttäjää hirvittävässä kunnossa.

On helppo hokea, ettei liikunta maksa mitään. Liikkumisolosuhteet eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Talvikunnossapito on osa tätä kokonaisuutta. Mitä heiveröisempi toimintakyky on, sitä enemmän lähiympäristö vaikuttaa liikkumiseen. Tämän talven kelit ovat olleet vaikeita kunnossapitäjille, mutta parempaankin he pystyisivät, jos auraukseen suunnattaisiin lisää rahaa.

Liukastumiset maksavat todella paljon, vaikka asiasta puhutaan hämmästyttävän vähän. Liukastumiset aiheuttavat liikenne- ja viestintäministeriön (LVM) vuonna 2022 julkaiseman tutkimuksen mukaan noin 75 000 tapaturmaa ja 1,42 miljardin euron kustannukset. Talvikunnossapidon puutteista johtuu yli 80 prosenttia liukastumistapaturmista ja niiden kustannuksista. Välillisesti kustannukset voivat olla vielä suuremmat, jos vamma heikentää pysyvästi toimintakykyä.

Yleisimmät liukastumispaikat olivat LVM:n tutkimukseen liittyneen kyselyn mukaan piha (26,6 %), jalkakäytävä (23,1 %), yhdistetty kävelyja pyöräväylä 11,0 %) sekä ulkoilureitti (11,0 %). Piha oli yleisin liukastumispaikka yli 33-vuotiailla vastaajilla ja sen merkitys korostui etenkin yli 67-vuotiailla. Heistä 53,4 prosenttia kertoi liukastuneensa pihalla.

Samaan aikaan hyvätuloisen keskiluokan ongelmat ovat toisenlaisia. Meille työnnetään jatkuvalla syötöllä arkea muka helpottavaa roinaa. Tänä talvena moni löytänyt akkulumilapion, joka on oikeastaan pienoislumilinko. K-raudan tuoteryhmäpäällikkö Mikko Tiesalo on tiivistänyt akkulapion tarpeellisuuden (Ilta-Sanomat 25.1.2024): ”Akkulumilapio on vähän kuin sähköhammasharja: sitä ei osaa kaivata ennen kuin sitä kokeilee.”

Näin meille luodaan lapiotarpeita tyhjästä. (Ja sähköhammasharja on oikeasti hyödyllinen.) Vähintään 140 euroa maksava akkulapio onkin hyvä esimerkki liikkumisen irtaantumisesta arjesta. Tavallisen 20–30 euron hintaisen lapion heiluttelu verryttelee vartaloa eri tavalla kuin sähköinen luontiväline. Mutta mitäpä sitä ei tekisi ehtiäkseen vaikka harrastamaan liikuntaa.

Loppukevennyksenä muisto Tarton hiihtomaratonilta helmikuulta 1996. Osallistuin 60 kilometrin hiihtoon ensimmäistä kertaa. Sukset olivat harmaat Kuusiston muovipohjaiset ja sauvat lasikuituiset marketkepit. Monot olivat vanhaa kärkisidemallia, reiät kengänkärjessä siteen nasturoita varten. Pakkasta oli Tartossa noin 30 astetta, kun lähdimme likaisenruskealla Ikarus-kaupunkibussilla aamukuudelta kohti Otepäätä. Unikin oli jäänyt heikonpuoleiseksi. Olin kaverin luona yötä ja hän vietti kolmekymppisiään. Vaikka menin hyvissä ajoin nukkumaan, niin porukka piti huolen, ettei unta liikaa kertynyt.

Lähtöpaikalla oli 25 pykälää kylmää. Lähtöä siirrettiin puolioista tuntia. Isoa iloa siitä ei ollut meille lähtöpaikalla värjötteleville. Tosin olin pukeutunut erittäin lämpimästi, enkä älynnyt vähentää vaatetta riittävästi ennen lähtöä. Hikeä pukkasi rajusti ja litimärissä vaatteissa alkoi tulla kylmä. Viimeinen kymppi tuntui kestävän ikuisuuden.

Aika näkyy olleen 5.19,20. Muistelin taivalluksen kestäneen paljon pitempään. Kalustoon ja vaatetukseen nähden ei ihan onneton tulos. Vaan hyvin sulauduin porukkaan. Viro eli vielä tukevasti neuvostovallan jälkeistä ylimenokautta. Varsinaisia urheilutekstiilejä ei monella ollut ja suksista suurin osa oli pärnulaisia Visuja.

Jouko Kokkonen
jouko.kokkonen(at)lts.fi

Artikkeli on julkaistu Liikunta & Tiede -lehdessä 1/2024 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.