Jouko Kontulasta: Kenttä kasvattaa?

Kun lapseni alkoivat kipittää pallon perässä, niin suuntasimme usein silloin vielä hiekkapintaiselle kentälle. Esikoistytär vaihtoi lajin pian yleisurheiluun ja ratsastukseen, mutta kaksospoikieni kanssa on kulunut Kurkimäessä tovi jos toinenkin.

Hiekkakentällä pallottelu jatkui poikien liityttyä FC Konnun junioreihin vuonna 2013, vaikka alusta kirvoitti yhä enemmän moitteita. Yritin parhaani mukaan torjua poikien vetoja. Maalivahdin hommat kävivät vuosi vuodelta hankalammiksi, kun laukauksiin tuli voimaa. Onneksi taidot kehittyivät jonkin verran, vaikka ikävuosien karttuminen vähensi notreutta ja nopeutta.

Kentälle valmistui tekonurmi vuonna 2017. Samalla kesäkauden harjoitukset siirtyivät pääosin ”Kurkkarille”. Ja into käydä omatoimisesti kentällä kasvoi. Pojat kavereineen harjoittelivat vetoja ja pelailivat erilaisia pienpelejä. Korona-ajan alettua kävin toisen poikani kanssa melkein joka aamu pallottelemassa. Sama jatkui viime vuoden heinäkuulle asti, kunnes teloin polveni. Tuli useamman kuukauden huili.

Kurkimäen kentällä olen kokenut monia pelejä ja lukuisia harjoituksia. Ikäluokan 2006 valmennusporukka kutistui liian pieneksi syksyllä 2019, eikä vapaaehtoisia tunnetusti ole jonoksi asti. Lupauduin mukaan ja homma jatkuu B-pojiksi varttuneiden nuorten kanssa.

Mikään kummoinen jalkapallovalmentaja en ole. Maalivahdeille osaan perustreenin vetää ja torjujien lämmittelyt sujuvat. Yksinkertaisia harjoitteita pystyn pitämään kenttäpelaajillekin, mutta täsmällisen palautteen antaminen on vaikeaa. Parina ensimmäisenä vuonna olin treeneissä usein maalissa. Tänä vuonna tahti on harventunut, mutta olen jokusen kerran kokeillut veskarihommia. Vauhtia nuorilla riittää, joten kohta kuusikymppisellä lihavalla ukolla virtaa taatusti hiki.

Nuorten kanssa oleminen sujuu paljon paremmin. Sitähän valmentaminen on myös paljon. On oltava läsnä ja osattava reagoida erilaisiin tilanteisiin. Nuoria tukee harrastuksessaan kannustus ja rohkaisu. Joskus on tarpeen antaa kielteistä palautetta, sen sanominen vasta taitolaji onkin. Ja vaikeuskerrointa nostaa joukkueen monikulttuurinen koostumus. Joukon savolaiset sutkaukset eivät välttämättä avaudu kaikille.

Maailmaa ei yksinkertaisesti muuteta hetkessä. Se mikä toimii keskiluokkaisemmilla alueilla, ei pelitä Itä-Helsingissä. Valmentajat voivat kuitenkin tuoda uusia vivahteita miehisyyteen ja olemme sitä tehneet joukkueessamme. Täytyy tunnustaa, että sanoja ”poika”, ”jäbä”, ”jätkä” ja jopa ”äijä” tulee käytettyä. Oman lisänsä tuo se, että joukkueessa pelaa tällä kaudella yksi tyttö ja useampia tyttöjä käy harjoituksissa. Kielenkäytössä tämä ohjaa puhumaan pelaajista, jos tyttöjä on paikalla.

Maalivahtien valmennustilanne on toisenlainen kuin kenttäpelaajien. Parin, kolmen valmennettavan kanssa jää joskus huilihetkinä aikaa jutella muustakin kuin futiksesta. Ne ovat kohtaamisia, joissa oppii tuntemaan toinen toistaan. Harjoitukset kokonaisuudessaan ovat kasvatustilanne. Kun jopa 30‒40 nuorukaista kokoontuu yhteen, niin siinä otetaan toisesta mittaa jo varusteita vaihtaessa. Sanailu jatkuu lämmittelyn, treenien ja loppupelin aikana.

Hyvä valmennustiimi ja joukkueenjohto saavat osaltaan jatkamaan kentällä puuhastelua. Etenkin avioliiton päätyttyä sosiaalinen puoli on korostunut. Olen voinut puhua hankalista asioista ja saanut tukea. Ymmärtämystä on löytynyt, kun en ole pystynyt olemaan mukana likikään toivottua määrää.

Jokaisella meistä on julkisissa tilanteissa oma roolinsa. Oma roolini on Jouko Kontulasta. Tohtoritaustaani en salaile, mutta en myöskään erityisesti korosta. Rikkinäisestä ja monipolvisesta työurasta on apua. Se on pakottanut säätämään omia sanomisia sopivaksi mitä erilaisimpien ihmisten kanssa.

Voiko kenttä kasvattaa huonoon suuntaan? Ilman muuta. Kun kolailin Kurkimäen kenttää talvella 2021, niin tekonurmelta löytyi runsaasti nuuskapusseja ja tupakantumppeja. Luultavasti niitä jättivät jälkeensä etenkin kentällä palloilleet kaveriporukat.

Harjoitusten ja otteluiden tuoksinassa pojat puhuvat toisinaan epäkunnioittavasti kavereilleen. Kaikki loukkaukset eivät kantaudu korviin, eikä kaikkeen ehdi edes tarttua. Oleellista on puuttua loukkaavaan ja syrjivään puheeseen, josta on oltava myös seurauksia. Jokaiseen v-sanaan emme tartu, mutta esimerkiksi homotteluun puutumme. Yksi kaveri joutui hiljattain harjoitus- ja pelikieltoon soitettuaan pelin alla suutaan joukkueenjohtajalle. Vaikeuskerrointa lisäävät kirjavat kieli- ja kulttuuritaustat. Arabiaksi kaikuvia loukkauksia en tunnista, venäjän yleisimmät solvaukset erotan.

Otsikon kysymys on oikeastaan turha. Eihän kenttä itsessään kasvata. Kuitenkin yhteisille kokemuksille tarvitaan paikkoja. Futiskentiltä suuri osa nuorista saa oppia elämäänsä. Meistä aikuisista on pitkälti kiinni millaisia eväitä osaamme tarjota. Kurkkarilla koettu jää taatusti elämään B-junnuksi asti harrastustaan jatkaneiden muistoissa.

Jouko Kokkonen

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehden numerossa 3/2022.