Jouko Kontulasta: Hei, meitä mitataan!

Meidät on kasvatettu siihen koulussa, työpaikoilla ja erilaisissa kilpailuissa. Jo neuvolassa kasvuamme seurataan käyrillä. Television ohjelmatarjonnan ydinsisältöä ovat olleet erilaiset kilpailut, joissa mitataan tietoa, nokkeluutta ja yhä useammin laulu- tai tanssitaitoa. Erilaiset tositeeveet perustuvat jonkinlaiseen kilpailullisuuteen, usein raakaankin.

Vertailemme herkästi suorituksiamme toisten tekemisiin ja seuraamme omatoimisesti suoriutumistamme. Työntutkimuksen varhaishistoriaan liittyi Frederick Taylorin 1900-luvun alussa kehittämä työtehtävien osittaminen ja niiden keston mittaaminen. Suomeen taylorismi ja sen myötä ”kello-Kallet” tulivat toisen maailmansodan jälkeen. Taylorismi vaikuttaa yhä arkiajatteluun. Olemme oman elämämme ”kello-Kalleja ja -Kaisoja”. Itse asiassa liikunnan ja terveystottumusten tarkkailun siirtäminen yksilön vastuulle vahvistaa tätä ajattelua.

Asetin itselleni vuoden alussa 15 000 askeleen päivätavoitteen. Sitä tulee seurattua ja käveltyä usein vähän ylimääräistäkin. Keskiarvo oli maaliskuun puolivälissä 16 452 askelta. Elämääni on mahtunut noin kymmenen vuoden jakso, jolloin kuntoilin lappu rinnassa. Myös lenkeillä seurasin vauhtia kellossa. Juoksin vetoja sekunteja vilkuillen ja vertailin kierrosaikoja vakiolenkillä. Maraton- ja puolimaratonajat olivat tärkeää elämänsisältöä. Sama jatkui hiihtokaudella enemmän kilometrijahdiksi muuntuneena. Tonni oli saatava kokoon vaikka viimeisillä lumenrippeillä.

Verenpainetta olen mittaillut silloin tällöin. Korkealla on, liian korkealla. Ja uniapnean hoitoon annettu ylipainelaite seuraa unenlaatua joka ikinen yö. Tai melkein. Unohdin kerran kapistuksesta yhden osan kotiin lähtiessäni reissuun. Kaksi yötä meni elämäni huonoimmin nukuttujen öiden kärkikymmenikköön. Ylipainelaite on myös mittari, joka ilmoittaa aamulla hengityskatkosten määrän ja oliko naamari tiiviisti nenällä. Tiedot lähtevät samantien HUS:n uniklinikalle. Saisi seurantaa ihmetellä verkossa itsekin, mutta siihen en lähtenyt. Minulle riittää, että saan nukuttua.

Silloin tällöin on tullut uniklinikalta kutsu hakea kalustoa happisaturaation mittaamiseksi. Muuten olen käyttänyt elintoimintoja ja suorituskykyä mittaavia laitteita äärimmäisen vähän. Harjoittelin melko totisesti kuntoillessani sykemittaritta, enkä ole myöskään rengastanut itseäni.

Silti tarkkailen itseäni ja koetan aistia niitä kuuluisia tuntemuksia. Jaksan kävellä portaat paremmin kuin ennen joulua ja pystyn ottamaan muutaman juoksuaskelenkin. Asun kahdeksannessa kerroksessa ja 160 askelman nousemisen jälkeinen hengästyminen ja siitä palautuminen kertovat kunnosta. Ennen joulua 2022 läähätin ja läkähdyin, eikä pulssi tasaantunut ihan hetkessä. Maalikuussa 2023 nousu ottaa edelleen voimille ja saa puuskuttamaan, mutta välitön läkähtymisentunne on kaikonnut. Kunnon koheneminen on jännä tunne. Sen tosiaan tuntee jonkinlaisena vireystilan paranemisena. En epäile yhtään, etteikö tilaa voisi mitata, mutta minulle riittää tuntemus.

Lääkäri ja kansalaisaktivisti Ilkka Taipale tuli juttelemaan Helsingin yliopiston Tieteen päivillä. Hänen mukaansa ikääntyneiden toimintakyvyn mittaaminen tiivistyy kolmeen osatekijään: kädenpuristukseen, tuolilta nousuun ja kävelynopeuteen. Tällä pikatestillä Taipale sanoi kykenevänsä arvioimaan ihmisen toimintakyvyn, eikä kokeneen lääkärin sanaa ole syytä epäillä. Ikäinstituutin suosittelemaan pikatestiin kuuluu tuolilta nousun ja kävelyn lisäksi tasapaino-osio.

Vaaka on tunnetusti lahjomaton mittari. Joskus olen kiertänyt sen kaukaa, kun olen tiennyt lukemien olevan vähemmän miellyttäviä. Alle satakiloiset punnitaan kuluneen vitsin mukaan neuvolassa. Ihan heti ei minunkaan tarvitse neuvolaan lähteä. Omakantaan jokunen vuosi sitten kirjattu tieto on edelleen tosi: lihava.

Sitä paitsi itsensä puntarointiin voi jäädä koukkuun. Presidentti Urho Kekkonen kävi 1970-luvulla vaa’alla joka aamu ja kirjoitti lukeman päiväkirjaansa. Painontarkkailu oli osa Kekkosen liiallisuuksiin mennyttä kuntoiluprojektia. Hän ei halunnut vaikuttaa ikäiseltään ja reuhtoi liikaa.

Arjen kovia mittareita on vaatekoko. Tyytyväisenä olen huomannut, että saan ripustaa isoimman pikkutakkini toivottavasti lopullisesti kadonneiden kilojen kunniagalleriaan. Vyönkin saa jo vetää pari–kolme reikää tiukemmalle. Hiljaa hyvä tulee.

Loppukevennyksenä kerron liikkumiseni herättämistä epäilyksistä. Odottaessani metroa Kontulassa olen kävellyt laiturialueen päässä pientä rinkiä. Juna ei tuolla kohtaa pysähdy. Vartija tuli yhtenä aamuna kysymään, onko minulta hävinnyt jotain. Ihmeissäni vastasin, ettei ole. Vartija uteli, miksi sitten kävelen ympäriinsä. Tuumin tekeväni niin metroa odotellessani ihan kuntoilumielessä. Kasvoilla häivähtäneen ihmetyksen jälkeen nousi peukku. Sama vartija oli jo edellispäivänä silmäillyt askellustani kauempaa. Hiippailuni oli ilmeisesti herättänyt huomiota valvomon ruudulla.

Laskeskelin, että laiturilla kuljeskellen voi kerryttää 200–300 askelta. Ja sadassa päivässä se tekee…

Jouko Kokkonen

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Liikunta & Tiede -lehdessä 2/2023 ja se on luettavissa myös pdf-muodossa.