Jim Denison kuului liikuntasosiologian kapeaan kärkeen

Liikuntasosiologia on marginaalinen tieteenala niin Suomessa kuin globaalistikin. Liikuntasosiologit, jotka ovat kiinnostuneita urheiluvalmennuksesta, ovat tässä jo lähtökohtaisesti pienessä populaatiossa melkein uhanalainen laji.

Yksi tämän harvinaisen ihmistyypin kansainvälisesti tunnetuimmista tutkijoista – amerikkalais-kanadalais-suomalainen Jim Denison – menehtyi 60-vuotiaana 13. helmikuuta 2024 aggressiiviseen syöpään Edmontonissa, jossa hän toimi Albertan yliopiston professorina. 

Tämän kirjoituksen näkökulmana on valottaa kansainvälisten kontaktien ja tietämyksen merkitystä sellaisille käytännön kentillä toimiville liikuntatieteilijöille ja valmentajille, jotka eivät ole yliopistoihmisiä, mutta harjoittavat amatööreinä liikuntasosiologista ajattelua urheiluvalmennuksen ja liikunnanohjauksen parissa.

Tutustuimme Jimin kanssa toisiimme tekstien kautta 1990-luvulla. Kirjoitimme molemmat omista urheilukokemuksistamme narratiivisia ja sosiologisia tulkintoja. Jim newyorkilaisena ja minä savolaisena. Jim vaatimattomana amerikkalaisen yläluokan jäsenenä, jonka suvun kantaisistä peräti kolme kirjoitti alle Amerikan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Minä savolaisen maalaistyöväenluokan ylpeänä ensimmäisen koulutetun sukupolven edustajana. Kokemustemme sosiologisten tulkintojen kautta jaoimme kuitenkin yhteisen todellisuuden, joka teki meistä erittäin läheisiä. Jimistä tuli minulle läheisempi kuin kenestäkään suomalaisesta liikuntasosiologista.

Liikuntasosiologia vei Jimin ja vaimonsa, myös liikuntasosiologian professorin, aikoinaan liikunnalta valmistuneena maailmalle lähteneen Pirkko Markulan Illinois’n (USA) kautta yliopistoihin Uudessa-Seelannissa, Englannissa ja lopulta Kanadassa. He muodostivat erittäin kiinteän parin niin tieteessä kuin muussakin elämässä. Yhteinen kiinnostus Michel Foucault’n filosofiaan tuotti erinomaisen paljon tieteellisiä artikkeleita johtaviin liikuntasosiologisiin ja valmennusta käsitteleviin tieteellisiin julkaisuihin ja kirjoihin. Yhteinen elämä kesinä Säkylässä Pirkon kotitanhuvilla taas tuotti paljon tekstejä, erinomaisen kauniin kesäpaikan Pyhäjärven rannalle ja arvonimen ”Säkylä-man”.

Keskusteluja liikuntasosiologiasta – ja paljon muustakin

Viimeiseksi jäänyt tapaamisemme Jimin kanssa kesällä 2022 on hyvä esimerkki (liikuntasosiologisesta) keskustelustamme. Puhe siirtyi joustavasti aiheesta toiseen. Keskustelimme suomalaisen liikuntapolitiikan kipupisteistä: tulin Säkylään Porista Suomi Areenan paneelista, jossa puhuttiin vähäisestä liikkumisesta. Puhuimme myös Amerikan politiikan analysoinnista.

Vuosien mittaan keskustelimme maastohiihdon eri tekniikoista, joita pohdimme sekä käytännössä Lapissa talvella 2005 että etänä. Jalkapallon merkityksistä puhuessamme muistan kertoneeni Jimille eurooppalaisen jalkapallon historiasta ja näyttäneeni pari kikkaakin Exeterin nurmikentillä 2003, kun hän Englannissa ollessaan innostui jalkapallosta liikuntasosiologisena ilmiönä. Keskustelimme myös (urheilu)kokemusten merkityksistä ja niiden tarinoittamisesta liikuntasosiologisiksi narratiiveiksi.

Kävin pitämässä Jimin kutsusta luennon Hamiltonissa Uudessa-Seelannissa aiheesta, koska satuin olemaan lähistöllä eli Australiassa kongressimatkalla. Juurta juttuun löytyi myös sukupuolikulttuureista ja sukupuolten tasa-arvosta niin urheilussa kuin Säkylässäkin. Jim ja Pirkko esiintyivät kutsumanani Sukupuoli urheiluvalmennuksessa -seminaarissa 2000-luvun vaihteessa Pajulahdessa ja IWG-konferenssissa 2014 Helsingissä.

Viimeksi mainitsemaani teemaan liittyen nauroimme makeasti, kun Jim kertoi säkyläläisen maalaismaskuliinisuuden kolmesta tasosta, jotka ilmenevät mm. talon rakentamisen ja kaikenlaisen korjaamisen osaamisina. Totesimme sen pätevän myös omalla kesäpaikkakunnallani Kuivaniemellä, jolla Jim vieraili kesällä 2018, jolloin tutustutimme hänet ”merilappilaiseen” elämänpiiriin ja kulttuurihistoriaan.

Tulkitsimme lisäksi yhtäläisesti, että me kummatkin kuulumme neljännelle eli alimmalle mahdolliselle tasolle, jonka tunnusmerkkeinä ovat siistit työhaalarit ja kohtuullisen hyvät työvälineet, mutta vähäinen taito yhdistyneenä kyltymättömään intoon. Jim oli kuitenkin ulkopuolisena hyväksytty osaksi satakuntalaista miehisyyttä, jota kuvasi hänen arvonimensä ”Säkylä-man”. Tällaista kunniaa en itse omalla kesäpaikkakunnallani ole saanut enkä tule todennäköisesti saamaankaan.

Kokemushistoria ja kiinnostuksen kohteet yhdistivät 

Yhteisten muistojen kautta hahmottuu se, miten erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset voivat olla kiinnostuneita samankaltaisista aiheista, jos on jonkin verran yhteistä kokemushistoriaa (urheileminen, valmentaminen) ja kiinnostus samantyyppisiin (liikunta)sosiologisiin lähestymistapoihin, teorioihin ja menetelmiin. Mutta kyse ei tietenkään ollut vain yhteisistä kokemuksista vaan siitä, että viesteilimme Jimin kanssa aina kun hän julkaisi jonkin jutun, joka saattaisi minua kiinnostaa. Kommentoin muutamia Jimin käsikirjoituksia ja arvioin pari hänen toimittamiinsa lehtiin lähetettyä artikkelikäsikirjoitustakin.

Minähän en pystynyt korkeatasoiseen akateemiseen työhön kuin rajallisen osaamiseni ja aikaresurssini puitteissa tavallisena maakuntasarjatason liikuntasosiologina ja suomenkielisenä. Jouduin viime vuosisadan lopulla myöntämään itselleen, että narratiivista (liikunta)sosiologiaa en pysty koskaan tyydyttävästi harjoittamaan maailmassa, jossa julkaiseminen tapahtuu englannin kielellä.

Osin tämä jälkikäteen ajateltuna fiksu havahtumiseni oli Jimin syytäkin tai ansiota, sillä niin elävästi hänen kielensä juoksi niin artikkeleiden kuin kirjojenkin sivuilla. Kannattaa siis tutustua näihin Jimin teksteihin tästäkin syystä. Kuvaava esimerkki tästä on erään Sibelius-Akatemiasta väitelleen tohtorin kiitoksissa, joissa Jimin kirjoittamisen taso ja auttamishalu näkyvät näin: ”Erityisesti väitöstutkimukseni kirjoittamiseen olen saanut opastusta Ph. D. Jim Denisonilta, kirjailija Torsti Lehtiseltä ja kirjailija Lauri Otonkoskelta."

On mainittava, että Jim kirjoitti kaksi hyvin tunnettua journalistisempaa teosta eli kirjan ”haamumailista” (Bannister and Beyond. The Mystique of the Four-Minute Mile) sekä Haile Gebrselassiesta (The Greatest: The Haile Gebrselassie Story). Kansainvälisiä yleisurheilukisoja kiertäneenä mailerina, kirjailijana ja valmennusasiantuntijana Jim myös tunsi henkilökohtaisesti melkein kaikki merkittävät yleisurheilijat – tai ainakin juoksijat ja huippuvalmentajat. Tästä sain esimerkin MM-kisoissa 2005, kun Jim tutustutti minut mm. Kipchoge Keinon kanssa. Minä taas yhytin Jimin Pekka Vasalaan, jota hän myös haastatteli tuohon haamumailikirjaan.

Muutenkin Jim oli loputtoman kiinnostunut suomalaisesta kulttuurista ja urheiluhistoriasta. Hän viestitti monista Suomea koskevista artikkeleista, joihin rapakon takana esimerkiksi New York Timesissä törmäsi. Vaikka jääkiekko ei ollut Jimin ykköskiinnostuksen kohde, niin muistan senkin, kun viesteilimme ja juttelimme puhelimessa Suomen ja Kanadan välisestä MM-turnausottelusta, jota hän seurasi edmontonilaisten kollegojensa kanssa. Jimin joukkue (Suomi) nimittäin voitti ottelun kollegojensa suunnattomaksi pettymykseksi. Sekin toki jäi mieleeni, että nuo valmennuksen ammattilaiset myönsivät, että Suomen joukkueen pelanneen taktisesti paremmin ja ansainneen voittonsa.

Menetetty mahdollisuus?

Tullaankin sitten surullisempaan, suomalaisen liikuntasosiologian ja urheiluvalmennuksenkin kannalta ikävään aiheiseen. Asia konkretisoitui siihen, että yrityksistään huolimatta Jimiä, hänen osaamistaan ja hänen tarjoamiaan asiantuntijayhteistyön mahdollisuuksia Albertan yliopiston ja Kanadan olympiavalmennuskeskuksen kanssa ei saatu toteutettua. Toinen pettymys koski sitä, etteivät urheilujärjestöt tai huippu-urheilututkijat tarttuneet yhteistyömahdollisuuksiin, vaikka Jimillä oli kontakteja niin KIHUun kuin hiihdon ja yleisurheilun valmennuksen johtajiinkin.

Asia konkretisoitunee esimerkiksi tämän yhteisartikkelin otsikkoon Breaking Coaching’s Rules: Transforming the Body, Sport, and Performance eli suomeksi Valmennuksen sääntöjen rikkominen: Kehon, urheilun ja suorituskyvyn muuttaminen, joka tiivistelmän mukaan voidaan sanallistaa näinkin:

"Kuka tiesi, että väärien asioiden tekeminen voi tehdä kaikesta niin oikein? Ei voi olla epäilystäkään siitä, että urheilun hallitseva biotieteellinen artikulaatio urheilullisesta kehosta vaikuttaa voimakkaasti valmentajiin. Mutta lähemmin tarkasteltuna tämä artikulaatio ja sen tuottamat käytännöt eivät ole niin yksinkertaisia kuin useimmat valmentajat ja tutkijat olettavat.”

Tuntuiko vaikealta ymmärtää? Aivan varmasti, sillä niin itsestään selvältähän puhetapamme urheilemisesta ja liikkumisesta tuntuu, että liikuntasosiologisten vaihtoehtojen esittäminen melkein loukkaa liikunta- ja terveystieteilijöiden tuottamaa ja median vahvistamaa biotieteellisesti rakennettua puhetapaa ja sen käyttäjiä.

Tiedän toki, että Suomessakin on monta huippuvalmentajaa, jotka ovat olleet kiinnostuneita Jimin ja hänen koulukuntansa näkemyksistä. Jos liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tai huippu-urheilun kehittämiskeskuksissa ei kuitenkaan olla kiinnostuneita tämän alueen tutkimuksesta eikä koulutuksesta, niin riittävää perusosaamista ei tietenkään synny. Pienessä maassa resurssit ovat pienet ja priorisointia on tehtävä.

Yliopisto onkin väärä nimi universitakselle, joka tarkoittaa globaalia tieteilijöiden yhteisöä eikä mitään konkreettia laitosta yhdessä yliopistossa. Meitä liikuntatieteilijöitä ja -sosiologejakin on paljon enemmän Jyväskylän ulkopuolella, joten siksikin on tärkeää kannustaa alan ihmisiä tutkijoiden ja asiantuntijoiden väliseen kansainväliseen ja kansalliseen yhteistyöhön, vaikka ei olisikaan yliopistossa töissä. Se on mahdollista, jos löytää sopivia tieteellisiä kumppaneita lukiessaan kansainvälisiä tutkimuksia ja on rohkeasti yhteydessä. 

Vaatimustason lasku vie hakoteille

Nostan vielä esiin pari teemaa, joihin keskustelumme hyvin usein kääntyivät ja jotka voi nimetä ”Tottelevaisen ruumiin” ja ”Vaatia ja rakastaa” -dilemmoiksi, jotka saivat meidät innostuneisiin keskusteluihin. Jimin tavoitteenahan oli urheilijan oman ajattelukyvyn ja autonomian vahvistaminen urheiluvalmennusta kehittämällä, valmentajia kouluttamalla ja tutkimusta tuottamalla.

Tähän liittyy läheisesti se, miten yhdistää kova vaatimustaso ja urheilemisen merkityksellisyys urheilijalle itselleen. Ihmettelimme Jimin kanssa usein sitä, että Suomessa ratkaisuksi aika usein esitetään vaatimustason laskua, vaikka se ei missään nimessä johda ainakaan huippu-urheilussa tavoitteeseensa. Tämähän ilmenee mm. siinä, että valmentajilta ja urheilijoilta puuttuu itsekritiikkiä ja mediakin toimii ikään kuin urheilijoiden terapeutteina. Urheilujohtajat taas odottavat, että kansa tai eduskunta päättäisi, onko huippu-urheilu tärkeää vai ei. Vastuuta ei ota kukaan.

Tietysti on niin, että jos urheilijalla ei ole autonomiaa eikä siten vastuuta, niin valmennus ja valmentaja tai koko huippu-urheilun maailma koetaan liian vaativiksi. Näitä pettymyksiin, masennuksiin ja uhriutumisiinkin perustuvia urheilijatarinoita olemme saaneetkin lukea runsaasti 2000-luvulla myös valtamedian sivuilta. Sama pätee tietysti myös valmentajiin ja urheilujohtajiin. Heistäkin löytyy kuvaavia esimerkkejä.

Urheiluvalmennuksen sosiologinen tietämys voisi ehkäistä näitä ongelmia tai parhaimmillaan se voisi tehdä urheilemisesta kokemuksellisesti ja älyllisesti huomattavasti nykyistä merkityksellisempää. Tässä suhteessa urheiluvalmennus peilautuu Suomessa myös sote-palveluihin, joissa myös huudetaan apuun psykologeja ja terapeutteja, kun kummassakin parempi ja halvempikin ratkaisu löytyisi sosiologisesta osaamisesta ja niiden soveltamisesta erilaisiin käytäntöihin eli merkityksellisiin harrastuksiin ja muihin tekemisiin. Myös urheilemiseen. 

Minulla, ja uskallan sanoa meillä, oli haave siitä, että tulevaisuudessa lisääntyvällä vapaa-ajallamme olisimme voineet yhdessä Jimin kanssa keskittyä enemmän suomalaisen liikuntakulttuurin ja urheiluvalmennuksen kehittämiseen. Tällaista ”talkootyyppistä” osaamistamme tarjosimme aikanaan turhaan myös HUMU-ryhmälle. Kun nyt haetaan ratkaisuja suomalaisen huippu-urheilun pitkään jatkuneeseen merkityksellisyyskriisiin, niin suosittelisin asiaan vaikuttavien tahojen tutustuvan Jimin teksteihin aiheesta.

Lopultahan taitaa olla kysymys siitä, miten merkityksellisenä niin urheilijat, valmentajat, heidän läheisensä, media kuin me seuraajat, tukijat ja katsojat pidämme urheilemista ja siinä menestymistä. Jimin tieteellisten artikkeleiden, mutta myös kirjojen kautta avautuvat urheilijoiden kokemukset merkityksineen tavoilla, joista Suomessa ei ole tarpeeksi puhuttu. Toisaalta hän kritisoi terävästi, mutta myös ymmärtävästi ja ratkaisukeskeisesti biotieteellistä urheiluvalmennusta.

Yksinkertaistaen: urheilija ei opi tekemään fiksuja ratkaisuja, ellei valmennus ohjaa häntä tuntemaan itseään ja ottamaan vastuuta itsestään, harjoittelustaan ja kilpailemisestaan. Jim käytti valmennuksen kritiikkiin useimmiten Michel Foucault’n teoriaa ja ratkaisuihin urheilijan omiin kokemuksiin perustuvaa narratiivista sosiologiaa sekä urheilemisen ja urheiluvalmennuksen käytännön tietämystään. Näitä tuotoksia luetaan ja niistä otetaan oppia ympäri maailman urheiluvalmennuksen kehittäjien ja valmentajien piirissä. Ehkä meillä Suomessakin olisi syytä tutustua niihin. 

Arto Tiihonen

Kirjoittaja on liikuntasosiologi, FT ja professori Jim Denisonin ystävä ja kollega.

Linkki: Jimin kollegoiden kirjoittama muistokirjoitus 

 

Valikoin tähän muutamia Jim Denisonin julkaisuja, joita suosittelen lämpimästi suomalaisille lukijoille:

Jones, L., Avner, & Denison, J. (Eds). (2023) Exercise and well-being after high-performance Sport: Post-retirement perspectives. London: Routledge.

Bridel, W., Markula, P., & Denison, J. (Eds.). (2016). Endurance running: A socio-cultural examination. London: Routledge.

Potrac, P., Gilbert, W., & Denison, J. (Eds.). (2013). The Routledge handbook of sports coaching. London: Routledge.

Denison, J. (Ed.). (2007). Coaching knowledges: Understanding the dynamics of performance sport. London: AC Black.

Denison, J., & Markula, P. (Eds.). (2003). Moving writing: Crafting movement in sport research. New York: Peter Lang.

Denison, J. (2004). The greatest: The Haile Gebrselassie story. New York: Breakaway Books. 

Denison, J. (2003). Bannister and beyond: The mystique of the four-minute mile. New York: Breakaway Books. 

Denison, J. (2004). ‘Come on red!’: An American tale. In D. L. Andrews (Ed.). Manchester United: A thematic study (pp. 278-282). London: Routledge.

Denison, J. (1999). Boxed in. In A. C. Sparkes and M. Silvennoinen (Eds.), Talking bodies: Men’s narratives of the body and sport (pp. 29-36). Jyväskylä, Finland: SoPhi, University of Jyväskylä Press.

Denison, J. (1999). Men’s selves and sport. In A. C. Sparkes and M. Silvennoinen (Eds.), Talking bodies: Men's narratives of the body and sport (pp. 156-162). Jyväskylä, Finland: SoPhi, University of Jyväskylä Press.