Aikamoinen avauspotku
Suomalainen jalkapallo on sitten Jari Litmasen ja Sami Hyypiän noussut harvoin todella isoihin kansainvälisiin otsikoihin. Riku Riskin nimi tuli kertaheitolla tunnetuksi, kun hän ilmoitti kieltäytyneensä Suomen A-maajoukkueen Qatarin harjoitusleiristä eettisistä syistä.
Suomalainen jalkapallo on sitten Jari Litmasen ja Sami Hyypiän noussut harvoin todella isoihin kansainvälisiin otsikoihin. Riku Riskin nimi tuli kertaheitolla tunnetuksi, kun hän ilmoitti kieltäytyneensä Suomen A-maajoukkueen Qatarin harjoitusleiristä eettisistä syistä.
Riski teki yksilönäkökulmasta rohkean päätöksen. Ratkaisu voi estää maajoukkueuran. Suomalaispalloilijan päätöksen nostattama reaktio kertoo urheilun eettisten kysymysten monimutkaistumisesta. Vuosituhannen vaihteeseen saakka urheiluetiikka miellettiin kapeasti vilpin ja erityisesti dopingin vastustamiseksi. Sopupelit toivat niin kansainvälisesti kuin Suomessakin uuden ulottuvuuden 2000-luvulla.
Tilanne on muuttunut 2010-luvulla. Toiminnan eettinen tarkastelu on ulottunut uudessa mitassa urheilun kaikille tasoille. Valmentajat ovat joutunut kriittisen tarkastelun kohteeksi. Räikeimmillään esille on tullut seksuaalista häirintää ja syömishäiriöihin johtanutta painostusta. Esille on noussut myös vastustajan tietoinen tai vähintään puoliksi tarkoituksellinen vahingoittaminen esimerkiksi jääkiekossa.
Kriittinen tarkastelu on ulottunut entistä laajemmin myös arvokisahakuihin ja kansainvälisten urheilujärjestöjen toimintaan. Tähän saumaan Riski iski. Kansainvälisen Olympiakomitean ja suurten kansainvälisten lajiliittojen korruptiosta tehtiin toki paljastuksia viime vuosituhannen lopulla, mutta kyllästyminen niiden toimintaan on voimistunut 2010-luvulla.
KOK ja suurimmat lajiliitot ovat käytännössä suuryrityksiä, joiden toimintatavat eivät kuitenkaan kestä yritystoiminnan kriteerejä. Niillä ei ole kilpailijoita, joten monopoliasemansa avulla urheilumaailman järjestöhuippu voi pitää aamu- ja iltalypsyjä. Muodot ovat toki muuttuneet, mutta käytännössä yksikään suurkisahaku ei edelleenkään suju voiteluitta. Osasyyllisiä ovat pääsponsorit, jotka ilmeisesti ovat toistaiseksi arvioineet saavansa urheilun suurtapahtumista enemmän myönteistä kuin kielteistä julkisuutta.
Suurkilpailuiden maineen heikkeneminen on osaltaan johtanut siihen, ettei niiden järjestämisellä ole suurta kannatusta demokraattisissa valtioissa. Myös monopolien esittämät vaatimukset on nähty kohtuuttomina. Autoritaarisissa valtioissa asiaa ei kysytä väestöltä, joten niitä löytyy hakijakaartista aina.
Yleisurheilun (2019) ja jalkapallon (2022) MM-kisoja isännöimään päässyt Qatar on räikein esimerkki arvokisapelistä. Toisaalta pieni ja upporikas valtio yrittää ostaa kisoilla näkyvyyttä ja liikkumatilaa ison naapurinsa Saudi-Arabian kyljessä.
Suurkisojen myöntämistä mitä erilaisimpiin paikkoihin on perusteltu niiden mahdollisuuksilla tukea demokratiakehitystä. Harvoin niin on käynyt – ja nykyisin hallinnot osaavat entistä paremmin varoa omalta kannaltaan epäsuotuisia vaikutuksia.
Riskin aloittama edustustehtävistä kieltäytyjien jono tuskin venyy pitkäksi Suomessa tai muuallakaan. Ainakin suomalaiseen urheiluhistoriaan Riski jää – miten isona tai pienenä hahmona, sen aika näyttää. Palloliiton ja muut suomalaiset urheilujärjestöt Riski panee mietinnän eteen. ”Urheilu on urheilua” -verukkeella on entistä vaikeampi vaientaa eettiset pohdinnat urheilussa.
Urheilujohtajille näyttää edelleen olevan vaikea tunnustaa, että urheilu ei ole oma saarekkeensa, vaan kiinteä osa yhteiskuntaa. Yhtä lailla urheilun etiikkakin voi olla vain yleistä etiikkaa täydentävää ja tulkitsevaa, ei erillistä poikkeavaa koodistoa muodostavaa.
Blogitekstin kirjoittaja: erikoistutkija Jouko Kokkonen, LTS
Aiheesta lisää:
