Miten saavutettavaa liikunta on?

Liikunnan saavutettavuus ei ole yksiselitteinen kokonaisuus – eikä sen sitä pidä ollakaan. Aiheeseen nivoutuu oikeastaan kaikki mitä tarvitsemme liikunnan ja liikkumisen toteutumiseksi. Teksti perustuu Toni Piispasen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan liiikunnanopettajakoulutuksen 60-vuotisjuhlassa 26.10.2023 pitämään juhlapuheeseen.

 

Kokonaisuuteen vaikuttavat niin ihmisten yksittäiset toimet kuin yhteiskunnan heilahdukset, jotka asettavat meitä pohtimaan toimintaamme ja toimintojamme aina rakenteista prosesseihin ja niiden vaikutuksista ihmisiin. Elämä on valtava kokonaisuus ja liikuntaakin on katsottava elämän kautta – ei elämää liikunnan kautta, kuten viisaat ovat todenneet.

Tuon esille niitä havaintoja, joita olen niin oman elämäni kuin myös työni kautta päässyt tarkastelemaan.

Elämä on totta tosiaan ihmeitä täynnä, haasteitakin. Menen nyt ajatuksissani ajassa 30 vuotta taaksepäin vuoteen 1993. Tänä sateisena syysaamuna avasin silmäni. Mikään ei liikkunut. Käskyt raajoihin eivät menneet perille. Heräsin Päijät-Hämeen keskussairaalan kirurgisella osastolla edellisillan kamppailulajien näytöksessä tapahtuneen epäonnisen voltin jälkeen.

Unen pöpperössä katsoin hätääntyneenä ympärilleni. Päälläni oli vaaleansininen, ohut sairaalapeite. Päässäni korvien yläpuolelle poratut putket, josta 8 kilon paino kiskoi päätäni takaviistoon. Tuntui kuin olisin kiinnitetty sänkyyni. Urheiluonnettomuus aiheutti niskanikaman murtuman ja pysyvän selkäydinvamman.

Urheilu on ohi. Elämä on ohi, ajattelin. Nukahdin. Näin unta täydellisestä maailmasta. Maailmasta, jossa kävelin ja juoksin taas. Täydellinen maailma, jossa ei ollut vääryyttä eikä pahuutta. Kaikki yhdenvertaisia. Kaikki hyvin.

Hyvinvoinnin tarina säröilee

Kuvitelkaapa maailma, jonka saisimme rakentaa uudelleen. Miten sen rakentaisimme? Olisiko meillä eriarvoisuutta? Olisiko köyhyyttä? Olisiko esteitä unelmiemme toteuttamiselle? Millaista olisi liikunta ja liikkuminen? Miten liikunta olisi järjestetty ja järjestäytynyt täydellisessä maailmassa?

Suomalaisen hyvinvoinnin suuri tarina vuosisadan alun köyhästä maatalousvaltaisesta maasta hyvinvointivaltioksi on vertaansa vailla. Mutta niin on valitettavasti myös 1990-luvulla alkanut eriarvoistuminen, joka näkyy niin tuloerojen kuin köyhyydenkin kasvuna.

Viime kuukausina olen viettänyt vapaa-aikaani lukemalla mm. Minna Canthin teoksia ja kaikkea hänestä kirjoitettua. Samalla rutiineihini on kuulunut, monien muiden yhteiskunnasta kiinnostuneiden tapaan, seurata iltaisin puoli yhdeksän aikoihin alkavaa puolitoistatuntista yhteiskunnan tilan käsittelyä televisiosta. – Monesti olen havahtunut tunteeseen, että Canth seisoisi takanani ja katselisi hiljaa henkäillen. Jollain tavalla niin ajankohtaiselta ja samastuttavalta tämän yhteiskunnallisen keskustelijan, äidin ja naisen, ajatukset tässä yhteiskunnan tilassa minusta ovat tuntuneet.

”Eihän tyttöjen sovi telmätä”

Canth oli painava puheessaan ja hänellä oli paljon sanottavaa hyvin monenlaisista 1800-luvun ilmiöistä ja epäkohdista. Naisten aseman ja sukupuolten tasa-arvon parantamisen lisäksi kaikenlaisen köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen oli vahvasti hänen päämääränään. Aiheista puhuessaan hän puuttui rohkeasti kansallisiin instituutioihin sekä vakiintuneisiin asenteisiin ja tapoihin.

1800-luvulla terve ruumis nähtiin epäilemättä olevan ihmisen menestymiselle välttämätön ehto. Naiselle sen katsottiin olevan ainakin yhtä tärkeä kuin miehellekin, ellei vielä tärkeämpi. Kuitenkin koetettiin sekä kodissa että koulussa, niin paljon kuin suinkin voitiin, turmella ja heikontaa tyttöjen ruumiillista terveyttä.

Canthia lainaten: ”Sillä välin kuin pojat tuolla ulkona raittiissa ilmassa saavat mielin määrin harjoitella voimiaan ja karaista ruumistaan, istuu tyttö hiljaa ja sävyisästi sisällä, posket kalpeina, katse väsyneenä. Mutta äiti ja opettajatar katselevat häntä mielihyvällä, sillä tuolla tavalla tyttö osoittaa olevansa hyvin kasvatettu. Eihän se ole sopivaa, eikä hienoa, että tyttö samoin kuin nuo vallattomat pojat juoksemisella, kipuamisella ja telmäämisellä saisi verensä liikkeelle ja jäsenensä notkistuneiksi, tai kirkumisella ja pauhaamisella keuhkojaan vahvistaisi. Taivas varjelkoon! Johan se olisi varsin kauheata!” Näin siis kirjoitti Canth.

Finlandia palkittu kirjailija Juha Hurme totesi valtion liikuntahallinto 100v juhlapuheessaan näin: ”102 vuotta liikuntahallinnon historiaa on ainakin ensimmäisten seitsemän vuosikymmenen ajan ollut sellaista miesylivoimaa, ettei mitään rajaa. Eikä järkeä. Älkööt nämä ajat ja asenteet ikinä palatko.”

Silti sitä, mitä Minna Canth tänään tekisi, ei voi mitenkään tietää. Hän oli täysin toisen ajan ihminen, jonka maailmankuvaa määrittivät aivan eri asiat kuin meitä nykypäivänä. Canthin syntymäpäivää 19. maaliskuuta juhlitaan virallisesti tasa-arvon päivänä, mutta tuskin hän olisi kyennyt kuvittelemaankaan, miten tasa-arvon tavoittelu on laajentunut koskemaan myös heikommassa asemassa olevia, kuten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, etnisiä ryhmiä ja vammaisia henkilöitä.

Kohti moninaisempaa liikuntaa

Jos liikunnan saavutettavuuteen keskeisesti liittyvä sukupuolten välinen tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on tavoitteemme, ei riitä, että lasketaan vain ylimmissä valta-asemissa olevien sukupuolten välisen määrän suhdetta. Tarvitsemme tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden johtajia – ja niitä tarvitaan kaikkialla yhteiskunnan rakenteissa. Kaikenikäisiä, sukupuoli-identiteettejä ja kaikenlaisista taustoista.

Palaan hetkeksi keskussairaalaan, jossa vuorokaudet olivat kuluneet ja jäsentelin ajatuksiani tulevasta. Sängyn vaaleansininen, hento peitto oli jo tullut tutuksi. En voinut ymmärtää sen hetkisiä haasteitani, enkä varsinkaan pystynyt mitenkään ennustamaan tulevia liikkumiseen ja liikuntaan liittyviä haasteita. – Sen olin tosin jo saanut päässäni selville, että liikkuminen ja liikunta ovat, ja tulevat olemaan aivan olennainen osa ihmisarvoa tavoittelevalle elämälleni. Vaikkakaan en koskaan pystyisi enää kävelemään, tavoitteenani olisi elää hyvää, normaalia elämää – ”ilman kävelyä, mutta kuin kävellen”. Päiväunillani edelleen haaveilin utopiasta ja monesti unissani näin itseni katselemassa suurta, jykevää tammea keskellä aukeaa peltoa. Tästä tammesta tulikin merkityksellinen jäsentäessäni liikunnan saavutettavuutta.

Kuvitelkaapa mielissänne tämä suuri jykevä tammipuu. Tämä tammi kuvaa väestön liikkumisen ja liikunnan tilaa. Ajatelkaa puun rungoksi ne ihmiset, joille liikunta on luontaista, ja jotka pääosin liikkuisivat, tapahtuipa mitä vain. Tähän porukkaan kokonaisuudessaan suuntautuvat myös suurimmat huomiomme ja rahavirratkin. Jykevään tammipuuhun kuuluu myös lukematon määrä ohuempaa ja heikompaa puuainesta, joita oksiksikin lehtineen kerrotaan kutsuttavan. Ne ovat nimenomaisesti se heikoimmassa asemassa oleva väestö, joiden liikkumiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin oma halu, ja jotka voivat horjua ja jopa katketa piinaavissa yhteiskuntaa riepottelevissa tuulissa. Tämän hentoisemman puuaineksen huomioiminen on olennaista, jotta jykevä tammi olisi jykevä tammi, eikä näivettynyt puukarahka.

Mahdollisuuksien tasa-arvo koetuksella

Syksyllä vuonna 1996 aloitin opintoni Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Ja vieläpä historian ensimmäisenä haun kautta sisään päässeenä pyörätuolia käyttävänä opiskelijana. Kovin köyttä kiristäen, sain Kansaneläkelaitoksen virkailijat vakuutettua opintokustannusten kannattavuudesta, että liikunta-ala sopisi minulle yhtä lailla kuin muillekin. Eivät uskoneet, vaan laittoivat ammatinvalintatestiin. Toivoivat kai erilaista tulosta. Läpäisin testin.

Opintojeni aikana tutustuin rawlsilaiseen oikeudenmukaisuusteoriaan, jonka pyrkimyksenä oli suunnitella yhteiskunnan perusrakenne oikeudenmukaiseksi. John Rawls käsitteli yhtäläisten mahdollisuuksien periaatteita ja sitä, että esimerkiksi taloudellis-sosiaalisten eriarvoisuuksien tulisi vaikuttaa vähäosaisten parhaaksi.

Käytin teoriaa pohjana myös kuntien erityisliikuntapalvelujen eriarvoisuutta käsittelevässä gradussani. Graduni tulokset olisivat muuten aivan hyvin siirrettävissä tähän päivään. Nimittäin, liikunnan erityisryhmien tukipalveluja ja liikuntapalveluita tarvitsevien on edelleen lottovoitto syntyä tiettyyn kuntaan, ei niinkään vain Suomeen, jota monessa yhteydessä esille tuodaan.

Jyväskylän yliopistolla on vankka merkitys siihen, miten suomalainen liikunta nähdään ja toteutuu. Strategiansa mukaisesti yliopiston korkealaatuisella ja kansainvälisesti arvostetulla koulutuksella ja tutkimuksella on luotu ja luodaan ihmiselle osaamista ja kokonaisvaltaista hyvinvointia läpi koko elinkaaren, aina varhaiskasvatuksesta ikääntymiseen asti. Mitä paremmin yksilö voi, sitä paremmin voi koko yhteiskunta. Ja myös toisinpäin. Siksi yhteiskuntapoliittisilla toimilla on merkittävä vaikutus rakenteellisten liikunnan esteiden vähentämiseksi.

Myös presidentti Urho Kekkonen oli kuuluisassa sporttipuheessaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan laitosrakennuksen vihkiäisjuhlassa 30.10.1971 samoilla linjoilla todetessaan näin, että ”yliopiston tehtävänä on varustaa meidät välineillä, jotta voimme niiden turvin rakentaa paremman maailman”. Hän myös tähdensi, ”ettei liikunta-alan tutkimus ja koulutus voi eristäytyä muusta kulttuurista. Liikuntakulttuurin ja sen tutkimuksen elinehtona ja yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisuuden takeena on elävä yhteys yhteiskuntaelämään ja inhimillisen tiedon ja kokemuksen kaikkiin lähteisiin.”

Kohti avarampaa katsantoa

Tietoa yhteiskunnasta ja liikunnasta totta tosiaan tarvitaan. Usein tarkastelu on pääosin kohdentunut lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymiseen. Entäpä jos keskittyisimmekin pohdinnoissa vanhempiin ja heidän elinoloihin, joilla eittämättä on vaikutusta myös lastensa liikkumiseen? Onko kiristyneet työelämän vaateet ja tehokkuusajattelu tai ilman työtä olevien eriarvoisuusstressi, jossa hyvinvoinnin kanssa painitaan, johtanut siihen, että päivät venyvät ja iltaisin ei ole aikaa, eikä jaksamista ja osin myös mahdollisuutta olla läsnä lasten elämässä. Saisimmeko läsnäololla paremman yhteyden lapsiin ja näin vaikutusta tulevaisuuden hyvinvointiin ja ehkä näin myös liikunta-aktiivisuuteen.

Kati Kauravaaran ja Eva Rönkön (2020) mukaan eriarvoisuus on monia koskettava laaja yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö, jolla on myös vahva yhteys vähäiseen liikkumiseen. Esimerkiksi romaniväestön syrjintäkokemukset, kiusaamisesta opittu häpeä ruumin ulkomuodosta ja vammaisten sijoittuminen sosiaalisiin marginaaleihin saattavat olla merkittäviä vaimentajia rohkeudessa liikkumiseen. Tiedekunnan tutkimuksen kehittämisen kannalta merkkipaaluja ovat olleet jokaisen uuden tieteenalan professuurin perustaminen. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuusnäkökulmia sisältyy jokaiseen tieteenalaan - ja näin se täytyykin sisältyä, valtavirtaistamisen periaatteella.  Yksi Jyväskylän yliopiston merkkipaaluista oli myös erityisliikunnan professuurin perustaminen, jonka jatkoa toivon mitä hartaimmin.

Muistattekos mitä Rawls sanoi noin kolme minuuttia sitten? Hän sanoi, että ”taloudellis-sosiaalisten eriarvoisuuksien tulisi vaikuttaa vähäosaisten parhaaksi.”

Väestön suuri osa voi aina vain paremmin, eikä heidän elämäänsä ehkä varjosta huoli tulevasta. Mutta yhä suurempi on se joukko, jolle jokapäiväisestä elämästä selviytymisestä on tullut suoriutumistarina, jossa taistelu alkaa joka aamu uudestaan. Tämä tie voi pahimmillaan johtaa luokkayhteiskuntaan, ja tältä tieltä Suomen pitääkin päästä pois. Liikuntapalvelujen kehittäminen vain palvelumarkkinoiden suunnasta tuo uusia mahdollisuuksia maksukykyisille asiakkaille, mutta vaikeuttaa koko yhteiskunnan terveys- ja hyvinvointiratkaisujen kehittämistä.

Uskallusta, tahtoa ja sitkeyttä tarvitaan

Hyvinvointivaltiossamme huomio on siirtynyt yhä enemmän tyytymättömyytemme oireisiin sen sijaan, että puuttuisi niiden syihin. Kun olemme sairaita, menemme lääkäriin; kun olemme allapäin, menemme terapeutille; kun olemme ylipainoisia, menemme ravitsemusterapeutille. Ennaltaehkäisy on jäänyt toissijaiseksi. Lisäksi kehittyvä teknologia pyrkii tekemään elämästämme mahdollisimman helppoa, liian helppoa. Myös talous- ja tehokkuusajattelu on vallannut sijaa onnellisuuden tavoittelusta. Taloustieteilijä Joseph Hanlon on todennut ”paha on koettaa nostaa itseään suosta hiuksista vetämällä, jos on kalju”.

Tarvitsemme näin ollen vaihtoehtoisia näkymiä, jotka ulottuvat kauas tulevaisuuteen, niin että innostumme jälleen ajattelemaan. Nykytilanne hyvinvoinnin osalta ei globaalisti katsottuna ole huono, päinvastoin, mutta olisi surullista, jos emme voisi tavoitella parempaa.

Uskallusta ja tahtoakin tarvitsemme. Eräs äärimmäisen vahvan henkilö, nimittäin Peppi Pitkätossu vastasi haasteiden kohtaamiseen, että ”Sitä en olekaan koskaan kokeillut, joten selviän siitä varmasti”. Tästä asenteesta meidän olisikin hyvä pitää kiinni.

Palaan hetkeksi sairaalaan, jossa mietin mahdollisuuksiani liikunnan ja urheilun jatkamiseksi. Olin varma, että ainakin urheilu oli osaltani ohi. Kuinka väärässä olinkaan. Haasteet urheilun aloittamiseen ei johtunut niinkään liikuntasektorista, salivuorot joukkueelle oli olemassa. Haasteet liittyivät harrastamisen tukitoimiin kuten liikuntavälineiden, avustajien ja kuljetusten saatavuuteen.

Nämä kaikki myöhemmin kyllä ratkaistiin, mutta enpä olisi uskonut, millainen byrokratia vastassa oli. Nyttemmin 22 arvokisamitalia myöhemmin, on helppo sanoa, että työ kannatti. Mutta ei urheilun aloittaminen helppoa ollut. Kymmen vuotta sitten, urheilun merkitystä itselleni korostaen, Suomen Urheilugaalassa sanoin, että ”Urheilu on minulta paljon ottanut, mutta vielä enemmän se on minulle antanut”. Tuskin siis olisin se sama Toni ilman urheilua.

Kaikilla hallinnonaloilla kosketuspinta liikkumiseen

Olemme opetus- ja kulttuuriministeriössä ja valtion liikuntaneuvossa tarkastelleet, keskustelleet ja arvioineet eri ministeriöiden toimia liikunnan ja liikkumisen edistäjinä. Lopputulos on selvä: ihan jokaista hallinnonalaa tarvitaan, jotta väestön liian vähäistä liikkumista voidaan torjua. Ensinnäkin: Jokaisella hallinnonalalla on kosketuspinta ja toimenpiteitä arkiliikkumisen ja terveyttä edistävän liikunnan edistämiseen, osalla lisäksi kilpa- ja huippu-urheiluun. Toiseksi: Hallinnonaloilla on myös tavoitteita ja toimenpiteitä, jotka puolestaan vähentävät mahdollisuuksia liikkumiseen ja liikunnan harrastamiseen. Havaintoja on syytä miettiä myös liikuntatutkimuksen osalta.

Kun aiemmin puhuin niistä haavoittuvista tammipuun oksista ja lehdistä, on syytä nostaa esiin muutama huomio:

1. Mitä enemmän liikunnan edistäminen painottuu terveysliikuntaan ja etenkin arkiliikkumiseen, sitä enemmän on merkitystä muiden hallinnonalojen kuin liikuntasektorin ratkaisuilla.
2. Mitä enemmän ihmisellä on vaikeuksia osallistua yleisesti tarjottavaan liikuntatoimintaan, sitä enemmän yleensä tarvitaan eri hallinnonalojen osaamista ja yhteistyötä liikkumisen mahdollistamiseksi.
3. Vähemmistöryhmät muistetaan yleensä, kun valmistellaan heille kohdennettuja toimenpiteitä, kuten vaikkapa vammaisetuuksia koskevia linjauksia. Vähemmistöryhmät kuitenkin unohdetaan usein silloin, kun valmistellaan yleisiä, koko väestöä koskevia linjauksia tai ohjelmia.

Muutos yllättää aina

Liikunnan saavutettavuus ja yleisesti väestön liikkumattomuus on ilmiö, jonka ymmärtämistä jahtaamme. Kuitenkin, taitaa olla niin, että kun vihdoin luulemme ymmärtävämme ilmiötä, muuttuu yhteiskunnassa jokin, joka heilauttaa asian eri asentoon, kuten 1990-luvun lama. - Ja taas valjastamme porukan ja lähdemme ratkomaan. Tällainen heilahdus voi tapahtua esimerkiksi pitkällisissä kriiseissä, kuten koronapandemia meille opetti. Heilahdus voi yhtä lailla tapahtua myös sosiaalipolitiikassa tai sitten ihan hiljalleen ajan myötä. Muutosta on vaikea nähdä, kun elämme sen keskellä.  

Palaan kahden lauseen verran Kekkosen sporttipuheeseen: Hän sanoi: "Yliopiston tehtävänä on varustaa meidät välineillä, jotta voitte niiden turvin rakentaa paremman maailman. Tehkää työtä muutosten aikaansaamiseksi, mutta älkää hajottako yliopistoa sellaisenaan. Ilman yliopistoa ei meillä ole mitään toivoa paremmasta maailmasta."

Toivoa paremmasta ei totta tosiaan koskaan pidä luovuttaa.

Päätökseksi vielä sanat sairaalan käytäviltä, tarkemmin ottaen lähtöpäivältäni noin kolme kuukautta onnettomuutta myöhemmin. Huoneeseen jäi vaalean sininen peittoni. Hoitajat jättivät hyvästit. Aukaisin ulko-oven. Utopiaa tai ei: sanoin, että ”tulen kävelevänä takaisin.” 

Toni Piispanen, LitM
erityisasiantuntija
Opetus- ja kulttuuriministeriö, Valtion liikuntaneuvosto

Lähteet

Minna Canth. Naiskysymyksestä. Valvoja 6/1884.

Kati Kauravaara & Eva Rönkkö. 2020. Näkymättömyys, marginalisaatio ja eronteot suomalaisessa liikuntakulttuurissa. Teoksessa Jouko Kokkonen & Kati Kauravaara (toim.) Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 175.