Viekö kallistuva liikunta lasten ja nuorten mahdollisuudet harrastaa?

Valtion liikuntaneuvoston ja Nuorisotutkimusseuran tuore julkaisu Oikeus liikkua. Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus 2018 nostaa jälleen kerran esiin harrastamisen hinnan yhtenä lasten ja nuorten liikuntaa rajoittavana tekijänä. Havainto on oikea, mutta ei uusi ja yllättävä, kuten yksi julkaisun tekijöistä Sami Myllyniemi toteaa. Tarttisko tehdä jotain? Ja tarttisko etsiä vähän uusia kulmia seurakeskeisen toiminnan lisäksi?

Tutkimuksen lukuja ei käy kiistäminen. Liikunnan harrastaminen voi olla todella kallista. Keskiarvot kuitenkin myös hämäävät. Liikuntaa voi harrastaa edullisestikin, jopa kalliina pidettyjä lajeja. Pääkaupunkiseudun ja isojen kaupunkien tarkastelu kokonaisuuksina piirtää tarpeettomankin lohduttoman kuvan tilanteesta. Todellisuus Westendissä on onneksi toisenlainen kuin Eastendissä (lue Kontulassa).

On ilman muuta paikallaan tarkastella kriittisesti harrastamisen kulurakennetta. Osa hyvin toimeentulevista vanhemmista ei tule ajatelleeksi, että korkeat seuramaksut, leirit ja turnausmatkat ulkomaille eivät ole kaikkien maksettavissa. Joukkuetasolla näistä asioista puhuminen on kuitenkin vaikeaa. Raha tulee usein rahan luo: vihreälle oksalle päässeet saattavat tuoda sponsoreita, jolloin heillä on ikään kuin enemmän vaikutusvaltaa asioista päätettäessä. Senttiään venyttävän on vaikea avata suutaan, kun rahan äänellä puhutaan. Ikiaikainen ilmiö, joka kuitenkin on vahvistunut. Tarvitaankin koko seuraa koskevia linjauksia, joilla kallistumista voidaan hillitä.

Liikuntaharrastusten kalleudesta puhuttaessa sivuutetaan usein, että niihin on mahdollista saada yhteiskunnan tukea. Järjestöiltä ja seuroiltakin löytyy jonkin verran apua. Itse osallistuin juuri FC Konnun tukirahaston avustushakemusten käsittelyyn. Yritämme ratkaisuillamme auttaa lapsen tai nuoren harrastuksen jatkuvuuden vaarantavan äkillisen taitekohdan yli.

Tuen hakeminen ei tunnetusti ole kaikille siihen oikeutetuille helppoa. Etenkin maahanmuuttajataustaisissa perheissä esteeksi voi tulla kielitaito. Seuroilta kysytäänkin urheiluosaamisen lisäksi yhä enemmän tukimuotojen tuntemusta.

Harrastamisen kalleus ja harrastamisen lopettaminen teini-iässä kiertyvät myös pirullisesti yhteen. Kun osa lopettaa usein muista syistä kuin harrastuksen kalleuden vuoksi, niin jatkajien maksutaakka kasvaa. Tämä voi pakottaa nuoren lopettamaan vasten tahtoaan.

Musiikin ja taideharrastusten osalta keskustelua harrastamisen kalleudesta ei juurikaan käydä. Ainoana syy ei voi olla se, että meillä ei ole Valtion musiikkineuvostoa tai Valtion taideneuvostoa. ”Korkeakulttuurisemman” ajatellaan herkästi olevan (ylemmän) keskiluokan asia. Silloin harrastus saakin maksaa. Liikunnalle jää tässä näkymättömässä työnjaossa vanhan ajan sanastoa käyttääkseni ”alempien kansanosien” harrastuttaminen.

Tilaa liikkua muuten vain

Olisiko jo aika rakentaa ja tarjota tiloja liikkumiseen ilman ihmeempää tavoitetta? Esimerkiksi Itä-Helsingin Liikuntamyllyssä tämä on osittain mahdollista. Vaikkapa kiipeilyn, pingiksen ja sählyn parissa voi puuhastella. Jopa radalla ja hyppypaikoilla voi ajoittain höntsäillä. Mutta kun jonkin seuran vuoro alkaa, niin kaikuu suunnilleen seuraava kuulutus: ”yleisurheilualueella on varattu vuoro.” Korkeushyppypaikan patjoille hyppijöiden pitää lähteä, vaikka paikkaa ei juuri silloin käytettäisi.

Entä miten käy julkisin varoin rakennetulle kuntosalille yrittävälle teinille? Ei käy, ei kerta kaikkiaan käy. Ei vaikka olisi isänsä seurassa. Kokeiltu on.

Itse asiassa vapaita tiloja on olemassa yllin kyllin. Koulujen salit jäävät usein iltapäiväksi tyhjilleen. Valvonta? Ohjaus? Asia ratkeaa, jos tahtoa on. Kevennettyä Islannin mallia voisi kokeilla. Ja paljon nuoret osaavat itsekin. Ei skeittareitakaan kukaan valvo.

Ja voisiko lapsia ja nuoria houkuttelevien liikuntapaikkojen rakentamista miettiä muista kuin kilpaurheilun lähtökohdista? Voisiko vaikkapa pieniä tekojääratoja rakentaa koulujen läheisyyteen? Luonnonjääkausi kun näyttää lyhenevän talvi talvelta.

Ylipäätään tarvitaan ajattelutavan muutosta. Ensinnäkin nuorilta voisi kysyä, millainen liikunta tai liikehtiminen nappaisi. Sinänsä ansiokkaasti oman osuutensa hoitavan seuratoiminnan rinnalle tarvitaan vaihtoehtoja. Oikeus liikkua -julkaisun lopussa asia tiivistetään terävästi:

”Kaiken kaikkiaan on etsittävä aktiivisesti vaihtoehtoja liikunnan ja urheilun kallistumiselle, välineellistymiselle, teknistymiselle, ulkonäkökeskeisyydelle, terveyseetoksen korostumiselle, kilpailu- ja machokulttuurille sekä erilaisuuden hyväksymättömyydelle. Erityisesti täytyy saada loppumaan niiden syyllistäminen ja halveksiminen, jotka eivät näitä liikunnan piirteitä, eli sen ’nykyvaatimuksia’ omaksu. Tämä on välttämätöntä, jotta mahdollisimman moni nuori saadaan innostumaan liikunnasta.”

Liikuntapoliittisen selonteosta keskusteltaessa kuulimme, miten liikuttavan yksimielisiä kansanedustajat ovat siitä, miten hyvä harrastus liikunta on, ja että harrastaminen on kallista. Eduskunnassa asiasta on harvinaisen helppo puhua. Julkisen vallan suurimmat ratkaisut tehdään kunnissa. Monet kansanedustajat istuvat valtuustoissa, joissa he voivat viedä liikunnankin asiaa eteenpäin. Löytyykö kunnista rohkeutta tukea nuorten itsensä ideoimaa liikuntaa?

Blogitekstin kirjoittaja: erikoistutkija Jouko Kokkonen, LTS

Valtion liikuntaneuvoston ja Nuorisotutkimusseuran tuore julkaisu Oikeus liikkua. Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus 2018:

FC Kontun Eeli Kostamoinen otti mittaa ruotsalaisesta kilpakumppanista Örebro-cupissa 2018. Kuva: Panu Kostamoinen.
comments powered by Disqus