Junnufutiksen tarkoituksesta MM-kisojen pohjalta ja muutenkin

Kaukainen haave arvoturnauspaikasta on jälleen saanut ammattilaiset ja asianharrastajat siunailemaan suomalaisen jalkapallon surkeutta. Kaiken pahan alku on löydetty junnufutiksesta. Vaan onko kaikki lasten ja nuorten parissa palloilu mennyt hukkaan? Miltä asia näyttää Itä-Helsingistä isompaan kuvaan edeten?

Viisi tappiota ja yksi tasapeli. Siinä FC Kontun 12-vuotiaiden kakkosjoukkueen saldo Örebro-cupissa 2018. Onko mieltä lähteä ulkomaille ottamaan köniinsä näin pahasti? Minusta on.

Ja onneksi neljä peleistä oli tasaisia. Pojat saivat omalla tasollaan kovia pelejä ruotsalaisjoukkueiden kanssa. Vastustajat tulivat keskimäärin hanakammin kiinni kuin kotimaan peleissä. Ja pientä vilunkia he osasivat tehdä. Tuttua tuokin isommistakin ympyröistä.

Usein unohtuu, että monille lapsille turnausreissu saattaa olla ainoa mahdollisuus päästä ulkomaille. Elämme yhteiskunnassa, jossa matkailu on yksi osa elämää. Lapsi tai nuori, joka ei pääse ostaria kauemmaksi, jää suurimman osan jakamia kokemuksia vaille.

Turnausmatkat ovat paljon muutakin kuin virallisia pelejä. Pallo pyörii myös vapaa-ajalla. Matkoilla opitaan toimimaan ja pelaamaan yhteen. Reissuun mahtuu paitsi hyvää ja huonoa läppää, niin haluttaessa myös puhetta vaikkapa joukkuehengestä, levosta, ravitsemuksesta ja venyttelystä, eikä tietoa tarvitse jakaa saarnanuotilla. Hyvin toteutetuilla reissuilla kasvetaan ottamaan vastuuta omasta tekemisestään. Mutta riittääkö tämä oikeuttamaan junnufutiksen olemassaolon?

FC Kontun Eeli Kostamoinen otti mittaa ruotsalaisesta kilpakumppanista Örebro-cupissa 2018. Kuva: Panu Kostamoinen.

Jalkapallon MM-kisat ovat saaneet etsimään oppia muun muassa Belgian, Ranskan ja Ruotsin järjestelmistä. Örebrossa havainnollistui, että Ruotsissa kilpailullisuutta ei korosteta likikään niin paljon kuin tuloksista voisi luulla. Vielä 12-vuotiaiden ikäluokassa turnausten kilpasarjoihin on haettava lupa jalkapalloliitolta. Kontun kakkosjoukkueelle oli taattu kuusi peliä. Pisteitä ei laskettu, eikä tuloksia julkistettu. Silti taisto oli tuimaa. Sarjataulukottomassa järjestelmässä on helpompi mennä peli kerrallaan ja keskittyä tulevaan otteluun teemalähtöisesti ottamalla lähtökohdaksi vaikkapa pelinavaamisen.

Lapset ja nuoret kaduilta kokoava Islannin malli vasta viehättääkin. Samalla unohtuu autuaasti, että yhdessä yhteiskunnassa loistavasti toimivan mallin tuominen toiseen kulttuuriympäristöön onnistuu harvoin sellaisenaan. Tietysti asiaa voisi kokeilla. Suomessa on useita Reykjavikin kokoisia kaupunkeja, joissa mallia pystyisi testaamaan yhtä isossa toimintaympäristössä.

Jalkapallon MM-kisojen virittämä pikatuomio Suomi-futikselle on, että Suomessa pallo on ollut melkein aina hukassa. Nuoret ja intomieliset jalkapallovalmentajat ovat kiirehtineet tarjoamaan jalkapallokulttuurin tai pitäisikö sanoa -kulttuurittomuuden pelastussuunnitelmiaan. Rankasti pelkistettynä ytimessä on kova, laadukas ja valmennuslähtöinen toiminta höystettynä yksilötaitojen kehittämisellä.

Valmennuksen tason kohottaminen kautta linjan on kannatettava ajatus. Tai oikeastaan tällä tiellä ollaan jo. Ammattitaitoiset valmentajat koordinoivat ja ohjaavat seuroissa toimivien asianharrastajien toimintaa. Ja hyvä niin. Jalkapallokeskustelussa pinnalla näkyy kuitenkin hallitsevana kulttuurisesti ylemmän keskiluokan luoma perusvire, joka ei täysin kohtaa esimerkiksi lähiöiden arkea. Harrastusten hintaa voivotellaan, mutta suureksi ongelmaksi ne muodostuvat siellä, missä tulotaso on alhaisin. Hyvätuloisilla on sittenkin kyse valinnoista kivojen asioiden välillä.

Suomi-futiksen kirpeistä arvioista kuultaa läpi hienoinen vanhanaikaisen kansalaistoiminnan aliarviointi. Kotikutoinen puuhastelu ei tämän tulkinnan mukaan pysty vastaamaan vuoden 2018 tarpeisiin. Seuratoiminta ja sen osana junnufutis on kuitenkin edelleen kansalaisyhteiskuntaa koossapitävää liimaa. Eri ammatti- ja kulttuuritaustaiset ihmiset kohtaavat kentän laidalla, millä on itsessään arvoa maailmassa, jossa yksilöllistyminen ja kuplautuminen kukoistavat. Arkinen yhteisöllisyys on itse asiassa kantavampi voima kuin mediavetoinen fanittelu.

Jotenkin vähätellen suhtaudutaan myös siihen valtavaan liikunnallisuuteen, mitä junnufutis kykenee päivästä toiseen liki ympäri vuoden luomaan. Vaikka se ei ole vienyt Suomea futismaailman huipulle, niin iso osa ikäluokasta saa lajin perustaidot, joilla pääsee peliin aikuisenakin.

Keskustelussa unohdetaan myös helposti, että maan eri osissa eletään erilaisissa todellisuuksissa. Palloilijoita saattaa putkahtaa oudoista paikoista. Pohjois-Savon Kiuruvedellä ovat aloittaneet jalkapallouransa Berat Sadik (mm. KUPS, FC Lahti, HJK, FC Thun), Ilmari Niskanen (KUPS) ja Pyry Kärkkäinen (KUPS, HJK, FC Lahti).

Jalkapallotason kohottaminen ja huolenpito laajasta harrastajamassasta eivät ole yhteen sovittamattomia tavoitteita. Ne myös tukevat pitkän päälle toisiaan. Kerran palloa potkinut on kiinnostunut lajista tulevaisuudessakin katsojana tai valmentajana. Junnufutista ja futiskulttuuria ei kannatakaan viipaloida liian pieniin osiin, vaan katsoa sitä kokonaisuutena, jossa näennäisen irralliset tekijät vaikuttavat toisiinsa.

Kuvassa junnufutaaja tuulettaa tekemäänsä maalia.
Maali ja maailmanluokan tuuletus. Maalaajana numerolla 49 pelaava Heikki Kokkonen, FC Kontu, Örebro 2018. Kuva: Panu Kostamoinen.
comments powered by Disqus