Valtion liikuntaneuvoston ja OKM:n Liikuntayksikön tilaama selvitys keskittyi kysymyksiin miten eri koulumuotojen lainsäädäntö, opetussuunnitelman perusteet sekä paikalliset opetussuunnitelmat ja muut rakenteet edistävät ja tukevat oppilaan/opiskelijan liikunnallisuutta? Kohteina olivat sekä koululiikunta että koulun liikunta. Näkökulmina olivat (1) liikunnallisesti passiiviset, (2) terveytensä kannalta riittävästi liikkuvat ja (3) huippu-urheilijoiksi tähtäävät: miten järjestelmä tukee kuhunkin joukkoon kuuluvia? Selvityksen laati Perttu Laakso yhteistyössä Lauri Laakson ja Teijo Pyykkösen kanssa.
Selvitys osoitti, että
• Koulutusjärjestelmä tavoittaa lukukausien aikana huomattavan osan kansalaisista (31 %), tietyssä ikävaiheessa käytännöllisesti katsoen kaikki kansalaiset, mikä luo periaatteessa hyvän mahdollisuuden liikunnan edistämiselle.
• Koulutusjärjestelmä suo huomattavasti laajemmat mahdollisuudet lisätä liikuntaa kaikissa ryhmissä ja ikäluokissa kuin nykyään toteutetaan. Kunnat ja koulutusjärjestelmässä työskentelevät ovat avainasemassa.
• Hallinnollisia ratkaisuja helpompi ja nopeampi tapa on hyödyntää olemassa olevat käyttämättömät mahdollisuudet.
• Eroa liikkumisen ja liikunnan välille paikoin vaikea vetää. Pienten lasten kohdalla mahdotonta.
• Liikunta ei kuulu varhaiskasvatuksen painoalueisiin. Seuranta on puutteellista.
• Esiopetuksen taso on kirjava. Tarvitaan ehkä tuntijako turvaamaan liikunnan määrä. Kirjavuutta on myös aamu- ja iltapäivätoiminnassa.
• Perusopetuksen tavoitteet ovat ylimitoitettuja resursseihin nähden. Fyysisen kunnon rinnalla useita muita erityisen hyviä tavoitteita, esim. edellytysten luominen elinikäiselle liikunnalle. Mitään ei lupa – eikä syytä – heittää pois.
• Liikuntatuntien määrä läpi järjestelmän on pieni kv. vertailussa. Koulupäivän liikunnalla on pystytty paikkaamaan koululiikunnan vähäisyyttä. Tarkkaa tietoa ei kuitenkaan ole kuinka paljon.
• Tärkeä muistaa, että liikunnanopetuksen päätavoite on ”kasvattaa liikuntaan”. Koulun muuta liikuntaa tarvitaan, jotta fyysisen aktiivisuuden suositukset voidaan saavuttaa. Toisaalta liikuntatuntejakin tulisi olla ainakin niin paljon, että oppilaille voidaan antaa kokemus oman kunnon kohottamisesta. Nykyisellä minimituntimäärällä se ei onnistu.
• Liikunnanopettajan ammattiosaaminen on edelleen aliarvostettua.
• Opettajan koulutuksen erot merkittävä liikunnallista eriarvoisuutta luova tekijä.
• Erityisliikuntaa on syytä kehittää samanaikaisesti ”yhdessä ja erikseen”.
• Oppilaita/opiskelijoita ei ole aiemmin tarkasteltu nyt tehdyn jaon pohjalta: jako osoittautui osin vaikeaksi ja pienten lasten kohdalla jopa turhaksi.
• Jonkin verran − mutta ei tarpeeksi − liikkuvat ovat suurin ryhmä lapsissa ja nuorissa. Ko. ryhmän koko kasvaa iän myötä. Tämä ryhmä suhtautuu periaatteessa myönteisesti liikuntaan, mutta ei kuitenkaan liiku suositusten kannalta riittävästi. Toimenpiteitä on syytä kohdistaa heihin. Samalla opittaneen jotain inaktiivistenkin aktivoinnista. Inaktiivisten ryhmässä osa oppilaista suhtautuu perinteiseen liikuntaan kielteisesti, joten heidän mukaan saamisensa vaatii erityisiä toimenpiteitä – ja resursseja.
• Urheilu-uralle tähtääviä vaikea erotella muista aktiiviliikkujista. Lasten ja nuortenkin kohdalla se on usein arpapeliä.
• Tehtyä jaottelua on syytä tarkentaa erityisesti riittämättömästi liikkuvien kohdalla.
• Kuitenkin: tehty jaottelu palvelee hyvin ajattelua, jossa eri ryhmille pyritään etsimään niille sopivia liikuttamiskeinoja.
• Selvitys osoitti, että annetun kolmijaon mukainen luotettava tarkastelu olisi edellyttänyt huomattavasti enemmän tutkimustietoa (jopa perusfaktoja) eri alueilta.
• Silti: suomalainen koulutusjärjestelmä ei ole huono minkään liikkujaryhmän näkökulmasta.
