”Muistatko kun CCCP voitti?”, kysytään Tuomas Kyrön kirjoittaman Urheilukirjan takakannessa. Kyrön lyhyistä urheiluteksteistä koostuva kirja ponnistaa vahvasti omista muistoista ja kokemuksista. Näiltä osin se muistuttaa liikuntatutkijoiden Esa Sirosen, Arto Tiihosen ja Soile Veijolan toimittamaa Urheilukirjaa (Vastapaino 1992). Siinäkin sukellettiin eletyn urheiluelämän muisteluun. Molemmat kirjat tekevät matkaa urheilun selittämättömään ytimeen.
Mutta on Urheilukirjalla ja Urheilukirjalla eronsakin. Siinä missä tutkijat kyntivät älykköjen diskurssissa, Kyrö leijailee kevyesti teemasta toiseen. Kirjailijan taidoilla Kyrö koukuttaa lukijan ja värittää faktoja. Kyrö on Kirjailija, jonka matkassa viihtyy. Joitakuita saattaa toki kiusata, kun ei tiedä missä mennään: ottaako tekstit tosissaan vai puolitosissaan? Sitä on turha miettiä. Kyrön noutopöydästä kukin voi poimia mieleisensä urheilupalan – suolaisen tai makean.
Jokainen sukupolvi hautaa omat sankarinsa
Oikea urheilu on sellaista kuin se oli silloin, kun olimme lapsia. Lapsuuden viattomuudesta näkee viattoman urheilun. Vuonna 1974 syntyneelle Kyrölle kauneimmat ja kipeimmät urheilumuistot sijoittuvat Diego Maradonan, Jari Puikkosen, Juha Miedon ja kumppaneiden huippuvuosiin. Miedon sadasosasekunnin tappio oli Kyrölle ”puhdas kuin Jeesuksen ristinkuolema”.
Sen sijaan jo Lasse Virén on Kyrön omakohtaisten kokemusten hämärämailla ja siten vähemmän urheilija. Veikko Hakulinen ja Paavo Nurmi sijoittuvat kokonaan toiseen elämään F. E. Sillanpään, Armi Kuuselan ja muiden koulussa kerrottujen suurten suomalaisten ”satuhahmojen” joukkoon.
Kyrö paaluttaa oikean urheilun 1980-luvulle, jolloin oma urheiluinnostus oli kukkeimmillaan. Vaikka vilpistelyä ja muuta vähemmän ylevää oli aikuisten aistittavissa, urheilun hyvä kertomus hallitsi ja villitsi keskenkasvuista Tuomasta. Kunnes eräs talonmies otti ja pisti piikin.
Mutta Kyrö haluaa ymmärtää urheilijaa kiirastulessa: pitäisi tavoitella voittoa, mutta olla koko ajan reilun pelin sanansaattaja. Tässä odotuksessa on hänen mukaansa samaa tekopyhyyttä kuin olympia-aatteessa. Kyrö kehottaa ihmettelemään niitä odotuksia, joita kohdistamme huippu-urheilijoihin sen sijaan, että keskitymme voivottelemaan sitä yhtä piikkiä, johon odotuksemme johtivat:
Miksi jäit kiinni, kysyin urheilujumalilta ja Martti Vainolta. En kysynyt miksi käytit. Minä, penkkiurheileva kymmenvuotias, halusin kultamitalia niin kovasti että keinot olivat toissijaisia. Eikö siihen tiivisty hyvin pitkälti vastaus kysymykseen miksi käytit?
Niinpä, kunpa osaisimme katsoa peiliin. Doping on Kyrölle ”virtsanäytteeseen piirretty viiva” ja urheilukehityksen luonnollinen jatkumo, toisin kuin Suomen urheilevalle kansalle, jolle ”doping on kuin neitsytmorsiamen raiskaaminen”.
Kyrö jatkaa Urheilukirjassa dopingvalistustaan, jota harrasti urheiluromaanissaan 700 grammaa (2009): ”Käry on taloudellisesti kannattavampi kuin voitto. Se tuottaa enemmän liikettä, enemmän irtonumeromyyntiä, enemmän kiinnostusta”. Dopingin kautta konkretisoituu hyvin se, ettei urheilu ole enää vain urheilua. Mitä Kyrö saisikaan irti muusta mollivoittoisesta urheilusta, vaikkapa sopupeleistä tai väkivallasta?
Kyrö iskee näppäimillään myös ajankohtaiseen urheilijan polku -keskusteluun. Kyrön urheilijalla on vain yksi polku: ylettömästä korkeudesta johtaa tie takaisin alhaisuuteen. ”Aina sama kaari niillä, jotka osaavat yhden asian mutteivat mitään muuta.” Hän ihmettelee missä sosiaaliset kyvyt kehittyisivät, jos kaikki vapaa-aika on vietettävä salilla tai hyppyrimäessä. Menetykseen tähtäävältä urheilijalta vaaditaan Kyrön(kin) mukaan itsekkyyttä ja narsismia, joka normaalioloissa luokiteltaisiin sairaudeksi. Ja uran jälkeen urheilijan on ”elätettävä itsensä sillä, että kerran oli joku”. Kuka tällaisen tekstin jälkeen kehtaa kehua naapurille, että meidän petteristä tulee oikea huippu-urheilija?
Selvää on, että jokainen urheilija menettää joskus asemansa huipulla, mutta Suomessa sankari ei saisi menettää suuruuttaan. Vaikka Kyrölle Miedon sadasosatappio oli katastrofi, niin vielä suurempi uhka oli edessä: tuleeko vahvasta heikko? Pieni Tuomas rukoili, ”ettei Mieto sortuisi viinaan tai menisi hirteen, ettei ryhtyisi tv-juontajaksi, laulajaksi tai kansanedustajaksi ja pilaisi kaikkea sitä mikä oli tehnyt hänestä suuren”. Valitettavan moni on päätynyt Miedon tielle.
Ensin meni usko, sitten toivo ja rakkaus
Kyröstä ei tullut urheilijaa, mutta sentään penkkiurheilija. Urheilukirja on penkkiurheilukirja. Kyrö tuntuu ajattelevan, että ”okei, urheilu meni, mutta jättäkää minulle edes penkkiurheilu”. Mutta kun ei jätetty. Vaikka uskoa oli, toivo on jo vähissä ja rakkaus ruostunutta:
Nykypäivän talousurheilussa mäkihyppy on brändätty jonnekin jalkapallon ja jääkiekon välimaastoon, kiitos MTV3:n, joka brändää jokaisen urheilulajin samaan koloon. Lähetys alkaa yläastehevillä, jatkuu selostajan eriytymättömällä huutamisella ja täydentyy Jari Porttilan aiheuttamalla myötähäpeällä.
Brändäysten ja julkkisleikkien myötä kyröläinen urheilusankaruus on myyty ja halvalla. Kyrö näkee, että taustalla ovat ”uuden liiton” miehet, joille huippu-urheilun tarkoitus on taata leipä ja markkina-arvo loppuiäksi. Kyrö kaipaa ”vanhan liiton” miehiä, jotka juoksivat selostajia karkuun päästäkseen tupakalle. Ja eniten hän kaipaa näkyä, jossa voittajat toki kukitetaan ja heitä kadehditaankin, mutta oman elämänsä he saisivat elää pienesti ja arvokkaasti. Käyt uudelleen eiliseen, Kyrö. Mutta et ole yksin.
Kyrö on samoilla linjoilla Veikkauksen Risto Niemisen kanssa: emme rakasta urheilua, vain menestystä. Kovimman taklauksen Kyröltä saa (kaiketi oikeutetusti) suomalainen jääkiekkokatsomo: ”siellä suositaan moukkamaisuutta, typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä. Siellä suositaan rantapalloja, kusipäisyyden metaforaa”. Kyrön on vaikea ymmärtää, miksi suomalainen viheltää kentän parhaalle pelaajalle – jos hän sattuu pelaamaan vierasjoukkueessa. Tutkimusvinkki: miksi jääkiekkokatsomossa junttius tiivistyy?
Kyrön ilakoinnin skaala on laaja, moottoriurheilusta urheilupaikoille ja yleisurheilusta voimailulajeihin. Urheilua ja sotaa on verrattu toisiinsa Tahko Pihkalan ajoista lähtien, mutta Kyrö löytää siihenkin tuoreen näkökulman:
Kun jääkiekkomaajoukkueen valmentajat ottavat käyttöön talvisotavertaukset ja tuovat kotikisojen pukukoppiin satavuotiaan jalkaväkikenraalin, en ymmärrä. Sillä hetkellä kun Timo Jutila lahjoitti kenraalille joukkueen lippiksen, kaikki sotaan, upseereihin, jääkiekkosankareihin ja isänmaallisuuteen liittyvät myytit menivät pirstaleiksi. Jäljelle jäi paksu poika, vanha mies ja lippalakki.
On helppo olla Kyrön kanssa samaa mieltä siitä, että on suhteetonta vetää yhtäläisyyksiä kaikkia koskevan sotatragedian ja varakkaiden kaupunkilaispoikien jääkiekko-ottelun välille. Tappion karvas kalkki oli varmasti eri luokkaa Kannaksella kuin Hartwall-areenalla.
Urheilua ei voi selostaa – ainakaan järjellä
”Kun urheillaan, ei puhuta”, tiivistää Kyrö. Tämäkin Kyrön ihanne haudattiin yhtä aikaa Kekkosen kanssa. Nyt pulistaan ja vasta ohessa ponnistetaan. Ei riitä, että mikin päässä selostaja tunnelmoi, ennakoi, toteaa ja erittelee. Mukana studiossa on myös pari asiantuntijaa, jotka spekuloivat ja analysoivat herkeämättä ja lähes valaehtoisesti. Urheilijahaastattelun rivivälit perataan ja ilmeet syväluodataan. Urheilutapahtuma pulistaan puhki ennen kuin ensimmäinenkään hikipisara on irronnut.
Urheilu ei kestä loputonta analysointia. Urheilun viehätys katoaa kun sitä yrittää liikaa selittää. Toisin kuin Kyrö ja urheilutoimittajat väittävät, urheilu ei ole teatteria. Se voi olla dramaattista, mutta ei draamaa. Urheilu on yllätyksiä, arvaamattomuutta. Urheilussa ei ole käsikirjoitusta eikä siten sijaa käsikirjoituksen analysoijille tai toteutuksen tarkalle ennakoinnille. Silti ne tekevät sen. Siksi asiantuntija selostuskopissa on riski, kolme urheilun itsemurha.
Mutta siinä Kyrö on oikeassa, ettei urheilun ydin ole järjessä: ”siinä on järki kaukana kun itävaltalainen anorektikko lentää 230 metriä ja tulee maahan pehmeästi kuin sohvalta hypännyt nelivuotias. Se on silkkaa tunnetta ja taidetta.” Urheilun merkityksellisyys on paljolti sen kokemuksellisuudessa. Pitkässä juoksussa voitot ja tappiot häviävät yhteisille muistoille ja elämyksille.
Vahvimpia urheilun synnyttämiä muistoja ja kokemuksia on Kyrön mielestä mahdotonta sanallistaa. Totta, mutta siinä on samalla sanottu se mikä Urheilukirjassa häiritsee: yritetään 280 sivun verran tavoitella urheilun ydintä, jota ei voi sanoilla saavuttaa. Vaikka Kyrö kirjoittaa nautittavaa kieltä kieli poskessa, niin lähemmäksi urheilua tunsin päässeeni romaanissa 700 grammaa. Siinä urheilu oli osa elämää, ei elämä. Joskus mittasuhteet näkyvät paremmin sivusta kuin sisältä.
Valtakunta odottaa kolmatta ”Urheilukirjaa”, jota laaditaan Huippu-urheilun muutostyöryhmässä. Työtä tehdään eettistä ja yhteiskuntavastuullista huippu-urheilua tukevan valtiovallan erityissuojeluksessa. Kyrön Urheilukirja ilmestyi parahiksi sparraamaan muutostyöryhmän työtä. Todennäköistä kuitenkin on, että vakavan ja kansainväliseen menestykseen tähtäävän urheilun piirissä kuunnellaan yhtä vähän kirjailijaa kuin tutkijaa.
”Täysin turhaa, pirun tärkeää”, summaa Kyrö urheilun. Eli jokseenkin samoin kuin edellinen sukupolvi: maailman tärkein sivuseikka. Kiitos tärkeän turhuuden tarjonnasta kuuluu Kyrön mielestä ennen kaikkea urheilijoille: ”Kauniissa turhuudessa heidän elämäntyönsä ja siitä heille syvä telemarkniiaus.” Siihen on helpompi yhtyä kuin Porilaisten marssiin.
teijo.pyykkonen(at)lts.fi
